Meillä on pikkusiskojeni (2 kpl) kanssa kesäinen rituaali: nähdään jossain päin Suomea ja vietetään aikaa keskenämme hyvän ruoan, juoman ja etenkin seuran äärellä. Hyvistä rituaaleista kannattaa pitää kiinni, mutta niitä kannattaa uudistaa.
Tällä kertaa rituaalia uudistettiin ottamalla mukaan myös pikkuveli sekä avecit. Ja suuntamalla Ruotsiin, tarkemmin Uumajaan, jonne pääsee nykyään taas laivalla Vaasasta.
Uumaja on sellainen meikäläisen lapsuuden ja nuoruuden viikonloppukohde, sillä silloin laivavuorot olivat pohjalaisille näppärin tapa päästä ulkomaille. Ja silloin vielä Ruotsissa oli kaikkia sellaisia kauppoja, joita Suomessa ei ollut (Ikea, H&M…).
Edellisestä Uumajan reissusta olikin noin 35 vuotta aikaa, sillä teimme yläasteella sinne luokkaretken. Meininki oli nyt aika samalainen: päämäärätöntä haahuilua, shoppailua ja huonoa huumoria.
Meillä on siskojeni kanssa myös toinen rituaali: Ritualsin kosmetiikkamyymälä. Ja koska Uumajasta löytyi sellainen, niin sinnehän oli päästävä.
Ritualsia saa myös Suomesta, mutta rajoitetusti. Olemme siskojeni kanssa aivan koukussa tähän hinta-laatu-suhteeltaan aivan erinomaiseen kosmetiikkamerkkiin. Etenkin vaahtoava suihkugeeli on aivan ihanaa! Myös meikit ovat laadukkaita ja värit ihanan luonnollisia.
Olen tällä hetkellä meikkien suhteen ostolakossa, joten mukaan tarttui vain Rituals of Sakura -sarjasta sampoo ja hoitoaine (tuoksu on ihana) sekä kasvoseerumia. Kanta-asiakkaana sain ostoksien lisäksi kaupantekijäisenä Sakura-geelisaippuan, joka olisikin kohta ollut loppumassa, joten ilahduin lahjasta kovasti.
Onko teillä sisarusrituaaleja? Olisi kiva kuulla niistä!
Susanna
Espresso House on ruotsalainen kahvilaketju, tuli testattua kotimarkkinallaan.Ritualsin myymälät ovat kauniita ja palvelu aina erinomaista.Zen-fiilistä Ritualsin tyyliin.
Hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Ja mulla on vaihtelunhaluinen luonne. Niinpä mulla on elämäni aikana ollut useampaan otteeseen lyhyet hiukset ja pitkät hiukset ja tietysti siinä välillä jotain siltä väliltä.
Tykkään kaikenlaisista hiuksista. Eniten tykkäisin kiharoista, mutta niitä en saa. Mulla on niin vahva ja luonnonsuora hiuslaatu, että hiusteni kihartaminen vaatii runsaasti kemiaa, suoristusraudan ja hyvän ammattilaisen. Permanenttia olen toki kokeillut 80-luvulla, koska silloin kaikilla oli permis. No, lopputulos muistutti kyllä enemmän sellaista lampaantaljaa, sillä aineiden piti olla mun päässä aika pitkään… Hiusteni kihartaminen silloin tällöin vaatii myös kampaajakäynnin. Ja aina sekään ei riitä. Jos kampaaja ei hallitse hiuksiani, kiharapilvi suoristuu muutamassa tunnissa. En siis todellakaan kiharra hiuksiani itse. Latvojen taivuttelu on se, mihin saatan kyetä.
Pitkät hiukset ovat muuten jees, mutta olen siis kyvytön tekemään hiuksilleni itse mitään. Ne ovat joko suorana tai ponnarilla. Juhlakampauksia varten olen marssinut aina kampaajalle. Sen minkä juhlakampauksen hinnassa menettää, voittaa sitten siinä, ettei hiuksia tarvitse leikata niin usein kuin lyhyitä.
Vielä vuosi sitten mulla oli lyhyt pixie-tukka. Se on mun hiuksiini ihan loistava malli. Muutamat voimakkaat pyörteet kun ottaa leikatessa huomioon, niin sen jälkeen kyseessä on täydellinen pese ja pidä -tukka. Siis oikeasti. Pixien kanssa en käytä aina edes harjaa, vaan saan kampauksen pesun jälkeen käsipelillä kuntoon. Vahaa voi sipaista vähän otsikseen, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Oikeastaan mallin ainoa huono puoli on se, että kampaajalla pitää käydä usein. Ja sitten tietysti se, että siihenkin kyllästyy. Ja silloin ainoa mahdollisuus on ryhtyä kasvatuspuuhiin (jos ei siiliksi vedä).
Viime vuosi meni siis kasvatuspuuhissa. Pixien kasvattaminen pidemmäksi on helppoa. Lyhyestä pixiestä saa kahdessa kuukaudessa pitkän pixien. Sekin on kiva malli. Siitä sitten kasvatellaan kohti polkkaa kasvattamalla päällisosaa ja pitämällä niskaa lyhyenä.
Viime syyskuussa minulla oli käytännössä jo niin pitkä polkka, että saatoin leikata otsiksen. Niska oli toki edelleen lyhyt, mutta edestäpäin katsottuna homma näytti polkalta.
Nyt olen kasvattanut hiukset tasapituiseksi polkaksi myös takaa. Polkka on juuri sen mittainen kuin niskapituus antaa myöden.
Joku kommentoi viime vuonna kesken kiivaimman kasvatusprojektin, että minulla on kivat hiukset. Totesin, että kuontalo on kasvatusvaiheessa. Ihailija ei ollut uskoa – hänen mielestään malli ei näyttänyt keskenkasvuiseita vaan ihan hyvältä. Kerroin salaisuuteni: hiuksia kasvattaessa niitä pitää leikata! Kävin koko vuoden kampaajalla 1 – 1,5 kuukauden välein. Jos hiuksia ei leikkaa kasvatuksen aikana, niin hiukset kasvavat mallista ulos ja lopputulos näyttää koko ajan keskeneräiseltä.
Nyt kasvatus on siis ohi. Pitkää en haikaile enkä lyhyttä. Nyt tämä tuntuu hyvältä. Polkalla mennään ainakin siihen asti, että mieli taas muuttuu.
Kasvatusprosessin aikana sain vaihtelua blondaamalla hiukseni. Puolessa välissä halusin kuitenkin takaisin kohti omaa väriäni. Lisäilin välillä vähän tummempia raitoja joukkoon. Sen jälkeen olen antanut hiusten vain kasvaa. Lopputulos on se, että hiukseni ovat kasvaneet omaan väriini varsin kivuttomasti ja lopputulos muistuttaa nyt liukuvärjättyä. Latvat ovat auringonvaalentaman näköiset, mutta valtaosa kuontalosta on omaa väriäni.
Mulla on luonnostaan ihan kivan väriset hiukset, sellaiset pikkuisen punertavan ruskeat. Nyt tuntuu siltä, että tämä luonnollinen väri on just paras väri.
On pääasia, että hiukset ovat hyvin.
Susannna
Pixienä vielä vuosi sitten.Vuoden 2018 kesäkuussa.Korvanipukat on jo saavutettu ja malli alkaa muistuttaa polkkaa. Tummempia raitoja lisätty.Syyskuussa Kroatiassa kävin leikkaamassa otsiksen.Omaa väriä kohti.Valmis (kunnes taas muuttuu).
Mulla on menossa hiustenkasvatusprojekti. Taas. Pätkäisin polkkani lyhyeksi pixie-tukaksi noin vuosi sitten ja joskus tuossa kevättalvella alkoi taas kasvatus. Ehkä jotain sellaista leukaan tai korkeintaan hartioille ulottuvaa mallia kaavailen, leukamittaan ei ole enää edes pitkä matka.
Mulle hiusmallin vaihtelu on jatkuvaa. Elämäni aikana mulla on ollut moneen otteeseen pitkät hiukset (pisimmillään ehkä lapoihin) ja moneen otteeseen myös aivan lyhyet. Siinä välissä sitten tietysti erilaisia puolipitkiä malleja.
Musta olisi outoa olla vaihtelematta hiustyyliä. Vaihdellaanhan sitä farkkumallejakin, miksei sitten hiuksia?
Monet ovat kommentoineet vaihtopäätäni sanomalla, etteivät itse uskalla leikata lyhyitä, koska se takaisinkasvatus on niin tuskallista. Ei se ole. Se on varsin helppoa. Mulla on siihen teille niksi: käykää kampaajalla.
Hiusten kasvattamisen suurin virhe on se, että lakkaa leikkaamasta hiuksia. Kun malli kasvaa ulos, hiuksista tulee muodottomat. Ja se on kamalaa. Salaisuus on siis käydä kampaajalla ja leikata hiuksia niin, että niissä säilyy muoto.
Kun sivuhiukset ovat saaneet niskan kirittyä kiinni, helpottuu homma entisestään. Tasapitkää polkkaahan on helppo kasvattaa niin pitkäksi kuin haluaa.
Minä olen polkkamitassa varmaan muutamassa kuukaudessa. Sitten pitää tuumia, annanko sen kasvaa vielä pidemmäksi. Ennen kuin taas pätkäisen sen lyhyeksi.
Muutos on pääasia.
Susanna
Korvanipukat on jo saavutettu ja malli alkaa muistuttaa polkkaa. Niskaa lyhennetään ja sivujen annetaan kasvaa.Pixie kasvaa varsin nätisti, kunhan muistaa käydä kampaajalla.Tässä viime kesän pixie.Viime vuonna toukokuussa oli vielä polkkamitta.
Mä olen joskus sanonut, että keski-ikäisen naisen pahin tyylimoka on se, että jumahtaa oman nuoruutensa tyyliin. No, se ei meikäläisen kohdalla päde ainakaan hiuksiin. Mulla on ollut elämässäni pitkät hiukset, puolipitkät hiukset, lyhyet hiukset ja tosi lyhyet hiukset. Kiharat hiukset (!) ja suorat hiukset. Tummanruskeat, punaiset, vaaleat, raidalliset ja omat, eli sellaiset punertavan rusehtavat hiukset. Ja kaikkien näiden yhdistelmiä ja moneen otteeseen. Ystäväni sanoo, ettei minut nähdessään voi koskaan olla varma, minkä näköisenä sillä kertaa marssin tapaamiseen. Vaikka menisin kampaajalle vain ”tasoittamaan latvoja”, saatan marssia sieltä uusitussa lookissa ulos. Koskaan ei voi tietää, milloin uudistusmishinku iskee.
Mulla oli pitkähköt hiukset (sai ponnarille) noin parin vuoden ajan. Mies ehti ainakin vuoden ajan ehdotella mulle lyhyiden leikkaamista ennen kuin lämpenin taas asialle. No, ennen joulua se uudistumishinku sitten iski. Varasin kampaajalle ajan ja pitkistä tuli ns. pitkä pixie. Oman värin pidin. Mutta aika nopeasti totesin, että uusi malli vaati myös uutta väriä. Ja sitten kampaajalle blondaamaan. Lopputulokseen olin tyytyväinen (yllättävänkin, sillä en ollut koskaan aiemmin ollut niin blondi. Tuntui kuitenkin vähän vieraalta. Niinpä taas huomasin plaraavani Pinterestistä inspiskuvia.
Ja tällä viikolla sitten marssin kampaajalleni A-studio Kampaamoon uuden ehdotuksen kanssa: voisinko olla strawberry blonde? En tiedä, onko suomen kielessä hyvää sanaa tälle värille? Tämän on niin kuin vaaleanpunainen, mutta ei siis oikeasti vaaleanpunainen, vaan sellaisen punatukan vaaleampi ja viileämpi versio. Siis olen vaalea ja viileä punapää!
Ou jee. Nyt tuntuu heti omalta. Peilistä katson minä. Uusi minä. Pitänee päivittää blogin omakuvakin pikkuhiljaa…
Hyvää ystävänpäivää!
Susanna
A-Studio Kampaamossa. Tästä se lähtee!Nooo, mitäs sanotte?Mansikkablondi.Teini-ikäinen hyväksyi hiukset, suostui ottamaan kuvankin.
Minun aamumeikkaamiseni kestää arkisin viitisen minuuttia (viikonloppuisin 0-5). Hiuksia en laita, korkeintaan sipaisen vähän vahaa latvoihin, jotta raskas kuntaloni ei näytä lehmän nuolemalta. Ihailen ihmisiä, joiden kasvot ovat aina tyylikkäästi, luonnollisesti, mutta tavallaan kuitenkin näyttävästi meikatut.
Koska en ikimaailmassa jaksaisi itse sellaista, mulla on vain yksi vaihtoehto: hymyillä.
En ole vielä tavannut ihmistä, joka näyttäisi vakavana kauniimmalta kuin hymyilevänä. Hymy sulattaa. Se tarttuu.
Ehei, hymyileminen ei tarvitse täydellistä huulimeikkiä, ei täydellisiä huulia eikä täydellistä hammaskalustoa. Mua kiusattiin lapsena viivahuuleksi ja alahampaat ovat iloisesti vinksin vonksin. Hymyilen silti, sillä en vain voi sille mitään. ”Elämä on hymyilemisen arvoinen” taitaa sanoa jokin hammasklinikkakin. Eikun se olikin näkemisen arvoinen ja optikkoliikkeen mainos, aivan sama.
Hassua, että muotikuvissa juuri kukaan ei hymyile. Selasin kerran piruuttani muutamat lehdet läpi ja varmaankin sadasta eri kuvasta kahdessa malli hymyili, Minusta juuri ne naiset olivat kauneimpia.
Kenelle niitä vakavia ranteet auki -kuvia otetaan? Miksi?
Mä olen vähän heikkona meikkeihin. Asia on sikäli yllättävä, että useimmat eivät huomaa sitä mun naamastani. Mulla on kyllä perusarkena ripsiväriä ja kajalia, joskus jopa luomiväriä. Huuliin sipaisen lähinnä huulikiiltoa, joka sitten haihtuu päivän mittaan, sillä en oikeastaan ikinä muista lisäillä mitään.
Haluaisin olla punahuuli. Mutta minulle käy yleensä aina niin, että aamulla laitan huulet punaisiksi, enkä sitten päivän aikana tee niille mitään. Jo aamupäivästä minulla on siis jäljellä vain rajauskynän rinkula huulten ympärillä. Se on tietysti vähän kuin värityskirjan kuva: jokainen voi kuvitella viivojen sisäpuolelle sitten haluamansa värin.
Minusta meikkien ostaminen on lähes yhtä ihanaa kuin lankojen ostaminen. Niitä on ihana katsella ja ihastella värejä. Mutta kun ne ovat kylppärin kaapissa käyttämättöminä, ne lähinnä ahdistavat.
Olen aiemminkin puhut KonMari-projektistani ja se on ehkä iskenyt rankimmin nimenomaan kosmetiikkaani. Kosteusvoiteita, sampoo-pulloja ja vastaavia minulla ei ole koskaan ole ollut liikaa. Yksi purkki käytössä ja kun se hupenee, ostan uuden. Mutta ne meikit… Montako huulipunaa tarvitsee nainen, joka ei siis juuri huulimeikkiä käytä? Villejä veikkauksia? Voin ehkä paljastaa totuuden joskus.
Konmaritin siis meikeistäni kaikki, jotka:
– eivät sävyiltään sitten sopineetkaan minulle (shokkipinkki)
– tuoksuivat pahalta
– rapisivat naamalta tai kertyivät juonteiksi päivän mittaan
– maistuvat pahalta
Huulipunista säilytin viisi sellaista perussävyä, joille on aina käyttöä. Maritin räikeät, sillä en niitä sitten kuitenkaan ole tullut käyttäneeksi, vaikka ne huippumallien yllä kiiltävissä kosmetiikkamainoksissa näyttävätkin hyviltä. Vaikka rakastan peruspunaista, säästin peruspunaisista huulipunista sen kaikkein parhaimman. Huulikiiltoja säästin kuusi, yksi niistä on tosin kohta loppu, enkä aio ostaa uutta tilalle.
Luomivärien suhteen olin myös tiukkana, jäljelle jäi kaksi Diorin luomivärisettiä: neutraaleja sävyjä sisältävä ja vähän kirkkaampia sävyjä sisältävä. Näin tarkemmin ajateltuna olen käyttänyt vain sitä neutraalia settiä. Että pärjäisin kyllä yhdelläkin.
Samanlaisen karsinnan tein kynsilakkojen ja meikkikynien kanssa.
Ostin kaappiin puuterin, sillä siitä on hyötyä huulipunaprojektissani. Nyt kun kaapissa ei ole tsiljoonaa eri vaihtoehtoa, olen nimittäin huomannut meikkaavani aiempaa huolellisemmin, myös ne huulet. Ja puuteri auttaa kiinnittämään sen huulipunani paremmin. Niin, etten näytä värityskirjan kuvalta enää. Ainakaan niin paljon.
Viimeisimmät kommentit