Muutosten ja muuttojen vuosi

Vuoden vaihtuminen on monille elämänmuutosten aikaa. Meille se on nyt sitä isosti. Nimittäin poika lentää uudenvuodenaattona pesästä. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan kahdestaan miehen kanssa. Haikeaa? Juu, kyllä sitäkin. Mutta ennen kaikkea iloa pojan puolesta kaikesta siitä uudesta, jännittävästä ja mukavasta, mitä hänelle uusi vuosi tuo tullessaan.

Tyhjän pesän -syndroomalle pistämme kampoihin siten, että  muutos sysää liikkeelle muutoksia myös meidän elämäämme. Emme nimittäin aio jäädä tähän taloon huhuilemaan toisiamme, vaan tarkoituksena on pistää keväällä koti myyntiin.

Minne sitten suuntaamme? Siinäpä visainen kysymys, sillä haluaisin löytää paikan, jossa olisi helppo yhdistää työ, harrastukset, huvit ja ystävät. Etsinnässä on siis vuokra-asunto, 3-4 h ja keittiö – asumismuodolla sinänsä ei ole merkitystä, mutta vuosien omakotiasumisen jälkeen parvekkeellinen kerrostaloasunto tai rivari olisi ehkä vaihtelua.

Jos siis olet kiinnostunut joko espoolaisen omakotitalon ostamisesta tai kivasta naapurista, niin saa vinkata. 

Ensi vuosi tuo siis todennäköisesti isoja uudistuksia elämäntapaan ilman elämäntaparemonttejakin. Ja kuntokin nousee muuttolaatikoita kantaessa.

Hyvää uutta vuotta,

Susanna

Humpan joulu

Ensinnäkin pahoittelen radiohiljaisuutta. Siihen on montakin syytä. Tämä loppuvuosi saa minussa aikaan vuosi vuodelta pahenevan kaamosväsymyksen. Energiani riittävät töihin, mutta muuten  olen lähinnä istunut sohvalla Netflixaten ja kutoen. Mutta sekin on ihan ok. On viisautta tietää, milloin höllätä, milloin mennä sieltä, mistä aita on matalin. Sillä jos vanhat merkit paikkansa pitävät, jo loppiaisen aikaan energiani alkavat pikkuhiljaa palata ja voimia riittää taas kaikenlaiseen puuhasteluun.

Osittain kaamosuupumuksen vuoksi, mutta ehkä muutenkin, olen odottanut tänä vuonna joulua tavallista enemmän. Ja nimenomaan sen vuoksi, että voi hetken hengähtää. En todellakaan ole jaksanut puuhailla joulua. Plantagenista haimme perinteeksi muodostuneen ruukkujoulukuusen jo itsenäisyyspäivän tienoilla, ja siihen sain koristeet laitettua. Siinäpä jouluvalmistelut meikäläisen osalta sitten ovatkin.

Tänä vuonna kodin laittamiseen ei ole minkäänlaisia paineita tai edes haluja, sillä vietämme joulun Humppakuutiossamme. Paikallakaan ei varsinaisesti ollut meille väliä, kunhan ei tarvinnut kauas ajaa. Eilen huristelimme Vääksyyn, jossa asuntoautoilimme viime kesänäkin, ja kävimme ostamassa viimeiset jouluherkut Ranskalaisesta kyläkaupasta. Juuri saavuimme Leininrantaan, sillä vaikka joulu asuntoautossa on muuten jees, niin joulusauna oli minulle tärkeä juttu. Täällä on meidän lisäksemme kolme karavaanaria, eli hiljaista on.

Tänä vuonna joulun rauha syntyykin siellä, missä oikeasti on rauhaa. Olen haaveillut ajatuksesta, että pötköttelen sängyssä ja katselen asuntoauton makkarin kattoikkunasta (tähti)taivasta. Portaitten eteen laitetaan kynttilät, mutta muuta ihmisen tuottamaa valoa emme pihalle tarvitse. Sisällä sytytämme led-tuikut, luemme, kuuntelemme musiikkia, kenties pelaamme Yatzia. Tai ihan vain olemme hiljaisuudessa ja katselemme ulos.

Humppakuution keittiö on armelias myös ruokaylivarustelun suhteen. Överijoulu ei ole mahdollinen. Mutta kaikkea meille tärkeää on mahdollista tehdä. Tänä jouluna kuitenkin laatu on tärkeämpää kuin määrä tai valikoiman laajuus.

Humpan joulussa kiteytyy minusta ihmisen onnellisuuden ydin: tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Humpassa olet aina perillä, minne tahansa sen pysäytätkään. Ja tänä jouluna me nimenomaan pysähdymme.

Rauhallista joulua,

Susanna

Aattoaamun kävely Vääksyn kanavalla.

Onni on mies, jolla on elämä

Tein eräänä päivänä töitä Humppakuutiossa golf-kentän laidalla, niin kuin monena päivänä tänä keväänä. Mies oli viettänyt päivän kentällä ja käveli autoa kohti hymyillen itsekseen. Minussa läikähti käsittämätön onni. Ilo siitä, että miehellä on harrastus, joka tuottaa hänelle niin paljon iloa, että hän hymyilee yksikseen.

Epäilen, että jokaisen onnellisen parisuhteen taustalla on se, että molemmilla on elämä. Ja tarkoitan tällä sitä, että molemmilla on myös oma elämä.

Totta kai on hyvä ja hienoa, että parisuhteessa on myös yhteisiä juttuja, asioita, joiden ääressä on kiva viettää aikaa yhdessä. Mutta en usko, että on olemassa ihmistä, joka sataprosenttisesti täyttäisi kaikki minun tarpeeni ja olisi tasan tarkkaan samoista, ja vain samoista asioista, kiinnostunut. Tai päinvastoin, en minä voi kaikkia mieheni tarpeita täyttää.

Olen todennut, että molemmille tekee hyvää tehdä välillä myös asioita itseksemme. Mies huitoo jollain mailalla palloja tai pallontapaisia, käy noin kerran vuodessa poikien kanssa kalassa. Tai pesee pihalla autoja niin usein, että pelkään maalin liukenevan.

Minä puolestani harrastan käsitöitä, käyn normioloissa pari, kolme kertaa vuodessa tyttöjen reissussa ja saman verran ulkona syömässä. Käyn kuntosalilla tai katson mitä tahansa urheilua telkkarista (kyllä, minä olen meidän perheen penkkiurheilija).

Kun tekee välillä jotain yksin tai omissa porukoissaan, on kiva taas tehdä asioita yhdessä. Me käymme kävelyllä tai patikoimassa. Pelaamme golfia yhdessäkin, joskus tennistäkin. Laitamme viikonloppuisin ruokaa yhdessä, meillä on yhteisiä koti- ja pihaprojekteja. Mutta joka viikko teemme asioita myös itseksemme.

Minusta yhteiset harrastukset eivät ole parisuhteen kulmakivi. Toinen voi olla kiinnostunut oopperasta, toinen black metalista. Kiinnostusten kohteiden sijaan minusta ratkaisevaa on yhteinen arvomaailma ja käsitys tulevaisuudesta. Meillä on miehen kanssa aivan samanlainen visio, ja sitä kohti tehdään töitä tiiminä.

Eiväthän töissäkään tiimin tyypit tee aina samoja asioita. Mutta tiimin ihmisten kiinnostus, osaaminen täydentää toisiaan niin, että lopputulos on paras mahdollinen. Tiimillä on tavoite, pariskunnalla sitä voi kutsua vaikka unelmaksi.

Parisuhteessa pitää arvostaa toista yksilönä ja yksilöllisine tarpeineen. Sen sijaan, että puolisolle pistetään pallo jalkaan ja ollaan mustasukkaisia omista harrastuksista tai kavereista, pitäisi iloita siitä, että toisella on syy hymyillä myös yksin.

Susanna

V-käyrällä

Taisin joskus blogini alkuaikoina julistaa, että tämä blogisti ei laihduta. Se oli aikaa ennen v-käyrää. Eli aikaa ennen vaihdevuosia. V-käyrä on nimittäin ollut vaihdevuosi-ikäisen jyrkästi ylöspäin nousussa oleva aamupaino. Paino on noussut noin parin kilon vuosivauhtia, joten neljässä vuodessa v-käyrään on siis tullut, no noin seitsemän kiloa lisää.

Vaihdevuodet ovat muuten päästäneet minut helpolla. Elämänlaatuni on jopa parantunut kaikilla muilla mittareilla paitsi juuri sillä mittamittarilla. Lehdissä puhutaan kyllä kuumista aalloista (omalla kohdallani lähinnä satunnaisia lämpökohtauksia) ja mielialanvaihteluista (mielialani vaihtelee vain vuodenajoittain), mutta tämä aineenvaihdunnan hidastumisen aiheuttama painonnousu on kyllä jäänyt minusta vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Ja aina liikuntaa harrastaneena ja suhteellisen terveellisesti syövänä ihmisenä olin tuudittautunut siihen, että ikäkilot ovat vain tekosyy, ja oikeasti syynä on se, etteivät ihmiset vain jaksa enää välittää ulkonäöstään niin paljon, ja tiukkojen farkkujen sijaan legginsit ja tunikat ovat ihan ok.

Mutta totta se on: energiankulutuskaavio on mennyt uusiksi. Ennen tiesin, mitä saan syödä tällä kulutusmäärällä. Nyt liikunta ja ravinto ovat pysyneet suht vakiona, mutta paino ei. Aineenvaihdunta on lyönyt jarrut päälle.

No, ei painonnousuni nyt tietysti maailman vakavin asia ole. Muutamasta kilosta ei kannata paineita ottaa, eikä ihmisen tarvitse näyttää ikuisesti 20-vuotiaalta. Toisaalta, onko ikä syy lyödä hanskat tiskiin ja antaa periksi? Olen vanha haahka ja saan näyttää siltä! Ei. Parin kilon vuosivauhdilla kertyy viidessä vuodessa kymmenen kiloa, kymmenessä vuodessa parikymmentä kiloa. Ja ennen eläkeikää olisikin sitten kakkostyypin diabetes, veranpainetauti ja vaatekaappikin mennyt monta kertaa uusiksi. Ja ne kilot täytyy kantaa mukana. Itselleni liikkuva elämäntapa on aina ollut tärkeä. Vaikka ihminen voi olla lievästi ylipainoisenakin liikkuva, niin kyllä se liikkuminen on raskaampaa ylimääräisen painolastin kanssa.

Niinpä nyt on ryhtiliikkeen aika. Käyn aamuvaa’alla ja lähetän ystävälleni aamupainoni. Lisäksi raportoin päivän syömisiä ja liikkumisia. Mulla on siis oman elämäni pippalaukka, mikä saa jo etukäteen miettimään, mitä sitä suuhunsa laittaa ja kuinka paljon. Hän on armollinen tsemppari, muttei mikään nössö.

Vaaka näyttää nyt 2,5 kiloa vähemmän (kyllä, puolikkaat ovat itsetunnolle todella tärkeitä). Toisin kuin sananlaskussa sanotaan, niin alku ei suinkaan näissä asioissa ole hankalaa vaan helppo. Nyt se vaikea osuus vasta alkaa. Tavoitteena ei ole lähtöpaino, mutta kilo tai pari voisi vielä lähteä. Ja se vaikein osuus on sitten pitää se paino.

Liikuntaa harrastavan ihmisen on vaikea lisätä liikuntaa – itsekään en lisää liikuntamäärää, mutta lisään rankan liikunnan osuutta. Se on nyt korona-aikana vaikeaa, sillä salille tai ryhmäliikuntatunneille en ole menossa vähään aikaan. Siksi olenkin ollut iloinen etelän hiihtokeleistä ja toivon, että rospuuttokaudesta tulee lyhyt ja laduilta pääsee nopeasti lenkkipoluille.

Neljän vuoden takaiseen painoon en haaveile. Olen realisti. Pieni liikunnan lisääminen ei tässä iässä enää riitä, pitäisi myös syödä vähemmän kuin aiemmin. Ja siihen kykenen juuri ja juuri arkisin, mutten viikonloppuisin.

Ilman elämän nautintoja nimittäin nousisi se toisenlainen v-käyrä.

Susanna

Asiaa alakerrasta

Tämä on nyt harvinaisen intiimi ja henkilökohtainen kirjoitus, mutta se koskee jokaista naista. Vaikka olen aiheeseen viitannut aiemminkin, näin suoraan en ole siitä puhunut julkisesti. Avautumiseen on syynsä: se on tärkeä Annan kirjoitus, jonka somekommentteja luin eilen järkyttyneenä. Siis onko todella niin, että Suomessa on naisia, jotka ovat viimeksi käyneet gynekologilla vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten?

Osa juttua kommentoineista totesi, ettei käy gynekologilla, koska mitään vaivaa ei ole. Yksi totesi, ettei ole kipuja eikä hajuja, joten ei ole syytä mennä lääkäriin. Ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että syöpä ei haise. Ei aikaan ihmisen nenään, tiedän, että syöpäkoiria on olemassa. Tulehdus voi haista, mutta epäilen, että syöpä haisee siinä vaiheessa, kun ihminen on siihen jo kuollut (pahoittelen mustaa huumoria). Syöpä ei myöskään aina satu, kun se sattuu, voi olla jo liian myöhäistä.

Suomessa naisilla todetaan vuosittain noin 13 000 syöpää, näistä 1500 on gynekologisia syöpiä. Erilaisia hyvälaatuisia kasvaimia on paljon enemmän.

Minulta todettiin harvinainen sukupienakasvain kohdussa noin neljä vuotta sitten. Sen seurauksena minulta poistettiin sekä kohtu että munasarjat. Sen ansiosta olen terve ja voin hyvin. Hormonilaastari alavatsassa muistuttaa minua kuitenkin joka päivä siitä, että minä, 50-vuotias nainen olen onnekkaampi kuin moni muu.

Miksi olin onnekas?

Siitä on kiittäminen osaksi äitiäni, sillä hän opetti minulle, että gynekologilla käydään vuosittain. Olen siis käynyt nuoresta asti. Joka vuosi, ja joskus useamman kerran vuodessa. Ja se johtuu siitä, etten todellakaan ole kuulunut niihin naisiin, joilla ei ole ollut ”mitään syytä käydä gynekologilla”. Niin hassua kuin se onkin, se, että minulla on ollut syitä käydä gynekologilla sai aikaan sen, että sitten kun minulla oli vakavaa vaivaa, se myös löydettiin ajoissa. Gynekogilla käyminen on siis ollut minulle nuoruudenkodista opetettu tapa, joka ei vaan koskaan ole päässyt unohtumaan.

Minulta leikattiin munasarjakysta kolmikymppisenä. Se oireili hyvin pitkään selkäkipuna, ja kun vihdoin osasin yhdistää kipujen vaihtelevan kuukautiskierron mukaan, niin kysta olikin jo greipin kokoinen. Onneksi se oli kysta eikä munasarjakasvain. Jos se olisi ollut sypäkasvain, en olisi tässä enää. Tämä on myös hyvä todiste siitä, että lääkäriin kannattaa mennä ennen kuin on kipuja. Munasarjasyöpää ei turhaan kutsuta hiljaiseksi tappajaksi, sillä naisen lantiossa sillä on tilaa kasvaa. Kipuja se aiheuttaa vasta sitten, kun on jo myöhäistä.

Kystan jälkeen otin tavaksi, että pyysin gynekologin aina myös tsekkaamaan tilanteen ultraäänellä. Kuutisen vuotta sitten tarkastuksessa todettiin, että kohdussa on myooma ja pari polyyppiä. Polyypit aiheuttivat pientä tiputteluvuotoa, tai sitten se oli vain lähestyvää vaihdevuosiaikaa, kuka noista tietää. Joka tapauksessa sain lopulta tiputtelusta tarpeekseni ja kysyin, mitä asialle voitaisiin tehdä. Gynekologi ehdotti niiden poistamista. Näin tehtiikinkin, samalla lääkäri rapsutti myoomasta näytepalan.

Unohdin koko asian. Kunnes monta viikkoa myöhemmin, juuri juhannuksen alla sain sairaalasta soiton. ”Oletko paikassa, jossa voit jutella?”. Nämä sanat ovat painuneet ikuisesti mieleeni, sillä niitä sanoja ei kukaan haluaisi lääkäriltä kuulla.

Soitossa oli mennyt aikaa, koska kasvaintyyppini oli todella harvinainen. Sitä ei oltu tunnistettu heti. Se tiesi leikkausta, kyse oli vain siitä, haluanko, että vain kohtu poistetaan vai poistetaanko varmuuden vuoksi myös munasarjat. Olin 46-vuotias. Ajattelin, että vaihdevuodet ovat joka tapauksessa edessä suhteellisen pian, joten henkikultani on tärkeämpi asia kuin vekottimet, joilla en kuitenkaan enää biologisessa mielessä tekisi mitään.

Olen terve ja voin hyvin. Kiitos siitä kuuluu sille, että olen käynyt gynekologilla, minua on ultrattu ja olen erittäin matalalla kynnyksellä myös kertonut lääkärille pieneltäkin tuntuvista oireista.

Miksi avaudun tästä? Siksi, että toivon, että tämän kirjoituksen ansiosta muutama nainen voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja varata ajan gynekologille. Kenties joku voisi elää mummovuosiin asti sen ansiosta.

Naisellisuus ei ole kiinni munasarjoista ja kohdusta, mutta naisen elämä voi olla.

Poikkeuksellisesti toivon, että mahdollisimman moni jakaisi tätä kirjoitusta eteenpäin. Jokainen syöpäkuolema on tragedia. Gynekologisten syöpien osalta meillä olisi kaikki mahdollisuudet ehkäistä nämä tragediat tai ainakin osa niistä.

Blogin kuvassa olen juuri päässyt heräämöstä sairaalahuoneeseeni. Hymyilytti. Elin. Elän.

Girl power!

Susanna

Talvi on voitettu!

Vähän hassua, että mun mielestä talvi on voitettu, kun nythän se oikeasti vasta on tullut. Mutta mun mielestä talven pahin osio on takana, kun  aurinko laskee vasta neljän jälkeen ja kun mustan maiseman sijaan meillä on pimeälläkin valoa heijastava hanki. Nyt on talvi, mutta se näyttäytyy minulle nyt valoisana ja toiveikkaana.

Olen tullut viime vuosina siihen tulokseen, että kärsin kaamosväsymyksestä. Sen oireet alkavat lokakuun puolivälin jälkeen, kun viimeisetkin värikkäät lehdet ovat tippuneet puista. Edessä on vain mordorin pimeys.

Etenkin täällä etelässä talvi saattaa olla vain ikuinen syksy. Ilman ainoatakaan talven valoisaa puolta: talvilajeja.

Onneksi oireeni ovat suhteellisen lieviä. Olen väsynyt, kyyninen ja kärttyinen. Yltiöpositiivisesta ihmisestä kuoriutuu marras-joulukuun ajaksi ihminen, joka VALITTAA.

Onneksi olen jo oppinut, että niin kuin talvikin, myös oma oloni menee ohi. Ja onneksi se menee ohi aika nopeasti, tammikuun puolivälissä on minun kirjoissani jo kevään merkit nähtävillä, varsinkin nyt, kun on lunta.

Onneksi olen myös oppinut selviytymisniksejä: vaikka ulos ei huvittaisi yhtään mennä, kannattaa silti mennä. Liikunta ja raitis ilma tekevät ihmeitä.

Tänä talvena kaamosväsymys oli oikein erityisen ankara. Syitä oli mielestäni kaksi: ensinnäkin olen kärsinyt pahoista selkä- ja lonkkavaivoista, pahimmillaan jatkuvista kivuista. Ja siinä vaiheessa, kun vaivaa vielä tutkittiin, minulta oli pehmeällä alustalla kävelyä lukuunottamatta kielletty kaikki. Ja kun pehmeällä alustalla kävely oli mahdollista vain valoisaan aikaan (ei valaistusta), jäi sekin aika vähiin. Toinen syy oli se, että nyt ei tietenkään ole ollut mahdollista katkaista kaamosta etelänreissulla, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Useimpina talvina ollaan joulu vietetty jossain lämpimässä ja aurinkoisessa paikassa. (Kolmas syy on sitten ikä, kaamosoireet kuulemma monesti pahenevat iän myötä).

Mitä tässä sitten on tehty, kun ei ole voinut juuri liikkua eikä matkustaa? No, norjalaisia ja islantilaisia villapaitoja on syntynyt aika monta. Nyt niille on hyvät kelitkin. Lisäksi olen niitä tehdessäni kuunnellut äänikirjoja.

Ja lisäksi olen tietysti harrastanut itsesäälissä kieriskelyä ja talven manaamista. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka sitä ovat joutuneet kuulemaan. Lupaan korvata kaiken nyt, kun alan pikkuhiljaa olla oma positiivinen ja energinen itseni. Lupaan korvata kaiken hehkuttelemalla ihanaa elämääni ja raportoimalla kaiken, mitä olen saanut aikaan (varasto, vaatekaapit, eteisen kaapit ja vessankaapit on jo siivottu!). Tulette niin toivomaan, että olisipa pian marraskuu…

Valoa kohti!

Susanna

Linka Neumannin Norjalaisia villapaitoja -kirjan Tusseladdista tuli niin kiva, että se päätyi äidilleni.
Islantilainen klassikko: Riddari.
Linka Neumannin Hopi-neule on hänen kakkoskirjastaan, jota ei saa vielä suomeksi.
Tämä Maja-neuletakki on nyt työnalla, kuten myös Alasuq-neuletakki.

Normaalia vuotta

Tämä taitaa olla vuoden viimeinen bloggaus, ja hyvä niin. Se nimittäin tarkoittaa, että tämä vuosi alkaa vedellä viimeisiään. Oikeastihan vuodenvaihde on vain ihmisen keksimä juttu, elämä jatkaa kulkuaan, vaihtui vuosi tai ei – mutta henkisesti vuodenvaihde on silti jotenkin aina uusi alku. Toivottavasti tulevasta tulee normaalimpi.

Tämä vuosi alkoi täynnä suurta odotusta: meillä oli edessä elämämme reissu Uuteen-Seelantiin. Ja sellainen se olikin. Ehdottomasti unelmamatka. Ja näin jälkikäteen ajateltuna varsinkin tajuaa, miten onnekkaita olimme ja miten pienestä kaikki lopulta oli kiinni, että reissu ylipäätään toteutui. Pieni virus seurasi kintereillämme, ja rajat sulkeutuivat perässämme koko ajan.

Paluu kotimaahan ja karanteeniin olikin sitten melkoinen shokki. Kevät oli hyvin poikkeuksellinen. Täynnä monenlaista huolta ja stressiä, mutta siitäkin selvittiin. Pienin murheista (mutta murhe silti) oli se, että minun 50-vuotisjuhlani peruuntuivat. Juhlia piti perusteellisesti ja moneen otteeseen. Voidaanko sopia, että täytän oikeasti 50 vasta, kun tämä hässäkkä on ohi?

Kevään ja kesän jälkeen olikin takki aika tyhjä, puolessa vuodessa oli tullut elettyä koko vuoden edestä. Mutta jotenkin syksykin sinniteltiin ja tässä ollaan. Loppupeleissä kuitenkin aika onnekkaina.

Olen leiponut. Olen tehnyt norjalais- ja istantilaisneuleita.  Olen opetellut golfaamaan (en vielä oppinut). Olemme tehneet isompaa piharemonttia ja pienempää sisäremonttia. Olemme miehen kanssa olleet helmikuun puolivälistä asti lähes 24/7 saman katon alla. Tsempit siis myös miehelle.

Vaikka vuodessa on paljon hyvää, niin toivon, että ensi vuonna pääsee vähän normaalimpiin kuvioihin. Olisi ihana halata omia vanhempiaan. Olisi mahtavaa ylipäätään nähdä perhettä ja ystäviä ilman huolta. Olisi ihana päästä treenaamaan. Ja pääsisipä etelän aurinkoon, edes kerran. En toivottele onnellista vuotta 2021, ihan tavallinen, normaalikin vuosi on oikein hyvä.

Susanna

Tongariron kansallispuistossa – kaukana koronahässäkästä.
Hokitikan ihmeellisellä rannallakin tuli käveltyä.
Synttäripatikointi sitten kotoisasti Nuuksiossa. Vappumunkit eväänä – totta kai!
Synttäreitä kippisteltiin virtuaalisesti.
Puutarhaa tuli laitettua.
Matkailua kotimaassa.

Oppiiko ihminen ikinä?

Ei se opi tai oppii hyvin huonosti. Tässäpä sitä sitten maailman lyhyin bloggaus aiheesta. Voitte hajaantua, täällä ei ole mitään nähtävää!

Pohdittiin aihetta ystävän kanssa lenkillä ja todettiin, että ihminen on tosi huono ratkomaan omia ongelmiaan. Muiden ongelmat ovat yleensä helpompia. Tai ainakin ne on helpompi ratkaista.

Voitaisiinko siis sopia, voitaisiin ystävien kesken ratkoa aina toisten ongelmat (tai terapeutin, jos siltä tuntuu). Toki sitä tulee tavallaan keskusteluissa tehtyäkin, mutta ei oikeasti kuitenkaan. Jos ystävä sanoo mulle, että voisitko nukkumisongelmiesi vuoksi kokeilla juovasi vähemmän kahvia, niin mä sitten oikeasti joisin vähemmän kahvia.

Toisaalta kyllä me jokainen monesti tiedämme, mitä meidän pitäisi elämässämme tehdä. Me ei vaan uskota itseämme.

Mä tiedän, että kun on kiirettä töissä, niin pitäisi sitten vähemmän riuhtoa kuntosalilla, stressata kotihommilla ja illat pitäisi rauhottaa, jotta saa kunnon yöunet. Mutta sitten jostain syystä kuitenkin on vaikeaa tehdä niin ennen kuin on aivan pakko.

Tiedän myös, että olisi tosi tärkeää syödä lounasta, mutta jostain syystä etenkin etätöissä lounas typistyy usein joksikin hätäiseksi mikroateriaksi sillä seurauksella, että työpäivästä tulee tauoton putki ja illalla on koko ajan nälkä.

Huvittavaa on myös se, että olen saattanut jakaa ystäville aivan samoja neuvoja kuin mitä minun olisi pitänyt noudattaa itse. Noudatinko? En.

Mistä hommassa siis kiikastaa, jos me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tee? Eikö minulla ole auktoriteettia omaan itseeni? Olenko vain niin jumahtanut omiin tapoihini? Onko niin, että kaikki fiksut ohjeet koskevat vain muita, mutta olen itse poikkeustapaus, johon eivät säännöt ja ohjeet päde?

Mitäpä jos ryhtyisimme jakamaan neuvoja ystävien sijasta itsellemme? Ja samaan tapaan, kun esitämme heille rakkaudellisia kysymyksiä, niin kysyisimme niitä itseltämme? Susanna, voisitko tuntea enemmän itsemyötätuntoa?

Olisitko oman elämäsi konsultti, joka ei pelkästään jätä hyviä ohjeita mapissa pöydälle vaan auttaa asiakastaan (itseäsi) viemään ne maaliin saakka?

En sano pelkästään uskokaa itseenne, vaan sanon, että uskokaa itseänne.

Susanna

Paketti Jo & Judyltä – mindfulness-henkistä planner-kamaa.
Unelmia – vai päämääriä?
Post it -lappuja.
Elämän tarkoitus.
Kun töissä on kiire, vapaalla ei saa olla. Joogahetki rauhoittaa.

Vastalääkkeitä

Työkiireet, korona-ahdistus ja päälle puskeva kaamos. Siinä ihan riittävästi aiheita vetää vastalääkkeet kehiin. Ja parhaita vastalääkkeitä ovat ystävä ja ulkoilma. Ja minullapa on onni, että minulla on maailman paras ystävä ja hän on vielä ulkoilmaihmisiä, eli homman voi paketoida varsinaiseksi tehokuuriksi.

Jostain kumman syystä monet ajattelevat, että ulkoilu on kesähommaa. Mutta kun illat pimenevät ja kelit huononevat, niin entistä tärkeämpää olisi nauttia jokaisesta mahdollisuudesta liikkua luonnossa, kuunnella hiljaisuutta (tai ystävän höpötystä) ja hengitellä muutakin kuin ilmastoitua ilmaa.

En ole mikään eräjorma, olen sellainen hyvän sään ulkoilija. Pikkuinen sadekuuro ei toki haittaa, mutta ei minua saa moneksi tunniksi patikoimaan, jos taivaalta tulee märkää. Mutta kyllä joka viikko löytyy kalenterista aikaa ja sääennostusta siedettävää keliä kävelylle. Jos on onnea, sellainen keli osuu viikonlopuksikin, jolloin on tietty tilaa kunnon ulkoilulle.

Pääkaupunkiseudulla on runsaasti vaihtoehtoja etenkin autolliselle, mutta Nuuksioon pääsee myös bussilla, sillä on reittivaihtoehtoja vaikka kuinka paljon. Lyhyen ajomatkan päässä sijaitsee myös Kirkkonummella sijaitseva Meikon luonnonsuojelualue.

Nyt on maailma siis parannettu viikonlopun aikana. Katsokaa nyt, on paljon kauniimpi kuin viime viikolla!

Susanna

Ihana valo – niin on nimesi kaunis sana.
Hengitys höytyää jo, mutta aurinko lämmittää vielä.
Hiljaista.

Keski-ikäisen käty

Me ollaan oltu miehen kanssa helmikuun puolivälistä asti aika lailla 24/7 yhdessä. Ensin ihanalla lomareissullamme Uudessa-Seelannissa, sitten palasimme karanteeniin ja etätyömoodiin. Kesällä tein yhden viikonloppureissun ystäväni luo Tampereelle, mutta muuten siis olemme olleet yhdessä lähes koko ajan. Kyllä tuon kanssa viihtyy, mutta kyllä ekstrovertistakin oli ihanaa, kun mies lähti miesten kalareissulle pitkäksi viikonlopuksi: käty!

Keski-ikäinen nainen iloitsee kätystä aivan yhtä paljon kuin teinikin. Mutta se ilo otetaan irti aivan eri tavalla. Mun viikonlopun saldo on: vaatekaapin siivous, eteisen kaappien siivous, jääkaapin siivous, noin neljä tuntia puutarhan syyshommia, golf-tunti, akvarellimaalausta, pyykinpesua ja silitystä, 1,5 tunnin kävelylenkki ja ystävän kanssa maailman parantaminen viinien ja juustojen äärellä. Nyt varmaan toteatte, että onneksi lista päättyi tuohon viinittelyyn ja juustotteluun, eli jotain on jäljellä siitä teini-Susannastakin vielä.

Kertakaikkisen puuhakas viikonloppu on siis ollut. Mutta kuitenkin rento. Sillä yksin puuhastelemisessa on se hyvä puoli, että asiat saa tehdä omassa tahdissa. Ja vaatekaappien siivoushan on musta kertakaikkiaan mukava harrastus.

Nyt on koti siis putsis clean ja pihakin lähes valmis syksyntuloon. Ja kyllä se syksy sieltä tulee, sen näkee jo vaahteroiden väreistä, tuntee syksyisestä tuulesta ja haistaa metsän kosteudesta. Mutta tällaisina päivinä voi vielä huijata itseään, etsiä aurinkoisen ja suojaisan paikan pihalta ja voi kuvitella vielä, että on kesä.

t. Susanna

Vastavärileikkiä akvarelleilla.
Sama vastavärileikittely.
Punahatulle uusi koti.
Tämä kukkii hulluna.
Sitruunasatoa.
Ruusut kukkivat edelleen.
Syysistutuksia.
Nämä ottivat iisisti.
Laihialainen permanentti: letit märkiin hiuksiin yöksi.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑