Vie aikaa

Tämän alkukesän teema on: aikaavievät harrastukset. Olemme laittaneet puutarhaa enemmän kuin koskaan, kelien ja koronan vuoksi siellä on tosin tullut vietettyäkin enemmän aikaa kuin koskaan. Lisäksi lämmittelemme golf-harrastusta, joka tunnetusti on aikaa ja pitkää pinnaa vaativa laji.

Pohdiskelin eilen, miksi sanotaan, että jokin asia vie aikaa. Eihän se aika sen kummemmin katoa kuin maatessakaan. Eikä kukaan sano, että minulla on tällainen aikaavievä sohvalla istumiseen ja Netflixin katsomiseen liittyvä harrastus. On totta, että Netflixiä katsomalla saa nopeammin tyydytyksentunnetta kuin golfia pelaamalla tai maahan perennoja kaivamalla. Golfin ja puutarhanhoidon suhteen palkinto tulee viiveellä.

Mutta elämässä kaikki, mikä on saavuttamisen arvoista, vaatii aikaa, vaivaa ja usein myös turhautumista ja jopa kärsimystä.

Suomen kieli on hassua: otsikon voi ymmärtää niin, että jokin vie aikaa. Mutta sen voi ymmärtää myös käskymuotona: Vie Susanna aikaa!

Ja niin minä nyt tämän homman ajattelen, että aikaavievät harrastukset eivät vie minulta aikaa, vaan minä vien sen ajan – johonkin. Vien sen ajan itselleni, kun rehkin kuntosalilla – siirrän sen ajan toivon mukaan terveempään vanhuuteen. Ja minä vien golfia-pelatessa aikani esimerkiksi miehelle, jonka kanssa tulee vietettyä samalla monta tuntia yhdessä. Tai minä vien aikani kimalaisille, mehiläisille ja perhosille, kun kasvatan puutarhan perennoja.

Pitkää pinnaa vaativat hommat ovat aika zen. Hetimullekaikki-tyyppinä haluaisin osata heti, onnistua aina ja hoitaaa asiat mieluusti alle tunnissa ja siirtyä seuraavaan. Mutta ehkä juuri sen vuoksi juuri minun on hyvä juuri tällaisia lajeja harrastaa. Ehkä sellaiselle luonnostaan verkkaisemmalle tyypille puolestaan hyviä lajeja olisivat esimerkiksi pyykinpesu ja silitys. Niissä näkee kättensä jäljen heti.

Susanna

Tämä petunia-amppeli on roudattu Pohjanmaalta asti.
Polku tää ei johda mihinkään, nyt sen nään. Polun päässä oleva koristekirsikka saatetaan kaataa vielä tänä kesänä. Minä olen ehdottanut tilalle paljua. Miehen mielestä se ei ole hyvä idea. No, poreammekin käy.
Viime kesänä rakennettu perennapenkki.
Ja sama seinusta toiseen suuntaan. Tuohon aidan viereen tulee lisää perennaa, ihan ensi viikonloppuna.
Tämä on viimeisin projektimme: hämymetsän ja perennapenkin väliin rakennettiin – ta-daa, lisää perennaa. Atsaleoita, havuja ja ystävältä saatuja perennoja.
Tämä on pojun luomus.
Pionit suuttuivat viime kesän muuttomatkasta niin, että vain yksi kukkii.

Voihan voisilmäpulla!

Elämme haastavia aikoja – myös bloggaajalle. Päiväni murmelina -elämästä on vaikea keksiä kerrottavaa. Viikonpäivät menevät sekaisin, sillä olen joka päivä kotona. Olen myös joka päivä tietokoneella. Teen joka päivä käsitöitä, laitan ruokaa ja liikun. Tai siis, liikun varmasti liian vähän, sillä kotikonttorilla ei tule käveltyä edes autolle, toimistolle tai lounaalle. Mutta muun liikunnan suhteen olen ollut aika kurinalainen: joka päivä on pakko harrastaa liikuntaa vähintään puoli tuntia.

Liikunta tuo päivään edes jonkinlaisen katkon. Se on syy kiskaista itsensä koneelta. Se on myös hyvää tasapainoa tälle koronaherkuttelulle – ja nyt meillä on yleiskone, joten syitä liikkua on nyt 30 enemmän (pakastimessa on nyt 30 voisilmäpullaa). Kyllä, resepti on maailman paras ja onnistuin ensiyrittämällä.

Treeni on ollut kahvakuulailua ja kävelemistä, sekä nyt viime viikkoina myös juoksua. Lisäksi olen aina silloin tällöin osallistunut virtuaalisille jumppa- ja tanssitunneille. Lisäksi mielessä on käynyt, pitäisikö starttailla golf-harrastusta… kaikkea se viisikymppisyys teettää!

Susanna

IMG_2280
Kinuskikissan voisilmäpullat – omnomnom.

 

 

 

 

 

Patikkamatkalla

No niin, kotona ollaan. Ihan omituinen olo. Koko unelmamatka tuntuu kuin  unelta, koska lähdimme aivan erilaisesta Suomesta kuin mihin palasimme. Olen tietysti kotona karanteenissa, ja työt hoituvat kyllä etänä. Mutta moni asia on  kuitenkin muuttunut. Huolettomista lomapäivistä Uudessa-Seelannin lintukodosta tänne huolentäyteiseen Suomeen on pitkä matka, sekä kilometreissä että henkisesti. Mutta silti minä uskon, että tästä selvitään. Asiat järjestyvät, mutta se vaatii sitä, että niitä järjestetään.

Silläkin uhalla, että lomabloggausten jatkaminen nykytilanteessa on kummaa eskapismia (onhan sitä maailmassa nyt tärkeämpiäkin asioita kuin viinitilavierailut), niin jatkan matkamuisteloita. Nimittäin haluan sekä saada kokemukset ylös vielä niin kauan kuin ne ovat itselläni tuoreena. Ja uskon myös, että ne voivat tuottaa iloa ihmisille: kun ei pääse matkalle, voi edes haaveilla matkasta!

Meidän matkamme yksi ”päätarkoitus” oli patikoida. Uuden-Seelannin maisemat ja luonto pitää kokea läheltä. Lintujen laulu pitää kuulla. Sademetsän tiheys pitää nähdä. Ja raikas vuoristoilma hengittää. Kävely on aina ollut mun ja miehen yhteinen harrastus, olimmepa sitten kotona, kaupunkilomalla tai luonnon keskellä. Patikoidessa ei ole kiire, joten kaiken ehtii kokea rauhassa. Ja sopiva fyysinen ponnistelu on hyvää lomahedonismin tasapainoa.

Meidän patikkareissumme tämän loman aikana olivat hyvin erilaisia.

1. Hong Kongissa menimme bussilla Aberdeeniin ja nousimme sieltä kävellen Peakille. Tämä retki oli mukava pako kaupungin vilinästä. Reissu oli pelkkää ylämäkeä, mutta jos ei pidä kiirettä, niin se sopii kaikenkuntoisille ja -tasoisille patikoijille. Ei vaadi erikoisvälineitä. Peakillä on ostoskeskus ja ravintoloita, joten reissun jälkeen saa nälkänsä ja janonsa tyydyytettyä esimerkiksi Gordon Ramsayn ravintolassa, ja jos jalat ovat hyytyneet, alas pääsee kaapelikärryllä.

HK
Peakiltä avautuivat huikeat maisemat!

 

2. Reissun pääpatikointi oli Tongariron kansallispuiston Tama Lakes -reitti, joka on valittu Uuden-Seelannin toiseksi parhaaksi patikointireitiksi. Paras on samassa paikassa sijaitseva Alpine crossing -reitti, jonka skippasimme ihan siitä syystä, että olin juuri ennen reissua ensin flunssassa ja sitten vatsataudissa, joten reitti olisi ollut ehkä vähän liikaa meikäläiselle. Meille myös sanottiin, että Tama Lakes on vähemmän turistinen, sillä monille Alpine crossing on sellainen juttu, joka pitää suorittaa suorittamisen vuoksi. Se on parisen tuntia pidempi kuin Tama Lakes, mutta myös jonkin verran vaativampi. Muttei välttämättä muuten sen hienompi.

Tama Lakes oli yksi reissun hienoimpia kokemuksia: matkan varrella oli kaikenlaisia maisemia. Osittain se muistutti karua tunturimaastoa, mutta joukossa oli vulkaanista maisemaa, sademetsää, kraaterijärviä ja vesiputouksia. Reitti oli hyvin merkitty ja pääosin helppokulkuista. Reitin puolivälin nousu kraaterijärvelle oli sen rankin ja vaativin osuus, irtokivet tekivät ainakin näin korkeanpaikankammoiselle kävelystä vähän huteraa, mutta onneksi puuskuttaessa energia suuntautui etenemiseen eikä pelkäämiseeen. Jos Uuteen-Seealantiin vielä palaamme, niin tänne palaamme ja ehkä se ykkösreittikin tulee sitten kierrettyä…

IMG_9989
Mulla on kotiasiat kunnossa ja patikointi on hieno harrastus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tongariron alueella on talvisin lunta ja kesäisinkin korkeimmilla huipuilla.

IMG_9999
Vaikka oli ollut kuivaa, niin vuoristopuroissa virtasi vettä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tulivuoria näkyvissä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alempi järvi.

IMG_0032
Ja sitten kiivetään aivan Tama Lakesin huipulle, noin 1400 metriin.

IMG_0736
Huipulla tuulee!

IMG_0048
Paluumatkalla vesiputous.

IMG_0740
Loppumatkalla vihreää vaan ei enää niin vireää.

3. -4. Reissun kolmas ja neljäs patikointi sijoittuivat Marlborough Soundsille, eli tässä vaiheessa olimme siirtyneet jo eteläsaaren puolelle. Siellä majoituimme aivan kuuluisan Queen Charlotte track -vaellusreitin varrella. Valitettavasti sää oli juuri silloin aamupäivisin sateinen, joten aamut rentoilimme ja teimme molempina iltapäivinä lyhyemmän kävelyn, kumpaankin suuntaan. Queen Charlotten reitti on noin 70 kilometriä pitkä ja monet patikoivat sen päästä päähän. Homma on organisoitu hienosti, vaikka varrella ei ole oikein kunnon  teitä. Me matkustimme Pictonista taksiveneellä hotellillemme, ja samaiset taksiveneet toimivat patikoijien apuna: taksiveneellä pääsee lähtöpisteeseen, taksivene voi roudata laukut siihen paikkaan, jossa aikoo seuraavan yön majoittua. Ja kun matka siitä taas jatkuu, taksivene hakee laukut ja vie ne taas seuraavaan majoituspaikkaan. Tännekin olisi kiva palata ja vetää koko reitti päästä päähän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Marlborough Soundseilla sateli aamuisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Yhdistelmä sademetsää ja meriluontoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Queen Charlotte trackillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ihania pikkurantoja.

 

IMG_1000
Uuden-Seelannin vanhin puu ja aika vanha nainen. Ikää yhteensä lähes 1050 vuotta.

IMG_1003
Bloggaaja työssään.

5. Viides patikointimme oli myös Marlborough’n alueella, Blenheimin kaupungissa, jossa kävimme kiertämässä lagoonin alueen. Parin tunnin retkellä kosteikkoalueella voi nähdä paljon lintuja, mutta nyt oli ollut kuivaa, joten lintujakin näimme vähemmän. Mutta heti mennessä näimme mustia joutsenia ensin lentämässä ja sitten ihan loppumatkasta lähietäisyydeltäkin. Helppo reitti, hyvin tasaista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mustia joutsenia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Hylky.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tasaista ja kuivaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Musta joutsen lähietäisyydeltä.

6. Kuudes patikointimme osui sitten matkapäivälle, kun pysähdyimme Franz Josefin jäätikölle: Valitsemamme reitti oli lyhyt, noin tunnin, sillä halusimme päästä perillekin ajoissa. Ja täytyy sanoa, että vaikka jäätiköt ja maisemat olivat upeat. niin tämä oli ehdottomasti reissun tylsin patikointi: jäätikölle tehdään niin paljon helikopterilennätyksiä, että lintujenlaulun sijaan kuuntelimme tauotonta kopterisurrausta. Siinä oli luonnonrauha kaukana. Suosittelen siis paikkaa huonolla säällä, jolloin kopterit eivät lennä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Franz Josefin jäätikkö.

 

7. Viimeisin patikointi oli sitten  Lake Moerakin sademetsässä. Lyhyt, noin tunnin reitti oli ihan uskomaton ja antoi elämyksiä saman verran kuin moni pidempikin reitti. Se johti ihanalta hotelliltamme suoraan rannalle, jossa pesintäaikana voisi nähdä jopa pingviinejä. No, nyt ei ollut pesintäaika, mutta lintuja muuten kyllä näimme ja etenkin kuulimme runsaasti: jo aiemmin tutuksi tulleet rohkeat fantailit ja tomtitit tulivat todella lähelle. Bellbirdin ääni kuului, mutta lintua oli vaikea nähdä muuta kuin vilaukselta. Sattumoisin näimme lähietäisyydeltä kuningaskalastajankin, sillä se tömähti hotellin ikkunaan ja istuskeli vähän aikaa pöllämistyneenä maassa. Lähti onneksi kuitenkin lentoon!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Rohkea tomtit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sademetsässä kasvaa myös sieniä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällä rannalla on pesintäaikaan pingviinejä.

 

Uusi-Seelanti on ihana aktiivilomailijan kohde, ja myös vähän vähemmän aktiivisen lomailijan kohde. Sillä aktiivilomailijoillakin on rento asenne ja joka paikassa syödään hyvin ja juodaan paikallisia ihania viinejä. Juuri meikäläiselle sopivaa erähommaa siis: päivisin liikutaan ja ollaan luonnossa, illlalla syödään ja juodaan hyvin ja painetaan pää hyvän hotellin hyvään sänkyyn!

 

Susanna

 

 

 

 

 

Armoo!

Siitä tietää, että on keski-ikäinen, että sattuu. Jos ei satu, on kuollut. Näinhän sitä sanotaan ja siksi minä olen viime vuoden ajan jopa ajatellut, että tämä täytyy nyt vain kestää. Aamuöisin särkee pakaroita ja kroppa on rento kuin rautakanki. Olen käynyt juoksulenkeillä, vaikka olen tiennyt, että se pahentaa vaivoja. Olen ajatellut, että liikuntaa en lopeta – sitten vasta alkaakin sattua, jos ei liiku.

Viime aikoina vanha piriformis-vaivani (pakaran syvä lihas) on kuitenkin pahentunut. En tiedä, onko vaiva varsinaisesti vuoteen ollut pois kertaakaan. Välillä se on ollut parempi ja viime aikoina siis sellainen, että joka yö särkee. Olo on kokonaisvaltaisesti niin jäykkä, että äkillisiä liikkeitä tekee mieli välttää – vihlaisee pahemmin kuin juurihoito.

Mikä hemmetti siinä on, että sitä vain ajattelee, että tämä menee ohi tai helpottaa, kun vain jatkan samaa rataa? Jos haluaa, että jokin asia muuttuu, pitää muuttua tai muuttaa jotain.

Minä menin hierojalle. En sellaiselle tuoksukynttilähierojalle, joka sivelee sinut rennoksi lämpöisillä kivillä. Vaan sellaiselle hierojalle, jonka työhuoneessa on luuranko ja josta poistut mustelmilla ja silmäkulmat kostuneina.

Hieroja ei pelkästään leiponut minua mustelmille fyysisesti vaan myös henkisesti. Hän sanoi minulle, että sen lisäksi, että olen tehnyt liian vähän lihashuoltoa olen treenannut vääriä lajeja liikaa. Hän sanoi minulle, että tässä iässä voisi vaikka tunnustaa tosiasiat ja luopua lajeista, jotka eivät (enää) tee kropalle hyvää. Sellainen on juoksu.

No, tavallaanhan olen sen tietänyt. En ole käynyt juoksemassa kuukauteen, sillä en ole vain pystynyt. Juoksu sujuu hyvin, mutta seuraava yö ei. Olen tietänyt asian, mutten ole sitä myöntänyt.

Mulle on ilmeisesti sekä oman lantionrakenteen että juoksun seurauksena kehittynyt niin sanottu piriformis-oireyhtymä. Pahimmillaan se estää jopa kävelyn, multakin se on joskus ”vienyt jalat alta”. Siihen pisteeseen en haluaisi enää päätyä, niinpä ajattelin pistää asiat tärkeysjärjestykseen nyt.

Tässä iässä ei enää liikuta (tai ainakaan minä en liiku) enää sen vuoksi, että saisi mitaleita kaulaan. Liikun, koska haluan olla hyvässä kunnossa nyt ja vanhana. Liikun, koska se saa hyvän olon. Ja ehkä vähän senkin vuoksi, että mahdun vaatteisiini. Ja jos jatkan nykymalliin, en ole hyvässä kunnossa nyt enkä vanhana, en saa hyvää oloa. Ja luultavasti en pysty liikkumaan lainkaan enkä mahdu vaatteisiini.

Liian jääräpäinen suhtautuminen juoksuun siis estää minua saavuttamasta mitään liikunnan tavoitteitani. Ristiriitaista.

Hieroja suositteli armollisuutta ja lempeyttä omaa kroppaa kohtaan. Hän ehdotti tilalle vesilajeja, kuten vesijuoksua.

Alkujärkytyksen jälkeen päädyin myös etsimään netistä tanssikoulujen ohjelmia. Ehkä tämä tarjoaa mahdollisuuden aloittaa lattaritanssit uudestaan?

Olkaa armollisia itsellenne!

Susanna

 

Rento kuin rautakanki

Mä harrastin joskus nuorena likkana telinevoimistelua. En ollut siinä hyvä, sillä olen pelkuri ja ajatus puomilta tippumisesta ei viehättänyt silloinkaan. Pystyin kuitenkin tekemään kärrynpyörän puomilla, puolivoltin ja siltakaadon permannolla ja pääsin spagaatiin miten päin vain.

En ole ollut luonnonnotkea koskaan, mutta liikkuvuuden kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia. Siis sellaisen normilliikkuvuuden. Ennen kuin nyt.

Se iski viime talvena. Huomasin yhtäkkiä, että jo ihan tavallisten liikkeiden kanssa alkaa kuulua ihme ähinää. Tiedättekös, vanhat miehet ähisevät, kun ne nousevat seisomaan? Minä ähisen nyt, kun takapenkillä pitää kiertyä kaivelemaan penkinväliin luisunutta turvavyötä esille. Selkä ei vain kierry.

Nuorempana en tajunnut sitä ”venytysliikettä”, jossa maataan selällään kädet T-asennossa ja polvet koukussa ja sitten käännetään polvet toiselle puolelle. Ei vaan tuntunut missään. Nyt en pysty siihen ja ajatus siitä, että pystyisin, tuntuu yhtä kaukaiselta kuin maratonin juokseminen. Tai itseasiassa kaukaisemmalta.

Mun selkärangan tilalle on asennettu rautakanki.

Kehityssuunta ei ole hyvä. En haaveile spagaatista, mutta haaveilen siitä, että saisin ähkimisen loppumaan! Ja siitä, ettei huono liikkuvuus rajoittaisi muuten täydellisiä tennislyöntejäni (haiseeko täällä sarkasmi?).

Olen siis aloittanut joogaharrastuksen uudelleen. Uutena tuttavuutena on ilmajooga, siis se, jossa liikkeitä tehdään sellaisen riippumattoa muistuttavan kangaspussukan kanssa.

Se on osoittautunut oikein kivaksi lajiksi. Ensinnäkin pussi tukee sopivasti tasapainoa ja auttaa hankalissa liikkeissä. Toiseksi, kun ihminen roikkuu pää alaspäin, ei tarvitse miettiä, näyttääkö muiden mielestä typerältä – se on ilmiselvää. Kolmanneksi, loppurentoutus kangaspussukassa on ihana kengurunpoikashetki!

Lihasmassa pienenee, kankeus iskee ja niveliä kolottaa. Tässä iässä tavoitteeksi voikin riitää vanhenemisen oireita vastaan taistelu, status quon ylläpitäminen. Salilla kannattaa käydä, etteivät lihakset surkastu, liikkuvuutta kannattaa treenata, jotta toimintakyky säilyisi ja omasta hyvinvoinnista kannattaa huolehtia, jottei kolottaisi vielä enemmän.

Rennonletkein terkuin,

Susanna

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kiva yksityiskohta sporttitopissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Uusi joogamatto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällä selällä ei siltakaatoja tehdä.

Mikä kuntosalityyppi sinä olet?

Tutun Luksusongelmia-bloggaajan kirjoituksen innoittamana ryhdyin itsekin pohdiskelemaan, millaisia tyyppejä kuntosalilla liikkuu. Vaikka käyn ryhmäliikuntatunneilla harvakseltaan, omalle listalleni laitoin myös pari tyyppiä, jotka saattavat olla tuttuja myös jumpista.

1. Voimamies. Yleensä hän tosiaan on mies, mutta joskus on joku nainenkin tullut vastaan. Hän kasaa niin kauheat painot, että ähkii ensimmäisestä toistosta lähtieni. Hän myös kantaa levypainot näyttävästi telineisiin. Huomaattehan, että minulla voimaa! Tämä tyyppi on kuitenkin kiva salikaveri, sillä hän ei koskaan katso meitä spagettikäsiä leuhkasti.

2. Mä oon jo valmis! Tämä tyyppi luulee, että mitä nopeammin sarjan suorittaa, sitä tehokkaampi se on. Ja unohtaa, että painovoimaa vastustava liike on usein vähintään yhtä raskas kuin se varsinainen liikekin. Mutta hei, ainakin he suoriutuvat treeniohjelmasta puolessa ajassa!

3. Eturivin pinko. Ryhmäliikuntatunnilla se, joka saapuu aina 10 minuuttia ennen tunnin alkua paikalle, jotta saa varmasti paikan eturivistä. Hän on käy tunnilla säännöllisesti ja osaa askelkuviot ulkoa. Näistä tyypeistä on paljon hyötyä, sillä jos et näe ohjaajaa, voit seurata eturivin tyypin liikesarjoja.

4. Tavis. Hiippailee hitusen varovaisesti salilla tai ryhmäliikunnassa, eikä tee itsestään mitään numeroa. Tulisi mieluusti salille niin, ettei siellä ole ketään muita, mutta silti saapuu salille silloin kuin siellä ovat kaikki muutkin (töiden jälkeen). Tavis ei jaa itsestään somekuvia, sillä ei missään tapauksessa halua toisten ajattelevan, että hän ajattelee olevansa muuta kuin tavis. Enemmistö salilla.

5. Haahuilija. Hän ei pyydä ammattilaisen ohjausta tai käytä personal traineria edes oman saliohjelman laatimiseen, Niinpä hän haahuilee salilla laitteesta toiseen, tekee vähän hauiksia ja vähän vatsoja. Seurailee vaivihkaa, mitä muut tekevät ja yrittää matkia perässä. Hän haahuilee salilla jokusen kuukauden ja kyllästyy, koska ei kehity.

6. RVP. Tämä tyyppi tulee salille kiinteytymään ja pelkää saavansa lihaksia. Hän ei tiedä, etteivät useimmat saa lihaksia, vaikka haluaisivat. Ja ainakaan lihakset eivät tule vahingossa naiselle, keski-ikäiselle tai sitä vanhemmalle ja ihmiselle, joka käy salilla kaksi kertaa viikossa. Lihaspelkonsa vuoksi hän treenaa lähinnä sisäreisiä, vatsaa ja pakaroita ja niitäkin painoilla, jotka saavat tuskin hikea pintaan. Lueskelee Me Naisia samalla, kun treenaa.

7. Keski-iän kriiseilijä. On herännyt siihen tosiasiaan, että lihakset surkastuvat, mutta läski lisääntyy. Ja ilman säännöllistä liikuntaa kolottaa vielä enemmän kuin säännöllisen liikunnan kera. Hän käyttää palveluita ja motivoi itseään uusilla treenikamppeilla. Jos salikäynti tökkii, hän vaihtaa lajia ja käy vaihteeksi zumbassa. Hän ihailee aivan jokaista salityyppiä, sillä hei – hän tietää, että jokainen salille tullut on voittanut korvien välissä olevan lähtökitkan.

Ja mihin ryhmään itse kuulun? Joskus kuuluin eturivin pinkoihin, nykyään aivan selvä keski-iän kriiseilijä.

Ja siitä puheenollen. Biksukausi lähestyy. Olen perinteisesti saanut paniikkikohtauksen noin kaksi viikkoa ennen kesälomamatkaa. Nyt sain sen jo kaksi kuukautta aiemmin.

Susanna

 

 

Tekniikkalaji

Liikunta on tekniikkalaji. Kaikki lajit ovat tekniikkalajeja. Silti valtaosaan lajeista suhtaudutaan, kuten kaikkki osaisivat ne automaattisesti. Lapsukaiset heitetään ”uimataidottomina altaan syvään päähän”. Ei ihme, että niin monelle liikunta on kauhistus, kun koulussa on neuvomatta pistetty kilpailemaan lajissa kuin lajissa.

Itse vietin lapsuusvuoteni Etelä-Ruotsissa, eikä siellä todellakaan hiihdetty. Oppimiselle otolliset vuodet menivät ohi. Kunnes sitten koulussa lykättiin numerolappu rintaan ja sanottiin, että alas tyttö sivakoida. Olin aina hiihtokilpailuissa viimeinen tai tokaviimeinen.

Onko joku teistä saanut lapsena kunnon opastusta hiihtämiseen? Siis oikeasti tekniikkaopastusta ihmiseltä, joka tietää (ei vain luule tietävänsä)? Onko joku saanut uimatekniikkaopastusta?

Minä olen, mutta vasta aikuisena. Lapsena minulla oli paskat välineet ja huono tekniikka, ei ihme, että aika moni laji alkoi tuntua kivalta vasta aikuisena. Olen käynyt hiihtotekniikkakurssilla (sekä perinteinen että luistelu), ja sen jälkeen hiihdosta tuli oikeasti kivaa. Olen käynyt myös kahdella eri uintekniikkakurssilla (kaikki uintilajit + vapari erikseen). Uintivauhtini lähes tuplaantui. Olen myös käynyt juoksutekniikkakurssilla, vaikka ”kaikkihan osaavat juosta”. Kaikki nämä ovat lajeja, joita useimmat suomalaiset harrastavat ihan kylmiltään. Osa luonnostaan hyvällä tekniikalla, iso osa, hmmm… vaikka nyt sitten enemmän omalla tyylillään.

On kuitenkin kaksi lajia, joissa useimmat käyvät kurssilla: golf ja tennis. Golf siksi, että se on välttämätöntä greencardin saamisen vuoksi. Tennis siksi, että se on niin hemmetin vaikea laji.

Olen nyt pelannut tennistä nelisen vuotta. Olen käynyt useilla eri kursseilla, on ollut henkilökohtaisia valmentajia ja on ollut pienryhmäopeusta ja viikonloppukursseja. Pelannut olen vielä aika vähän, lähinnä miehen kanssa 0-4 kertaa kuukaudessa. Osallistumiskynnys erilaisiin Cupeihin on aika kova, kun syöttö ei oikein suju ja peli vaihtelee niin paljon.

Viimekesäisten rasitusvammojen ja leikkauksen jälkeen tuli syksynmittainen tauko. Se on nyt ohi, sillä hain taas tuntumaa Vierumäen tennisviikonloppukurssilta. Siellä oli porukassa sekä vasta-alkajia että minun silmiini todella hyvätasoisia pelaajia. Kaikki sulassa sovussa ja tenniksestä nauttien.

Nyt on tarkoitus ottaa tennis taas säännöllisesti ohjelmaan. Jos en opi muuta, niin ainakin nöyryyttä.

Susanna

P.S. Suosittelen tennistä lajivalinnaksi senkin vuoksi, että sitä voi harrastaa a) lomareissuilla, b) vanhana ja c) näteissä vaatteissa

 

Omaan napaan tuijottamista

Bloggailin aiemmin skarppausprojektistani. Olen aikataulussa noin puolimatkassa, joten ehkä hyvä raportoida tuloksia: housut eivät enää kiristä vyötäröltä. Mittanauhan mukaan navanympäriltä on lähtenyt noin kuusi senttiä.

Muuten eivät tulokset olekaan hurrattavia. Vaaka näyttää vain 2,5 kiloa vähemmän. Mutta se ei ole se, mistä olen huolissani, sillä uskon enemmän mittanauhaan.

Huolestunein olen siitä, että valtaosa painosta on lähtenyt kehonkoostumusanalyysin mukaan lihaksista. Naureskelin ystävälleni, että läski on ikuista -sanonta pitää ilmeisesti todellakin paikkansa. Jos oikein laihtuisin, minusta jäisi jäljelle kasa laardia. Kiva.

No, tiedossa oli, että tällaisissa projekteissa myös lihas katoaa. Mutta silti olin vähän pettynyt, koska en ole milloinkaan elämässäni käynyt niin säännöllisesti salilla kuin nyt: kolme kertaa viikossa.

Tosin puntin nostaminen on tapahtunut vähän aerobisen liikunnan kustannuksella, mihin aionkin panostaa seuraavaksi. Vedettiin trainerin kanssa HIIT-treeni juoksumatolla ja se oli tosi kivaa. Tuli taas sellainen fiilis, että pitäisi juosta enemmän.

Viikon treenit koostuvat nyt minimissään tällaisestä:

tapaaminen PT:n kanssa

salitreeni

juoksulenkki

salitreeni

kävelylenkki

Pikkuisen lisää kierroksia siis liikuntaan ja nimenomaan aerobiselle puolelle. Ruokailut pidät ennallaan, vaikka sieltä olisi varmasti vielä tiristettävissä teoriassa, Muttei käytännössä, sillä elämästä pitää nauttia!

Ja näin pikkujoulun aikaan on todellakin tullut nautittua. Huh huh. Käytiin Hampurissa joulutoreilla juomassa hehkuviiniä ja syömässä makkaroita. On ollut pikkujoulut. On kokkailtu. Ja juhlittu 100-vuotiasta Suomea.

Että siihen verrattuna tuo 2,5 kiloa on kyllä ihan saavutus.

IMG_0314
Punainen on aina hyvä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pipareita Hampurin joulutorilla.

IMG_0330
Hampurissa juhlimaan menossa.

Susanna

Skarppaan, en karppaa

Olen bloggaillut aiemmin, ettei tässä blogissa laihduteta. Pidän siitä kiinni. Nyt on kuitenkin aika pistää elämäntavat jälleen raiteille – se on ihan eri asia kuin laiduttaminen!

Olen aina liikkunut. Jos olen ollut liikkumatta, en ole voinut liikkua. Niin tänäkin kesänä. Ensin iski kesäloman hillittömän tenniksenpeluun jälkeen lonkkaan limapussintulehdus, joka oireilee itseasiassa edelleenkin aina välillä. Sen päälle tuli leikkaus ja siitä toipuminen. Kävelylle lähdin ekaa kertaa kaksi päivää leikkauksesta, mutta ns. normaaliin liikuntaan olen päässyt kiinni kunnolla vasta viimeaikoina.

Ja valitettavasti tässä iässä ei voi pitää 2-3 kuukauden breikkiä liikunnasta ilman, ettei sitä huomaisi. Vaa’alla en tykkää käydä, mutta housut kiristävät.

Tiedän mitä minun pitää tehdä: liikkua. Ja jotta muutos ei kestäisi aivan tuskaisen kauan, pitää samalla myös skarpata syömistä. En kuitenkaan laihduta – sen on ihan eri asia. Sillä en aio luopua mistään, ei aio vetää dieettejä enkä aio olla nälässä. Viiniäkin juon, tosin ainakin nyt alkuun vain kerran viikossa.

En usko laihdutuskuureihin, sillä paino tulee kuurien jälkeen takaisin. Kyse on siitä, että energiansaanti ja energiankulutus ovat tasapainossa pitkällä aikavälillä. Meikäläisellä saanti pysyi kesällä entisellään (tai jopa ylittyi), mutta kulutus väheni. Nyt pitää hetkeksi kääntää homma toisin päin. Sitten on taas balanssin aika. Tavoitteet ovat joulussa. Kaksi kuukautta siis aikaa.

Apuna minulla on personal trainer, jonka kanssa tehtiin viime viikolla kehonkoostumusmittaus. Ei siinä mitään huolestuttavaa ollut: olen normaalipainoinen, lihasmassani on hyvä eikä rasvastakaan tarvitse olla varsinaisesti huolissaan.

Miksi siis elämäntapaskarppaus? Lähinnä sen vuoksi, että trendi on nyt ollut muutaman kuukauden ajan väärä. Ja tässä vaiheessa trendi on vielä helppo kääntää, ensi keväänä ei enää olisi.

Mitäs nyt sitten on luvassa? Kuntosalitreeni 2-3 kertaa viikossa, niistä yksi PT:n kanssa. 2-3 aerobista treeniä viikossa (esim. reipasta kävelyä, juoksua, uintia ja tennistä). Eli 4-6 liikuntakertaa viikossa. Jos on kiire, puolenkin tunnin treeni on parempi kuin ei treeniä lainkaan.

Syömäpuolella ei radikaaleja muutoksia, sillä olen tähänkin asti syönyt terveellisesti. Hiilareita syön nyt vain päivän toisella pääaterialla. Aamuisin lisään maustamattoman jugurtin sekaan maustamatanta rahkaa pitämään nälkää pois. Ja viiniä tosiaan nyt aluksi vain kerran viikossa. Kohtuudella, sanoi traineri. Mikä nyt on kunkin kohtuus?

Raportoin teille matkan varrella edistymisestä ja fiiliksestä. Mutta laihdutusblogia tästä ei tule. Sillä en laihduta. 🙂

Konkreettiset tavoitteet:
– tiukimmat farkkuni mahtuvat taas jalkaan jouluun mennessä
– yläkroppaan lisää lihasta

Päättäväisin terkuin, Susanna

IMG_9909
Salil eka.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑