Tämä taitaa olla vuoden viimeinen bloggaus, ja hyvä niin. Se nimittäin tarkoittaa, että tämä vuosi alkaa vedellä viimeisiään. Oikeastihan vuodenvaihde on vain ihmisen keksimä juttu, elämä jatkaa kulkuaan, vaihtui vuosi tai ei – mutta henkisesti vuodenvaihde on silti jotenkin aina uusi alku. Toivottavasti tulevasta tulee normaalimpi.

Tämä vuosi alkoi täynnä suurta odotusta: meillä oli edessä elämämme reissu Uuteen-Seelantiin. Ja sellainen se olikin. Ehdottomasti unelmamatka. Ja näin jälkikäteen ajateltuna varsinkin tajuaa, miten onnekkaita olimme ja miten pienestä kaikki lopulta oli kiinni, että reissu ylipäätään toteutui. Pieni virus seurasi kintereillämme, ja rajat sulkeutuivat perässämme koko ajan.

Paluu kotimaahan ja karanteeniin olikin sitten melkoinen shokki. Kevät oli hyvin poikkeuksellinen. Täynnä monenlaista huolta ja stressiä, mutta siitäkin selvittiin. Pienin murheista (mutta murhe silti) oli se, että minun 50-vuotisjuhlani peruuntuivat. Juhlia piti perusteellisesti ja moneen otteeseen. Voidaanko sopia, että täytän oikeasti 50 vasta, kun tämä hässäkkä on ohi?

Kevään ja kesän jälkeen olikin takki aika tyhjä, puolessa vuodessa oli tullut elettyä koko vuoden edestä. Mutta jotenkin syksykin sinniteltiin ja tässä ollaan. Loppupeleissä kuitenkin aika onnekkaina.

Olen leiponut. Olen tehnyt norjalais- ja istantilaisneuleita.  Olen opetellut golfaamaan (en vielä oppinut). Olemme tehneet isompaa piharemonttia ja pienempää sisäremonttia. Olemme miehen kanssa olleet helmikuun puolivälistä asti lähes 24/7 saman katon alla. Tsempit siis myös miehelle.

Vaikka vuodessa on paljon hyvää, niin toivon, että ensi vuonna pääsee vähän normaalimpiin kuvioihin. Olisi ihana halata omia vanhempiaan. Olisi mahtavaa ylipäätään nähdä perhettä ja ystäviä ilman huolta. Olisi ihana päästä treenaamaan. Ja pääsisipä etelän aurinkoon, edes kerran. En toivottele onnellista vuotta 2021, ihan tavallinen, normaalikin vuosi on oikein hyvä.

Susanna