Rento kuin rautakanki

Keski-ikäinen tarvitsee luottohierojan. Mulla on sellainen. Hän on Mikko. Olen käynyt Mikolla enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo usean vuoden ajan. Hän on hieronut juoksuvammat jaloistani, möyhinyt kireät piriformikset pakaroistani ja Mikollehan minä menin, kun golf-kuokkiminen jumitti rintarankani.

Mikko on loistava hieroja. Lisäksi hän osaa piikittää, piikittämiseksi kutsun kuivaneulausta, jota Mikko tekee, kun jokin lihas on oikein juntturassa. Ja nyt Mikolta sujuu myös voice massage, joka auttoi viimeksi, kun mulla oli yöllisten hampaidenkiristelyn jäljiltä leukalihakset bodattuna broilerinfileiksi. Hänellä on siis konstit lähes kaikkiin keski-ikäisen kremppoihin.

Mikä on luottohierojani salaisuus? Tietenkin rautainen ammattitaito, sillä hän suhtautuu työhönsä erittäin kunnianhimoisesti ja on kiinnostunut itsensä kehittämisestä. Mutta lisäksi hänellä on oikea tatsi. Hieronnan ei saa sattua, mutta kyllä sen pitää tuntua. Kolmas valtti on helppo lähestyttävyys. Muuten käy niin, että lähdet hierojalta jännittyneempänä kuin sinne tulit.

Rentoa viikonloppua!

Susanna

Muutama vinkki parisuhdegolfiin

Golf on kiva yhteinen harrastus. Tämä ei ole sarkasmia, se siis oikeasti on. Mutta toiset vaan eivät osaa harrastaa sitä.

Golfissa on mahdollisuus viettää tuntitolkulla aikaa yhteisen harrastuksen äärellä, raittiissa ilmassa liikkuen. Se on mukavaa puuhaa myös lomilla, sillä kenttiä löytyy monista lomapaikoista.

Mutta golf ei sovi yhteiseksi harrastukseksi kaikille. Se on teknistä, vaativaa, se voi olla stressaavaakin ja ennen kaikkea siinä on suuri vaara, että parempi alkaa neuvoa huonompaansa.

Karmein tapaus osui eilen rangelle yhtä aikaa meidän kanssamme. Kovaääninen keskustelu kuului meidänkin korviimme, vaikka välimatkaa oli reilusti.

”Lyö tällä tavalla. Katso, tällaisen kaaren maila tekee. Katso nyt.”

”Minä en kaipaa nyt neuvoja, haluan vain lyödä”.

”Eikun katso nyt. Nämä neuvot parantavat sun peliä.”

”Eivät paranna. Anna mä nyt vaan lyön rauhassa.”

”Sun kädet menevät väärin. Ymmärrtätkö, että sä teet väärin.”

”En mä välitä. Mä nyt vaan lyön. Jos sä et lopeta, niin mä lähden pois.”

”Sun kannattaisi kuunnella, sun peli paranisi.”

”Mä lähden nyt pois, kun sä et anna mun olla rauhassa”.

”Eikun älä lähde, kuuntele nyt!”

Tätä jatkui hyvinkin kolme varttia. Neuvoja oli siis selkeästi omasta mielestään parempi pelaaja, tosin hän ei ollut koko ajan tyytyväinen omiin lyönteihinsäkään, vaan hakkasi mailaa maahan tuon tuosta ja kiroili. Toinen osapuoli yritti muutamaan otteeseen poistua, mutta neuvoja kaipasi selkeästi itselleen opetuslasta, eikä päästänyt tätä lähtemään. Myös mailavalinnoista oli kiistaa.

Lopulta eräs ulkopuolinen kävi huomauttamassa pariskunnalle, että heidän touhunsa häiritsee muita, eikä heidän vieressään halunnut kukaan harjoitella. Vielä siinäkin vaiheessa neuvoja sössötti vastaan ja sanoi, että haluaa vain parantaa toisen peliä.

Me poistuimme omalle pelikierroksellemme, joten emme nähneet, syntyikö lopulta sopu vai vetäisikö oppilas driverilla neuvojaa päähän.

Neuvo numero 1: Älä neuvo. Älä ainakaan pyytämättä. Älä vaikka olisit miljoona kertaa parempi kuin toinen osapuoli. Ja jos sinulta pyydetään neuvoja, niin jos et sattumoisin ole golf pro, niin esitä neuvosi muodossa ”minusta näyttää, että sinun kätesi ovat jännittyneet” tms. Vaikka näkisit, että toisen ranteet ovat väärässä kulmassa tai mailan liikerata on väärä, niin luultavasti et osaa antaa sellaisia neuvoja, joiden avulla vastapuoli osaisi virheen korjata. Neuvot ovat siis aivan yhtä tyhjän kanssa, sillä ne paljastavat virheen, mutteivät auta korjaamaan sitä.

Golf menee helposti tunteisiin, jos peli ei suju. Ja kun se menee tunteisiin, se ei ainakaan suju. Golf, kuten tenniskin, vaativat lyöntiin rentoutta, joten pinnan kiristyminen vain pahentaa asiaa. Mutta väkisin on vaikea rentoutua. Vaatii siis sekä itseltä että toiselta paljon, ettei toisen huono kierros pilaisi molempien tunnelmaa.

Neuvo numero 2: Pelatkaa paljon myös muiden seurassa. On helpompi kiukutella, jos on kierroksella kahdestaan kumppaninsa kanssa. Kun seurueessa on muitakin, ainakin useimpien (ei ehkä yllämainitun pariskunnan) on helpompi käyttäytyä hyvin ja keskittyä huonon pelin sijaan vaikka jutusteluun uuden pelikaverin kanssa. Siinä saattaa vaikka vahingossa pelikin parantua, kun on hyvällä juttutuulella. Usein ventovieraan kehut myös nostavat itsetuntuntoa enemmän kuin oman kumppanin kehut. Ja itseluottamus tuo rentoutta, joka parantaa peliä.

Golf on koukuttava laji, ja jos sitä harrastaa pariskuntana, on mahdollista, että yhteistä aikaa vietetäänkin nopeasti enemmän kentällä kuin muualla. Eipä siinäkään mitään väärää ole, mutta onhan elämässä ja parisuhteessa nyt muutakin kuin golfia. Ja varsinkin, jos toinen on enemmän hurahtanut lajiin kuin toinen, on hyvä ottaa välillä etäisyyttä sekä lajiin että kumppaniin.

Neuvo numero 3 on siis: Älä ole naimisissa golfin kanssa. Anna toisen lähteä rangelle tai kentälle joskus yksin, jos itseäsi ei huvita pelata. Jos sinua ei juuri silloin huvita, se näkyy naamastasi eikä pelisikään todennäköisesti kulje. Ja olet se innostuneempi osapuoli, pidä huoli, että teette yhdessä muutakin kuin pelaatte golfia, puhutte golfista tai katselette golf-videoita.

Mitä sitten tehdä, kun oma peli tökkii ja tekisi mieli myydä mailat kesken kierroksen? Mitä tehdä silloin, kun tekisi mieli heittäytyä itkupotkuraivareihin väylälle? Jaa-a, en varmaan ole paras ihminen neuvomaan tässä asiassa, sillä myönnettävähän se on, että tunteisiin menee välillä. Olen joskus kiukutellut, en miehelleni, mutta itselleni. Mutta niistä tilanteista on kuitenkin noustu.

Neuvo numero 4 onkin: Se on vain yksi lyönti, väylä, kierros tai se on vain peli. Golf on peli. Se on peli aivan samalla lailla kuin sulkapallokin. Yksi kentän ulkopuolinen lyönti ei merkitse sitä, että erä on pilalla. Eikä yksi hävitty erä sitä, että peli on pilalla. Eikä yksi pilalle mennyt peli merkitse, etteikö seuraavalla kerralla voisi sujua. Ja jos ei seuraavalla kerralla suju, niin voihan siihen suhtautua kuin mökkisulkikseen – tarkoitus on pitää hauskaa, harrastaa liikuntaa ja olla mukavassa seurassa. Ole siis itsekin mukavaa seuraa!

Yhdellä kierroksella seurassamme pelasi mies, joka kertoi karmeimmasta peliseurastaan. Seuralainen oli ollut koko kierroksen vihainen omasta pelistään, kiukutellut ja kiroillut. Lisäksi hän oli neuvonut. Kierroksen päätteeksi seuralaisemme oli todennut hänelle: On kaksi syytä pelata golfia. Joko sillä voi tienata paljon rahaa. Tai sitten se on kivaa. Ja sinä et selvästi tienaa sillä paljon rahaa.

Minä en tienaa golfilla edes vähän rahaa. Joten kaipa syyni pelata on se, että se on oikeasti mukava laji. Ja se on oikeasti mukava parisuhdelaji. Sille rangella ohjeita vastaanottaneelle osapuolelle toivon kyllä huomattavasti paremmin käyttäytyvää peliseuraa tai suosiolla lajin (tai kumppanin) vaihtoa.

Susanna

Jos peli ei suju, voi keskittyä maisemiin.
Jos peli ei suju, voi ihastella pinkkejä housujaan.
Jos peli ei suju, voi nauttia siitä, että toisella se sujuu.

Viharakkaudesta lajiin

Aloitettiin miehen kanssa kesäkuun lopussa golf. Jokin mielenhäiriö varmaan. Kiva kesälaji, jossa saa paljon raitista ilmaa ja liikuntaa. No, niitä saa kyllä, mutta lisäksi saa hermoromahduksen.

Tennistä aikuisiällä opetelleena olen aina ajatellut, että siinä on laji, johon on vaikea päästä sisään, jos ei ole syntynyt maila kädessä. Laji on niin tekninen, että ensimmäiset tunnit menevät palloja noukkiessa, se keltainen karvapallo nimittäin sinkoilee sinne tänne, jos maila ei ole oikeassa kulmassa. Miten voi tietää, missä kulmassa maila on, kun pitää keskittyä koko ajan siihen mistä ja minne se pallo on tulossa? No, muistaakseni noin 10 tunnin jälkeen homma alkoi olla, jos ei hallussa, niin ainakin alkoi huomata kehitystä.

Toisin on golfin kanssa. Olen pelannut nyt kesäkuusta lähtien noin 20 kierrosta. Puolikkaita kierroksia, eli noin 2 tunnin kierroksia on enemmistö, mutta täysiäkin kierroksia joukkoon mahtuu muutama. Nyt olemme lomalla ja olemme pelanneet täällä sunnuntaista asti joka päivä. Yhteensä takana on siis noin 60 tuntia peliä ja range-treenit päälle. Luulis huomaavan kehitystä.

Niinhän sitä luulisi. Pallot sinkoilevat edelleen välillä aivan minne sattuu. Tosin ehkä hitusen useammin myös oikeaan suuntaan ja joskus lyönti jopa ”napsahtaa” oikealla tavalla. Golfin vaikeus on vain aivan omaa luokkaansa ja niin on meikäläisen huonouskin.

Jos olet koskaan kokeillut tennistä, kuvittele, että jokaisen lyönnin osalta kentän kallistus muuttuisi. Välillä kentälle ilmestyisi puita, vettä, kuoppia. Tai, että et näkisi vastustajaa, mutta silti sinun pitäisi lyödä hänelle.

Kyllä, olen erittäin turhautunut. Kiukuttelen välillä kentälläkin. Välillä onnistun iloitsemaan hyvästä säästä tai hyvästä lyönnistä, mutta enimmäkseen olen vain epätoivoinen.

Pari sanaa tasoituksesta. Kaikki sanovat, ettei sillä ole väliä. Paskat. Tänäänkin eräs nainen totesi, että hänen tasoituksensa on ihan huono. Se oli 30. Buahhahhhaaa – itkisinkö vai nauraisinko? 30:n tasoitus ei ole minusta huonoa nähnytkään. Mä ostan pullon samppanjaa, kun mun tasoitus laskee alle 50:n.

No, on tässä lajissa jotain kivaa: gof-vaatteet. Jos et osaa, näytä edes kivalta.

Susanna

Golf-poseeraus.
Golf-realismia.

Vie aikaa

Tämän alkukesän teema on: aikaavievät harrastukset. Olemme laittaneet puutarhaa enemmän kuin koskaan, kelien ja koronan vuoksi siellä on tosin tullut vietettyäkin enemmän aikaa kuin koskaan. Lisäksi lämmittelemme golf-harrastusta, joka tunnetusti on aikaa ja pitkää pinnaa vaativa laji.

Pohdiskelin eilen, miksi sanotaan, että jokin asia vie aikaa. Eihän se aika sen kummemmin katoa kuin maatessakaan. Eikä kukaan sano, että minulla on tällainen aikaavievä sohvalla istumiseen ja Netflixin katsomiseen liittyvä harrastus. On totta, että Netflixiä katsomalla saa nopeammin tyydytyksentunnetta kuin golfia pelaamalla tai maahan perennoja kaivamalla. Golfin ja puutarhanhoidon suhteen palkinto tulee viiveellä.

Mutta elämässä kaikki, mikä on saavuttamisen arvoista, vaatii aikaa, vaivaa ja usein myös turhautumista ja jopa kärsimystä.

Suomen kieli on hassua: otsikon voi ymmärtää niin, että jokin vie aikaa. Mutta sen voi ymmärtää myös käskymuotona: Vie Susanna aikaa!

Ja niin minä nyt tämän homman ajattelen, että aikaavievät harrastukset eivät vie minulta aikaa, vaan minä vien sen ajan – johonkin. Vien sen ajan itselleni, kun rehkin kuntosalilla – siirrän sen ajan toivon mukaan terveempään vanhuuteen. Ja minä vien golfia-pelatessa aikani esimerkiksi miehelle, jonka kanssa tulee vietettyä samalla monta tuntia yhdessä. Tai minä vien aikani kimalaisille, mehiläisille ja perhosille, kun kasvatan puutarhan perennoja.

Pitkää pinnaa vaativat hommat ovat aika zen. Hetimullekaikki-tyyppinä haluaisin osata heti, onnistua aina ja hoitaaa asiat mieluusti alle tunnissa ja siirtyä seuraavaan. Mutta ehkä juuri sen vuoksi juuri minun on hyvä juuri tällaisia lajeja harrastaa. Ehkä sellaiselle luonnostaan verkkaisemmalle tyypille puolestaan hyviä lajeja olisivat esimerkiksi pyykinpesu ja silitys. Niissä näkee kättensä jäljen heti.

Susanna

Tämä petunia-amppeli on roudattu Pohjanmaalta asti.
Polku tää ei johda mihinkään, nyt sen nään. Polun päässä oleva koristekirsikka saatetaan kaataa vielä tänä kesänä. Minä olen ehdottanut tilalle paljua. Miehen mielestä se ei ole hyvä idea. No, poreammekin käy.
Viime kesänä rakennettu perennapenkki.
Ja sama seinusta toiseen suuntaan. Tuohon aidan viereen tulee lisää perennaa, ihan ensi viikonloppuna.
Tämä on viimeisin projektimme: hämymetsän ja perennapenkin väliin rakennettiin – ta-daa, lisää perennaa. Atsaleoita, havuja ja ystävältä saatuja perennoja.
Tämä on pojun luomus.
Pionit suuttuivat viime kesän muuttomatkasta niin, että vain yksi kukkii.

Voihan voisilmäpulla!

Elämme haastavia aikoja – myös bloggaajalle. Päiväni murmelina -elämästä on vaikea keksiä kerrottavaa. Viikonpäivät menevät sekaisin, sillä olen joka päivä kotona. Olen myös joka päivä tietokoneella. Teen joka päivä käsitöitä, laitan ruokaa ja liikun. Tai siis, liikun varmasti liian vähän, sillä kotikonttorilla ei tule käveltyä edes autolle, toimistolle tai lounaalle. Mutta muun liikunnan suhteen olen ollut aika kurinalainen: joka päivä on pakko harrastaa liikuntaa vähintään puoli tuntia.

Liikunta tuo päivään edes jonkinlaisen katkon. Se on syy kiskaista itsensä koneelta. Se on myös hyvää tasapainoa tälle koronaherkuttelulle – ja nyt meillä on yleiskone, joten syitä liikkua on nyt 30 enemmän (pakastimessa on nyt 30 voisilmäpullaa). Kyllä, resepti on maailman paras ja onnistuin ensiyrittämällä.

Treeni on ollut kahvakuulailua ja kävelemistä, sekä nyt viime viikkoina myös juoksua. Lisäksi olen aina silloin tällöin osallistunut virtuaalisille jumppa- ja tanssitunneille. Lisäksi mielessä on käynyt, pitäisikö starttailla golf-harrastusta… kaikkea se viisikymppisyys teettää!

Susanna

IMG_2280
Kinuskikissan voisilmäpullat – omnomnom.

 

 

 

 

 

Patikkamatkalla

No niin, kotona ollaan. Ihan omituinen olo. Koko unelmamatka tuntuu kuin  unelta, koska lähdimme aivan erilaisesta Suomesta kuin mihin palasimme. Olen tietysti kotona karanteenissa, ja työt hoituvat kyllä etänä. Mutta moni asia on  kuitenkin muuttunut. Huolettomista lomapäivistä Uudessa-Seelannin lintukodosta tänne huolentäyteiseen Suomeen on pitkä matka, sekä kilometreissä että henkisesti. Mutta silti minä uskon, että tästä selvitään. Asiat järjestyvät, mutta se vaatii sitä, että niitä järjestetään.

Silläkin uhalla, että lomabloggausten jatkaminen nykytilanteessa on kummaa eskapismia (onhan sitä maailmassa nyt tärkeämpiäkin asioita kuin viinitilavierailut), niin jatkan matkamuisteloita. Nimittäin haluan sekä saada kokemukset ylös vielä niin kauan kuin ne ovat itselläni tuoreena. Ja uskon myös, että ne voivat tuottaa iloa ihmisille: kun ei pääse matkalle, voi edes haaveilla matkasta!

Meidän matkamme yksi ”päätarkoitus” oli patikoida. Uuden-Seelannin maisemat ja luonto pitää kokea läheltä. Lintujen laulu pitää kuulla. Sademetsän tiheys pitää nähdä. Ja raikas vuoristoilma hengittää. Kävely on aina ollut mun ja miehen yhteinen harrastus, olimmepa sitten kotona, kaupunkilomalla tai luonnon keskellä. Patikoidessa ei ole kiire, joten kaiken ehtii kokea rauhassa. Ja sopiva fyysinen ponnistelu on hyvää lomahedonismin tasapainoa.

Meidän patikkareissumme tämän loman aikana olivat hyvin erilaisia.

1. Hong Kongissa menimme bussilla Aberdeeniin ja nousimme sieltä kävellen Peakille. Tämä retki oli mukava pako kaupungin vilinästä. Reissu oli pelkkää ylämäkeä, mutta jos ei pidä kiirettä, niin se sopii kaikenkuntoisille ja -tasoisille patikoijille. Ei vaadi erikoisvälineitä. Peakillä on ostoskeskus ja ravintoloita, joten reissun jälkeen saa nälkänsä ja janonsa tyydyytettyä esimerkiksi Gordon Ramsayn ravintolassa, ja jos jalat ovat hyytyneet, alas pääsee kaapelikärryllä.

HK
Peakiltä avautuivat huikeat maisemat!

 

2. Reissun pääpatikointi oli Tongariron kansallispuiston Tama Lakes -reitti, joka on valittu Uuden-Seelannin toiseksi parhaaksi patikointireitiksi. Paras on samassa paikassa sijaitseva Alpine crossing -reitti, jonka skippasimme ihan siitä syystä, että olin juuri ennen reissua ensin flunssassa ja sitten vatsataudissa, joten reitti olisi ollut ehkä vähän liikaa meikäläiselle. Meille myös sanottiin, että Tama Lakes on vähemmän turistinen, sillä monille Alpine crossing on sellainen juttu, joka pitää suorittaa suorittamisen vuoksi. Se on parisen tuntia pidempi kuin Tama Lakes, mutta myös jonkin verran vaativampi. Muttei välttämättä muuten sen hienompi.

Tama Lakes oli yksi reissun hienoimpia kokemuksia: matkan varrella oli kaikenlaisia maisemia. Osittain se muistutti karua tunturimaastoa, mutta joukossa oli vulkaanista maisemaa, sademetsää, kraaterijärviä ja vesiputouksia. Reitti oli hyvin merkitty ja pääosin helppokulkuista. Reitin puolivälin nousu kraaterijärvelle oli sen rankin ja vaativin osuus, irtokivet tekivät ainakin näin korkeanpaikankammoiselle kävelystä vähän huteraa, mutta onneksi puuskuttaessa energia suuntautui etenemiseen eikä pelkäämiseeen. Jos Uuteen-Seealantiin vielä palaamme, niin tänne palaamme ja ehkä se ykkösreittikin tulee sitten kierrettyä…

IMG_9989
Mulla on kotiasiat kunnossa ja patikointi on hieno harrastus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tongariron alueella on talvisin lunta ja kesäisinkin korkeimmilla huipuilla.

IMG_9999
Vaikka oli ollut kuivaa, niin vuoristopuroissa virtasi vettä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tulivuoria näkyvissä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alempi järvi.

IMG_0032
Ja sitten kiivetään aivan Tama Lakesin huipulle, noin 1400 metriin.

IMG_0736
Huipulla tuulee!

IMG_0048
Paluumatkalla vesiputous.

IMG_0740
Loppumatkalla vihreää vaan ei enää niin vireää.

3. -4. Reissun kolmas ja neljäs patikointi sijoittuivat Marlborough Soundsille, eli tässä vaiheessa olimme siirtyneet jo eteläsaaren puolelle. Siellä majoituimme aivan kuuluisan Queen Charlotte track -vaellusreitin varrella. Valitettavasti sää oli juuri silloin aamupäivisin sateinen, joten aamut rentoilimme ja teimme molempina iltapäivinä lyhyemmän kävelyn, kumpaankin suuntaan. Queen Charlotten reitti on noin 70 kilometriä pitkä ja monet patikoivat sen päästä päähän. Homma on organisoitu hienosti, vaikka varrella ei ole oikein kunnon  teitä. Me matkustimme Pictonista taksiveneellä hotellillemme, ja samaiset taksiveneet toimivat patikoijien apuna: taksiveneellä pääsee lähtöpisteeseen, taksivene voi roudata laukut siihen paikkaan, jossa aikoo seuraavan yön majoittua. Ja kun matka siitä taas jatkuu, taksivene hakee laukut ja vie ne taas seuraavaan majoituspaikkaan. Tännekin olisi kiva palata ja vetää koko reitti päästä päähän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Marlborough Soundseilla sateli aamuisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Yhdistelmä sademetsää ja meriluontoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Queen Charlotte trackillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ihania pikkurantoja.

 

IMG_1000
Uuden-Seelannin vanhin puu ja aika vanha nainen. Ikää yhteensä lähes 1050 vuotta.

IMG_1003
Bloggaaja työssään.

5. Viides patikointimme oli myös Marlborough’n alueella, Blenheimin kaupungissa, jossa kävimme kiertämässä lagoonin alueen. Parin tunnin retkellä kosteikkoalueella voi nähdä paljon lintuja, mutta nyt oli ollut kuivaa, joten lintujakin näimme vähemmän. Mutta heti mennessä näimme mustia joutsenia ensin lentämässä ja sitten ihan loppumatkasta lähietäisyydeltäkin. Helppo reitti, hyvin tasaista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mustia joutsenia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Hylky.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tasaista ja kuivaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Musta joutsen lähietäisyydeltä.

6. Kuudes patikointimme osui sitten matkapäivälle, kun pysähdyimme Franz Josefin jäätikölle: Valitsemamme reitti oli lyhyt, noin tunnin, sillä halusimme päästä perillekin ajoissa. Ja täytyy sanoa, että vaikka jäätiköt ja maisemat olivat upeat. niin tämä oli ehdottomasti reissun tylsin patikointi: jäätikölle tehdään niin paljon helikopterilennätyksiä, että lintujenlaulun sijaan kuuntelimme tauotonta kopterisurrausta. Siinä oli luonnonrauha kaukana. Suosittelen siis paikkaa huonolla säällä, jolloin kopterit eivät lennä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Franz Josefin jäätikkö.

 

7. Viimeisin patikointi oli sitten  Lake Moerakin sademetsässä. Lyhyt, noin tunnin reitti oli ihan uskomaton ja antoi elämyksiä saman verran kuin moni pidempikin reitti. Se johti ihanalta hotelliltamme suoraan rannalle, jossa pesintäaikana voisi nähdä jopa pingviinejä. No, nyt ei ollut pesintäaika, mutta lintuja muuten kyllä näimme ja etenkin kuulimme runsaasti: jo aiemmin tutuksi tulleet rohkeat fantailit ja tomtitit tulivat todella lähelle. Bellbirdin ääni kuului, mutta lintua oli vaikea nähdä muuta kuin vilaukselta. Sattumoisin näimme lähietäisyydeltä kuningaskalastajankin, sillä se tömähti hotellin ikkunaan ja istuskeli vähän aikaa pöllämistyneenä maassa. Lähti onneksi kuitenkin lentoon!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Rohkea tomtit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sademetsässä kasvaa myös sieniä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällä rannalla on pesintäaikaan pingviinejä.

 

Uusi-Seelanti on ihana aktiivilomailijan kohde, ja myös vähän vähemmän aktiivisen lomailijan kohde. Sillä aktiivilomailijoillakin on rento asenne ja joka paikassa syödään hyvin ja juodaan paikallisia ihania viinejä. Juuri meikäläiselle sopivaa erähommaa siis: päivisin liikutaan ja ollaan luonnossa, illlalla syödään ja juodaan hyvin ja painetaan pää hyvän hotellin hyvään sänkyyn!

 

Susanna

 

 

 

 

 

Armoo!

Siitä tietää, että on keski-ikäinen, että sattuu. Jos ei satu, on kuollut. Näinhän sitä sanotaan ja siksi minä olen viime vuoden ajan jopa ajatellut, että tämä täytyy nyt vain kestää. Aamuöisin särkee pakaroita ja kroppa on rento kuin rautakanki. Olen käynyt juoksulenkeillä, vaikka olen tiennyt, että se pahentaa vaivoja. Olen ajatellut, että liikuntaa en lopeta – sitten vasta alkaakin sattua, jos ei liiku.

Viime aikoina vanha piriformis-vaivani (pakaran syvä lihas) on kuitenkin pahentunut. En tiedä, onko vaiva varsinaisesti vuoteen ollut pois kertaakaan. Välillä se on ollut parempi ja viime aikoina siis sellainen, että joka yö särkee. Olo on kokonaisvaltaisesti niin jäykkä, että äkillisiä liikkeitä tekee mieli välttää – vihlaisee pahemmin kuin juurihoito.

Mikä hemmetti siinä on, että sitä vain ajattelee, että tämä menee ohi tai helpottaa, kun vain jatkan samaa rataa? Jos haluaa, että jokin asia muuttuu, pitää muuttua tai muuttaa jotain.

Minä menin hierojalle. En sellaiselle tuoksukynttilähierojalle, joka sivelee sinut rennoksi lämpöisillä kivillä. Vaan sellaiselle hierojalle, jonka työhuoneessa on luuranko ja josta poistut mustelmilla ja silmäkulmat kostuneina.

Hieroja ei pelkästään leiponut minua mustelmille fyysisesti vaan myös henkisesti. Hän sanoi minulle, että sen lisäksi, että olen tehnyt liian vähän lihashuoltoa olen treenannut vääriä lajeja liikaa. Hän sanoi minulle, että tässä iässä voisi vaikka tunnustaa tosiasiat ja luopua lajeista, jotka eivät (enää) tee kropalle hyvää. Sellainen on juoksu.

No, tavallaanhan olen sen tietänyt. En ole käynyt juoksemassa kuukauteen, sillä en ole vain pystynyt. Juoksu sujuu hyvin, mutta seuraava yö ei. Olen tietänyt asian, mutten ole sitä myöntänyt.

Mulle on ilmeisesti sekä oman lantionrakenteen että juoksun seurauksena kehittynyt niin sanottu piriformis-oireyhtymä. Pahimmillaan se estää jopa kävelyn, multakin se on joskus ”vienyt jalat alta”. Siihen pisteeseen en haluaisi enää päätyä, niinpä ajattelin pistää asiat tärkeysjärjestykseen nyt.

Tässä iässä ei enää liikuta (tai ainakaan minä en liiku) enää sen vuoksi, että saisi mitaleita kaulaan. Liikun, koska haluan olla hyvässä kunnossa nyt ja vanhana. Liikun, koska se saa hyvän olon. Ja ehkä vähän senkin vuoksi, että mahdun vaatteisiini. Ja jos jatkan nykymalliin, en ole hyvässä kunnossa nyt enkä vanhana, en saa hyvää oloa. Ja luultavasti en pysty liikkumaan lainkaan enkä mahdu vaatteisiini.

Liian jääräpäinen suhtautuminen juoksuun siis estää minua saavuttamasta mitään liikunnan tavoitteitani. Ristiriitaista.

Hieroja suositteli armollisuutta ja lempeyttä omaa kroppaa kohtaan. Hän ehdotti tilalle vesilajeja, kuten vesijuoksua.

Alkujärkytyksen jälkeen päädyin myös etsimään netistä tanssikoulujen ohjelmia. Ehkä tämä tarjoaa mahdollisuuden aloittaa lattaritanssit uudestaan?

Olkaa armollisia itsellenne!

Susanna

 

Rento kuin rautakanki

Mä harrastin joskus nuorena likkana telinevoimistelua. En ollut siinä hyvä, sillä olen pelkuri ja ajatus puomilta tippumisesta ei viehättänyt silloinkaan. Pystyin kuitenkin tekemään kärrynpyörän puomilla, puolivoltin ja siltakaadon permannolla ja pääsin spagaatiin miten päin vain.

En ole ollut luonnonnotkea koskaan, mutta liikkuvuuden kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia. Siis sellaisen normilliikkuvuuden. Ennen kuin nyt.

Se iski viime talvena. Huomasin yhtäkkiä, että jo ihan tavallisten liikkeiden kanssa alkaa kuulua ihme ähinää. Tiedättekös, vanhat miehet ähisevät, kun ne nousevat seisomaan? Minä ähisen nyt, kun takapenkillä pitää kiertyä kaivelemaan penkinväliin luisunutta turvavyötä esille. Selkä ei vain kierry.

Nuorempana en tajunnut sitä ”venytysliikettä”, jossa maataan selällään kädet T-asennossa ja polvet koukussa ja sitten käännetään polvet toiselle puolelle. Ei vaan tuntunut missään. Nyt en pysty siihen ja ajatus siitä, että pystyisin, tuntuu yhtä kaukaiselta kuin maratonin juokseminen. Tai itseasiassa kaukaisemmalta.

Mun selkärangan tilalle on asennettu rautakanki.

Kehityssuunta ei ole hyvä. En haaveile spagaatista, mutta haaveilen siitä, että saisin ähkimisen loppumaan! Ja siitä, ettei huono liikkuvuus rajoittaisi muuten täydellisiä tennislyöntejäni (haiseeko täällä sarkasmi?).

Olen siis aloittanut joogaharrastuksen uudelleen. Uutena tuttavuutena on ilmajooga, siis se, jossa liikkeitä tehdään sellaisen riippumattoa muistuttavan kangaspussukan kanssa.

Se on osoittautunut oikein kivaksi lajiksi. Ensinnäkin pussi tukee sopivasti tasapainoa ja auttaa hankalissa liikkeissä. Toiseksi, kun ihminen roikkuu pää alaspäin, ei tarvitse miettiä, näyttääkö muiden mielestä typerältä – se on ilmiselvää. Kolmanneksi, loppurentoutus kangaspussukassa on ihana kengurunpoikashetki!

Lihasmassa pienenee, kankeus iskee ja niveliä kolottaa. Tässä iässä tavoitteeksi voikin riitää vanhenemisen oireita vastaan taistelu, status quon ylläpitäminen. Salilla kannattaa käydä, etteivät lihakset surkastu, liikkuvuutta kannattaa treenata, jotta toimintakyky säilyisi ja omasta hyvinvoinnista kannattaa huolehtia, jottei kolottaisi vielä enemmän.

Rennonletkein terkuin,

Susanna

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kiva yksityiskohta sporttitopissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Uusi joogamatto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällä selällä ei siltakaatoja tehdä.

Mikä kuntosalityyppi sinä olet?

Tutun Luksusongelmia-bloggaajan kirjoituksen innoittamana ryhdyin itsekin pohdiskelemaan, millaisia tyyppejä kuntosalilla liikkuu. Vaikka käyn ryhmäliikuntatunneilla harvakseltaan, omalle listalleni laitoin myös pari tyyppiä, jotka saattavat olla tuttuja myös jumpista.

1. Voimamies. Yleensä hän tosiaan on mies, mutta joskus on joku nainenkin tullut vastaan. Hän kasaa niin kauheat painot, että ähkii ensimmäisestä toistosta lähtieni. Hän myös kantaa levypainot näyttävästi telineisiin. Huomaattehan, että minulla voimaa! Tämä tyyppi on kuitenkin kiva salikaveri, sillä hän ei koskaan katso meitä spagettikäsiä leuhkasti.

2. Mä oon jo valmis! Tämä tyyppi luulee, että mitä nopeammin sarjan suorittaa, sitä tehokkaampi se on. Ja unohtaa, että painovoimaa vastustava liike on usein vähintään yhtä raskas kuin se varsinainen liikekin. Mutta hei, ainakin he suoriutuvat treeniohjelmasta puolessa ajassa!

3. Eturivin pinko. Ryhmäliikuntatunnilla se, joka saapuu aina 10 minuuttia ennen tunnin alkua paikalle, jotta saa varmasti paikan eturivistä. Hän on käy tunnilla säännöllisesti ja osaa askelkuviot ulkoa. Näistä tyypeistä on paljon hyötyä, sillä jos et näe ohjaajaa, voit seurata eturivin tyypin liikesarjoja.

4. Tavis. Hiippailee hitusen varovaisesti salilla tai ryhmäliikunnassa, eikä tee itsestään mitään numeroa. Tulisi mieluusti salille niin, ettei siellä ole ketään muita, mutta silti saapuu salille silloin kuin siellä ovat kaikki muutkin (töiden jälkeen). Tavis ei jaa itsestään somekuvia, sillä ei missään tapauksessa halua toisten ajattelevan, että hän ajattelee olevansa muuta kuin tavis. Enemmistö salilla.

5. Haahuilija. Hän ei pyydä ammattilaisen ohjausta tai käytä personal traineria edes oman saliohjelman laatimiseen, Niinpä hän haahuilee salilla laitteesta toiseen, tekee vähän hauiksia ja vähän vatsoja. Seurailee vaivihkaa, mitä muut tekevät ja yrittää matkia perässä. Hän haahuilee salilla jokusen kuukauden ja kyllästyy, koska ei kehity.

6. RVP. Tämä tyyppi tulee salille kiinteytymään ja pelkää saavansa lihaksia. Hän ei tiedä, etteivät useimmat saa lihaksia, vaikka haluaisivat. Ja ainakaan lihakset eivät tule vahingossa naiselle, keski-ikäiselle tai sitä vanhemmalle ja ihmiselle, joka käy salilla kaksi kertaa viikossa. Lihaspelkonsa vuoksi hän treenaa lähinnä sisäreisiä, vatsaa ja pakaroita ja niitäkin painoilla, jotka saavat tuskin hikea pintaan. Lueskelee Me Naisia samalla, kun treenaa.

7. Keski-iän kriiseilijä. On herännyt siihen tosiasiaan, että lihakset surkastuvat, mutta läski lisääntyy. Ja ilman säännöllistä liikuntaa kolottaa vielä enemmän kuin säännöllisen liikunnan kera. Hän käyttää palveluita ja motivoi itseään uusilla treenikamppeilla. Jos salikäynti tökkii, hän vaihtaa lajia ja käy vaihteeksi zumbassa. Hän ihailee aivan jokaista salityyppiä, sillä hei – hän tietää, että jokainen salille tullut on voittanut korvien välissä olevan lähtökitkan.

Ja mihin ryhmään itse kuulun? Joskus kuuluin eturivin pinkoihin, nykyään aivan selvä keski-iän kriiseilijä.

Ja siitä puheenollen. Biksukausi lähestyy. Olen perinteisesti saanut paniikkikohtauksen noin kaksi viikkoa ennen kesälomamatkaa. Nyt sain sen jo kaksi kuukautta aiemmin.

Susanna

 

 

Tekniikkalaji

Liikunta on tekniikkalaji. Kaikki lajit ovat tekniikkalajeja. Silti valtaosaan lajeista suhtaudutaan, kuten kaikkki osaisivat ne automaattisesti. Lapsukaiset heitetään ”uimataidottomina altaan syvään päähän”. Ei ihme, että niin monelle liikunta on kauhistus, kun koulussa on neuvomatta pistetty kilpailemaan lajissa kuin lajissa.

Itse vietin lapsuusvuoteni Etelä-Ruotsissa, eikä siellä todellakaan hiihdetty. Oppimiselle otolliset vuodet menivät ohi. Kunnes sitten koulussa lykättiin numerolappu rintaan ja sanottiin, että alas tyttö sivakoida. Olin aina hiihtokilpailuissa viimeinen tai tokaviimeinen.

Onko joku teistä saanut lapsena kunnon opastusta hiihtämiseen? Siis oikeasti tekniikkaopastusta ihmiseltä, joka tietää (ei vain luule tietävänsä)? Onko joku saanut uimatekniikkaopastusta?

Minä olen, mutta vasta aikuisena. Lapsena minulla oli paskat välineet ja huono tekniikka, ei ihme, että aika moni laji alkoi tuntua kivalta vasta aikuisena. Olen käynyt hiihtotekniikkakurssilla (sekä perinteinen että luistelu), ja sen jälkeen hiihdosta tuli oikeasti kivaa. Olen käynyt myös kahdella eri uintekniikkakurssilla (kaikki uintilajit + vapari erikseen). Uintivauhtini lähes tuplaantui. Olen myös käynyt juoksutekniikkakurssilla, vaikka ”kaikkihan osaavat juosta”. Kaikki nämä ovat lajeja, joita useimmat suomalaiset harrastavat ihan kylmiltään. Osa luonnostaan hyvällä tekniikalla, iso osa, hmmm… vaikka nyt sitten enemmän omalla tyylillään.

On kuitenkin kaksi lajia, joissa useimmat käyvät kurssilla: golf ja tennis. Golf siksi, että se on välttämätöntä greencardin saamisen vuoksi. Tennis siksi, että se on niin hemmetin vaikea laji.

Olen nyt pelannut tennistä nelisen vuotta. Olen käynyt useilla eri kursseilla, on ollut henkilökohtaisia valmentajia ja on ollut pienryhmäopeusta ja viikonloppukursseja. Pelannut olen vielä aika vähän, lähinnä miehen kanssa 0-4 kertaa kuukaudessa. Osallistumiskynnys erilaisiin Cupeihin on aika kova, kun syöttö ei oikein suju ja peli vaihtelee niin paljon.

Viimekesäisten rasitusvammojen ja leikkauksen jälkeen tuli syksynmittainen tauko. Se on nyt ohi, sillä hain taas tuntumaa Vierumäen tennisviikonloppukurssilta. Siellä oli porukassa sekä vasta-alkajia että minun silmiini todella hyvätasoisia pelaajia. Kaikki sulassa sovussa ja tenniksestä nauttien.

Nyt on tarkoitus ottaa tennis taas säännöllisesti ohjelmaan. Jos en opi muuta, niin ainakin nöyryyttä.

Susanna

P.S. Suosittelen tennistä lajivalinnaksi senkin vuoksi, että sitä voi harrastaa a) lomareissuilla, b) vanhana ja c) näteissä vaatteissa

 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑