Perheessämme on suuri juhlakuukausi, sillä sekä poika että minä olemme syntyneet huhtikuussa. Mulla juhlapäivä on huomenna. Poks!
Vielä ei tule itselle pyöreitä mittariin, joten ei ole erityisiä juhlia eikä erityisiä syitä ikäkriisiinkään. Mutta pojan täysi-ikäistyminen sai pohtimaan ikääntymistä aivan erityisellä tavalla.
Virallisesti minulla ei nimittäin ole enää lasta huollettavana, hän on täysi-ikäinen ja vastuussa itsestään. Se tuntuu lähinnä kummalliselta. Ei erityisen haikealta. Ei erityisen pelottavalta. Vaan nimenomaan oudolta, kummalliselta. Tuntuu kuin scifistä tuttu aikamatkustus olisi juuri keksitty. Vuodesta ysiysi parissa viikossa tähän hetkeen.
Ei, en haikaile pikkulapsiaikoja. Ne olivat ihania silloin. Mutta just nyt on hyvä näin. Pojasta on kasvanut täyspäinen. Näin asioiden kuuluukin mennä.
Ja samalla, kun poju on aikuistunut, minä olen… ööö…. vanhentunut. Minulla ei ole koskaan ole ollut ikäkriisiä. Ja olen aina ollut onnellisimmillani juuri sillä hetkellä. En ole jättänyt tekemättä asioita, joita olen halunnut tehdä. Oletan, että nämä asiat liittyvät toisiinsa. Hetkestä nauttiminen = itsensä toteuttaminen = jokainen ikä on hyvä.
Ikääntyminen saa tietysti miettimään omaa terveyttään ja sitä tosiasiaa, että luultavasti edessä on vähemmän kilsoja kuin takana. Miten haluan ne edessä olevat kilsat edetä? Mä olen vetänyt kilsat hyvin tähänkin asti, joten jatkan samaan malliin. Listalla on ainoastaan yksi isompi asia: siirtyminen jossain vaiheessa sellaiseen maahan, jossa ei vappuna sada räntää.
Kuplivaa vappua kaikille!
Susanna


Viimeisimmät kommentit