Elämän ja kuoleman kysymys

Erään kaverini jo edesmennyt mummo huokaisi joka ilta ennen nukkumaanmenoa, että taas yksi päivä lähempänä kuolemaa. Vaikka elämän ajattelu matkana kohti kuolemaa on jotenkin itselleni vieras lähestymistapa, niin tottahan se on: meistä kukaan ei nuorru ja me kaikki kuolemme.

Oman kuoleman tai ainakin kuolevaisuuden ajattelu on keski-ikäiselle ehkä luonnollisempaa kuin nuorelle, jotka ovat ainakin omasta mielestään vielä kuolemattomia. Itsekin on tullut asioita pohdittua jo siitäkin syystä, että olen ollut leikkauspöydällä useampaan otteeseen.

Totta kai kuolemaa on hyvä ajatella. Ja sitä on hyvä ajatella vielä kuin elää (sillä muuten se on myöhäistä). Ajattelemisen lisäksi siitä olisi myös hyvä keskustella. Mieheni kanssa ollaan kyllä aiheesta juteltu monet kerrat, ja hän (ja moni muukin läheiseni) tietää kyllä, miten haluan esimerkiksi peijaiseni hoidettavan.

Mutta kuolemaakin tärkeämpi ajattelun ja keskustelun aihe on mielestäni se, millaista elämää haluan elää. Nythän se on tavallaan helppoa ilmaista ja toteuttaa aivan itse. Mutta entä, jos loukkaannun tai sairastun niin, etten pysty enää tahtoani ilmaisemaan? Ja entä kun vanhenen ja dementoidun kenties niin, etten tunnista enää läheisiäni enkä pysty enää ilmaisemaan saati vaikuttamaan siihen, onko elämäni sellaista kuin haluan?

En nyt puhu eutanasiasta tai kuoleman jouduttamisesta. Ei. Puhun siitä, millaista elämää haluan elää – mihin vedän sen rajan, etten enää haluaa lääketieteen keinoin pitkittää elämääni? Milloin haluan, että minua hoidetaan enää sen verran, etten kärsi, mutta esimerkiksi keuhkokuumetta ei enää hoideta? Puhun siis hoitotahdosta, siitä, milloin haluan, että ylimääräiset hoidot lopetaan.

Törmäsin suomalaiseen Hoitotahto.fi-palveluun ystäväni kautta. Kyseessä on nettipalvelu, jonka kautta pystyy pohtimaan ja määrittelemään, mihin haluaa omat rajansa vetää.

Toisin kuin olin aiemmin luullut, perinteiset netistä  tulostettavat hoitotahtolomakkeet ovat ”yhtä tyhjän kanssa”. Ai miksi? No siksi, että niissä otetaan yleensä kantaa vain tehohoitoon ja elvytykseen. Ja suurin osa suomalaisista ei kohtaa elämänsä viime hetkillä tarvetta elvytykseen tai tehohoitoon – me kohtaamme elämämme viimeisillä hetkillä todennäköisesti viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien hitaan hiipumisen joko sairauden tai ikääntymisen avittamana.

Ja kun olemme riittävän sairaita tai ikääntyneitä, ei hoitohenkilökunta edes antaisi tehohoitoa tai elvytystä, sillä ihmisen pitää olla varsin hyväkuntoinen, jotta hänen elimistönsä kestää elvytyksen tai tehohoidon. Lääkäri ei siis edes ehdota tehohoitoa, jos potilas ei ole riittävän hyväkuntoinen. Siksi valtaosa hoitotahdoista on turhia.

Minä tein Hoitotahto.fi-palvelussa oman hoitotahtoni, jaoin sen perheenjäsenille ja tallensin Kantaan. Minä tiedän, millaista elämää haluan elää. Haluan, että myös läheiseni tietävät sen sillä hetkelle, kun en itse pysty enää sitä sanomaan. Haluan, että heillä on hyvä mieli siitä, että minun tahtoani noudatetaan loppumetreillä eikä heidän tarvitse murehtia, menivätkö asiat niin kuin olisin halunnut.

Miettikää ihmiset kuolemaa. Sen jälkeen keskittykää elämään.

Susanna

Normaalia vuotta!

Huh, sanoo hän ja pyyhkii hikeä otsaltaan. Olipahan vuosi! Vai mitä sanotte:

Vuosi alkoi pojan muuttaessa pos kotoa.

Toinen kissoistamme jouduttiin lopettamaan sairastelun vuoksi.

Seuraavaksi pistettiin omakotitalomme myyntiin.

Kun kauppakirjoja tehtiin, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan.

Meillä edessä uuden kodin etsiminen ja hillitön tavaran karsiminen, sillä muutto omakotitalosta puolta pienempään kerrostaloon ei onnistu pelkästään pystyviikkaamalla paremmin.

Muutto kesäkuun alussa. Ei siitä sen enempää.

Kesä suhteellisen normaali, mutta täynnä töitä.

Korona.

Syksyllä varauduttiin siihen, että mies muuttaa ulkomaille.

Myytiin asuntoauto.

Parit ulkomaanmatkat niissä väleissä, kun on ehtinyt.

Miehen muutto peruuntui viime tipassa.

Blogi on siis ollut aivan syystä hiljainen. Ei ole vain ollut yhtään ylimääräistä energiaa muuta kuin siihen, että on raahannut itsensä pari kertaa viikossa kuntosalille. Joskus vaan pitää osata keskittyä olennaiseen ja karsia kaikki ylimääräinen. Tämä on ollut sellainen vuosi.

Uuteen vuoteen suhtaudun varovaisen toiveikkaasti: nyt voisi olla aika normaali vuosi, eikös? Teen vain kaksi lupausta: 1) pidän itsestäni huolta ja 2) aktivoin taas blogia. Jos 2. on ristiriidassa 1. kanssa, niin 1. voittaa. Tehkää tekin sellaisia lupauksia.

Susanna

Kesälomamatkalla Maltalla. Valletta oli ihana.
In memoriam Luna aka Harvest Moon.
Yksi lukuisista keskeneräisistä töistä tänä vuonna.
Humppakuutiolla käytiin kesällä Ahvenanmaalla.
Juhannuksena paleltiin Islannissa.
Kroatian Splitissä vietettiin todellin rantaloma.

Hyvästejä

Onpas taas ollut alkuvuosi. Juuri kun luultiin, että koronakurimus alkaa olla loppusuoralla, niin meitä koetellaan uusilla uhkakuvilla. Vaikka henkilökohtaisella tasolla korona on toistaiseksi ainakin vielä kiertänyt, on elämässä ollut muuten kaikenlaista stressitekijää. Osa ihan positiivisiakin, osa ei.

Poika muutti vuodenvaihteessa pois kotoa, joten meille jäi miehen kanssa iso talo kahdestaan. Laitettiinkin se sitten myyntiin ja sehän meni kuudessa päivässä kaupaksi. Viime viikot ovatkin sitten menneet ihan nextin levelin konmarituksen merkeissä. Meidän on tarkoituksena muuttaa vuokralle, noin 80-110-neliöiseen asuntoon, joten vähän laskemistavasta riippuen tavaraa pitäisi hävittää ainakin 80 neliön verran. Joka toisen tavaran pitäisi siis lähteä.

Tässä sitä sitten heitetään hyvästejä kodille, jossa olemme asuneet 15 vuoden ajan. Onko haikeaa? Ei varsinaisesti. En kiinny seiniin vaan ihmisiin, ja ihmisiinhän voi olla edelleen yhteydessä.

Uuden etsiminen ei ole ihan helppoa, sillä olemme ihan omakohtaisesti huomanneet, kuinka vaikeaa on löytää pääkaupunkiseudulta perheasuntoa vuokralle. Yksiöitä ja kaksiota on kyllä, pieniä kolmioitakin. Mutta meillä on näitä välineitä vaativia harrastuksia sen verran, että ihan mihinkään minikämppään emme kyllä mahdu. Emmekä haluakaan mahtua. Jos tämä korona on jotain opettanut, niin sen, että on ihanaa, kun voi tarvittaessa sulkeutua neljän seinän sisällekin ilman, että ahdistaa.

Joka toinen päivä olen uuden kodin löytämisestä ahdistunut, joka toinen päivä olen luottavainen. Mies lohduttaa minua, että voimme pistää tavarat hetkeksi vuokravarastoon ja asua vaikka asuntoautossa. No, onhan sekin totta. Viimeksi hiihtolomalla tein ensin viikon töitä autosta käsin ja toisen viikon lomailimme.

Alkuvuoden hyvästeihin liittyy siis pojan muutto, kodin myynti, mutta hyvästit myös toiselle kisullemme. Lunalla todettiin loppusyksyllä kilpirauhasen liikatoiminta, jonka lääkitys yhdistettynä munuaisten vajaatoimintaan vei hänet lopulta siihen kuntoon, että me päästimme hänet pois.

Välillä meinaa tulla itku vieläkin, sillä Luna oli tämän korona-ajan työkaveri, joka piti minulle joka päivä seuraa työhuoneessani ja muistutti, kun alkoi olla aika pistää läppärin kansi kiinni. Uskollinen neuleiden laaduntarkkailija ja kertakaikkisen nätti kisu.

Onneksi tuo toinen katti vielä porskuttaa, vaikka onkin samanikäinen kuin Luna. Eilen mummokissa villiintyi leikkimään kuin pentu, sillä hän löysi kevääseen heränneen nokkosperhosen, joka räpisteli pitkin kotiamme.

Tällaisia elämänmuutoksia siis tänne.

Susanna

Muutosten ja muuttojen vuosi

Vuoden vaihtuminen on monille elämänmuutosten aikaa. Meille se on nyt sitä isosti. Nimittäin poika lentää uudenvuodenaattona pesästä. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan kahdestaan miehen kanssa. Haikeaa? Juu, kyllä sitäkin. Mutta ennen kaikkea iloa pojan puolesta kaikesta siitä uudesta, jännittävästä ja mukavasta, mitä hänelle uusi vuosi tuo tullessaan.

Tyhjän pesän -syndroomalle pistämme kampoihin siten, että  muutos sysää liikkeelle muutoksia myös meidän elämäämme. Emme nimittäin aio jäädä tähän taloon huhuilemaan toisiamme, vaan tarkoituksena on pistää keväällä koti myyntiin.

Minne sitten suuntaamme? Siinäpä visainen kysymys, sillä haluaisin löytää paikan, jossa olisi helppo yhdistää työ, harrastukset, huvit ja ystävät. Etsinnässä on siis vuokra-asunto, 3-4 h ja keittiö – asumismuodolla sinänsä ei ole merkitystä, mutta vuosien omakotiasumisen jälkeen parvekkeellinen kerrostaloasunto tai rivari olisi ehkä vaihtelua.

Jos siis olet kiinnostunut joko espoolaisen omakotitalon ostamisesta tai kivasta naapurista, niin saa vinkata. 

Ensi vuosi tuo siis todennäköisesti isoja uudistuksia elämäntapaan ilman elämäntaparemonttejakin. Ja kuntokin nousee muuttolaatikoita kantaessa.

Hyvää uutta vuotta,

Susanna

Humpan joulu

Ensinnäkin pahoittelen radiohiljaisuutta. Siihen on montakin syytä. Tämä loppuvuosi saa minussa aikaan vuosi vuodelta pahenevan kaamosväsymyksen. Energiani riittävät töihin, mutta muuten  olen lähinnä istunut sohvalla Netflixaten ja kutoen. Mutta sekin on ihan ok. On viisautta tietää, milloin höllätä, milloin mennä sieltä, mistä aita on matalin. Sillä jos vanhat merkit paikkansa pitävät, jo loppiaisen aikaan energiani alkavat pikkuhiljaa palata ja voimia riittää taas kaikenlaiseen puuhasteluun.

Osittain kaamosuupumuksen vuoksi, mutta ehkä muutenkin, olen odottanut tänä vuonna joulua tavallista enemmän. Ja nimenomaan sen vuoksi, että voi hetken hengähtää. En todellakaan ole jaksanut puuhailla joulua. Plantagenista haimme perinteeksi muodostuneen ruukkujoulukuusen jo itsenäisyyspäivän tienoilla, ja siihen sain koristeet laitettua. Siinäpä jouluvalmistelut meikäläisen osalta sitten ovatkin.

Tänä vuonna kodin laittamiseen ei ole minkäänlaisia paineita tai edes haluja, sillä vietämme joulun Humppakuutiossamme. Paikallakaan ei varsinaisesti ollut meille väliä, kunhan ei tarvinnut kauas ajaa. Eilen huristelimme Vääksyyn, jossa asuntoautoilimme viime kesänäkin, ja kävimme ostamassa viimeiset jouluherkut Ranskalaisesta kyläkaupasta. Juuri saavuimme Leininrantaan, sillä vaikka joulu asuntoautossa on muuten jees, niin joulusauna oli minulle tärkeä juttu. Täällä on meidän lisäksemme kolme karavaanaria, eli hiljaista on.

Tänä vuonna joulun rauha syntyykin siellä, missä oikeasti on rauhaa. Olen haaveillut ajatuksesta, että pötköttelen sängyssä ja katselen asuntoauton makkarin kattoikkunasta (tähti)taivasta. Portaitten eteen laitetaan kynttilät, mutta muuta ihmisen tuottamaa valoa emme pihalle tarvitse. Sisällä sytytämme led-tuikut, luemme, kuuntelemme musiikkia, kenties pelaamme Yatzia. Tai ihan vain olemme hiljaisuudessa ja katselemme ulos.

Humppakuution keittiö on armelias myös ruokaylivarustelun suhteen. Överijoulu ei ole mahdollinen. Mutta kaikkea meille tärkeää on mahdollista tehdä. Tänä jouluna kuitenkin laatu on tärkeämpää kuin määrä tai valikoiman laajuus.

Humpan joulussa kiteytyy minusta ihmisen onnellisuuden ydin: tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Humpassa olet aina perillä, minne tahansa sen pysäytätkään. Ja tänä jouluna me nimenomaan pysähdymme.

Rauhallista joulua,

Susanna

Aattoaamun kävely Vääksyn kanavalla.

Onni on mies, jolla on elämä

Tein eräänä päivänä töitä Humppakuutiossa golf-kentän laidalla, niin kuin monena päivänä tänä keväänä. Mies oli viettänyt päivän kentällä ja käveli autoa kohti hymyillen itsekseen. Minussa läikähti käsittämätön onni. Ilo siitä, että miehellä on harrastus, joka tuottaa hänelle niin paljon iloa, että hän hymyilee yksikseen.

Epäilen, että jokaisen onnellisen parisuhteen taustalla on se, että molemmilla on elämä. Ja tarkoitan tällä sitä, että molemmilla on myös oma elämä.

Totta kai on hyvä ja hienoa, että parisuhteessa on myös yhteisiä juttuja, asioita, joiden ääressä on kiva viettää aikaa yhdessä. Mutta en usko, että on olemassa ihmistä, joka sataprosenttisesti täyttäisi kaikki minun tarpeeni ja olisi tasan tarkkaan samoista, ja vain samoista asioista, kiinnostunut. Tai päinvastoin, en minä voi kaikkia mieheni tarpeita täyttää.

Olen todennut, että molemmille tekee hyvää tehdä välillä myös asioita itseksemme. Mies huitoo jollain mailalla palloja tai pallontapaisia, käy noin kerran vuodessa poikien kanssa kalassa. Tai pesee pihalla autoja niin usein, että pelkään maalin liukenevan.

Minä puolestani harrastan käsitöitä, käyn normioloissa pari, kolme kertaa vuodessa tyttöjen reissussa ja saman verran ulkona syömässä. Käyn kuntosalilla tai katson mitä tahansa urheilua telkkarista (kyllä, minä olen meidän perheen penkkiurheilija).

Kun tekee välillä jotain yksin tai omissa porukoissaan, on kiva taas tehdä asioita yhdessä. Me käymme kävelyllä tai patikoimassa. Pelaamme golfia yhdessäkin, joskus tennistäkin. Laitamme viikonloppuisin ruokaa yhdessä, meillä on yhteisiä koti- ja pihaprojekteja. Mutta joka viikko teemme asioita myös itseksemme.

Minusta yhteiset harrastukset eivät ole parisuhteen kulmakivi. Toinen voi olla kiinnostunut oopperasta, toinen black metalista. Kiinnostusten kohteiden sijaan minusta ratkaisevaa on yhteinen arvomaailma ja käsitys tulevaisuudesta. Meillä on miehen kanssa aivan samanlainen visio, ja sitä kohti tehdään töitä tiiminä.

Eiväthän töissäkään tiimin tyypit tee aina samoja asioita. Mutta tiimin ihmisten kiinnostus, osaaminen täydentää toisiaan niin, että lopputulos on paras mahdollinen. Tiimillä on tavoite, pariskunnalla sitä voi kutsua vaikka unelmaksi.

Parisuhteessa pitää arvostaa toista yksilönä ja yksilöllisine tarpeineen. Sen sijaan, että puolisolle pistetään pallo jalkaan ja ollaan mustasukkaisia omista harrastuksista tai kavereista, pitäisi iloita siitä, että toisella on syy hymyillä myös yksin.

Susanna

V-käyrällä

Taisin joskus blogini alkuaikoina julistaa, että tämä blogisti ei laihduta. Se oli aikaa ennen v-käyrää. Eli aikaa ennen vaihdevuosia. V-käyrä on nimittäin ollut vaihdevuosi-ikäisen jyrkästi ylöspäin nousussa oleva aamupaino. Paino on noussut noin parin kilon vuosivauhtia, joten neljässä vuodessa v-käyrään on siis tullut, no noin seitsemän kiloa lisää.

Vaihdevuodet ovat muuten päästäneet minut helpolla. Elämänlaatuni on jopa parantunut kaikilla muilla mittareilla paitsi juuri sillä mittamittarilla. Lehdissä puhutaan kyllä kuumista aalloista (omalla kohdallani lähinnä satunnaisia lämpökohtauksia) ja mielialanvaihteluista (mielialani vaihtelee vain vuodenajoittain), mutta tämä aineenvaihdunnan hidastumisen aiheuttama painonnousu on kyllä jäänyt minusta vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Ja aina liikuntaa harrastaneena ja suhteellisen terveellisesti syövänä ihmisenä olin tuudittautunut siihen, että ikäkilot ovat vain tekosyy, ja oikeasti syynä on se, etteivät ihmiset vain jaksa enää välittää ulkonäöstään niin paljon, ja tiukkojen farkkujen sijaan legginsit ja tunikat ovat ihan ok.

Mutta totta se on: energiankulutuskaavio on mennyt uusiksi. Ennen tiesin, mitä saan syödä tällä kulutusmäärällä. Nyt liikunta ja ravinto ovat pysyneet suht vakiona, mutta paino ei. Aineenvaihdunta on lyönyt jarrut päälle.

No, ei painonnousuni nyt tietysti maailman vakavin asia ole. Muutamasta kilosta ei kannata paineita ottaa, eikä ihmisen tarvitse näyttää ikuisesti 20-vuotiaalta. Toisaalta, onko ikä syy lyödä hanskat tiskiin ja antaa periksi? Olen vanha haahka ja saan näyttää siltä! Ei. Parin kilon vuosivauhdilla kertyy viidessä vuodessa kymmenen kiloa, kymmenessä vuodessa parikymmentä kiloa. Ja ennen eläkeikää olisikin sitten kakkostyypin diabetes, veranpainetauti ja vaatekaappikin mennyt monta kertaa uusiksi. Ja ne kilot täytyy kantaa mukana. Itselleni liikkuva elämäntapa on aina ollut tärkeä. Vaikka ihminen voi olla lievästi ylipainoisenakin liikkuva, niin kyllä se liikkuminen on raskaampaa ylimääräisen painolastin kanssa.

Niinpä nyt on ryhtiliikkeen aika. Käyn aamuvaa’alla ja lähetän ystävälleni aamupainoni. Lisäksi raportoin päivän syömisiä ja liikkumisia. Mulla on siis oman elämäni pippalaukka, mikä saa jo etukäteen miettimään, mitä sitä suuhunsa laittaa ja kuinka paljon. Hän on armollinen tsemppari, muttei mikään nössö.

Vaaka näyttää nyt 2,5 kiloa vähemmän (kyllä, puolikkaat ovat itsetunnolle todella tärkeitä). Toisin kuin sananlaskussa sanotaan, niin alku ei suinkaan näissä asioissa ole hankalaa vaan helppo. Nyt se vaikea osuus vasta alkaa. Tavoitteena ei ole lähtöpaino, mutta kilo tai pari voisi vielä lähteä. Ja se vaikein osuus on sitten pitää se paino.

Liikuntaa harrastavan ihmisen on vaikea lisätä liikuntaa – itsekään en lisää liikuntamäärää, mutta lisään rankan liikunnan osuutta. Se on nyt korona-aikana vaikeaa, sillä salille tai ryhmäliikuntatunneille en ole menossa vähään aikaan. Siksi olenkin ollut iloinen etelän hiihtokeleistä ja toivon, että rospuuttokaudesta tulee lyhyt ja laduilta pääsee nopeasti lenkkipoluille.

Neljän vuoden takaiseen painoon en haaveile. Olen realisti. Pieni liikunnan lisääminen ei tässä iässä enää riitä, pitäisi myös syödä vähemmän kuin aiemmin. Ja siihen kykenen juuri ja juuri arkisin, mutten viikonloppuisin.

Ilman elämän nautintoja nimittäin nousisi se toisenlainen v-käyrä.

Susanna

Asiaa alakerrasta

Tämä on nyt harvinaisen intiimi ja henkilökohtainen kirjoitus, mutta se koskee jokaista naista. Vaikka olen aiheeseen viitannut aiemminkin, näin suoraan en ole siitä puhunut julkisesti. Avautumiseen on syynsä: se on tärkeä Annan kirjoitus, jonka somekommentteja luin eilen järkyttyneenä. Siis onko todella niin, että Suomessa on naisia, jotka ovat viimeksi käyneet gynekologilla vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten?

Osa juttua kommentoineista totesi, ettei käy gynekologilla, koska mitään vaivaa ei ole. Yksi totesi, ettei ole kipuja eikä hajuja, joten ei ole syytä mennä lääkäriin. Ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että syöpä ei haise. Ei aikaan ihmisen nenään, tiedän, että syöpäkoiria on olemassa. Tulehdus voi haista, mutta epäilen, että syöpä haisee siinä vaiheessa, kun ihminen on siihen jo kuollut (pahoittelen mustaa huumoria). Syöpä ei myöskään aina satu, kun se sattuu, voi olla jo liian myöhäistä.

Suomessa naisilla todetaan vuosittain noin 13 000 syöpää, näistä 1500 on gynekologisia syöpiä. Erilaisia hyvälaatuisia kasvaimia on paljon enemmän.

Minulta todettiin harvinainen sukupienakasvain kohdussa noin neljä vuotta sitten. Sen seurauksena minulta poistettiin sekä kohtu että munasarjat. Sen ansiosta olen terve ja voin hyvin. Hormonilaastari alavatsassa muistuttaa minua kuitenkin joka päivä siitä, että minä, 50-vuotias nainen olen onnekkaampi kuin moni muu.

Miksi olin onnekas?

Siitä on kiittäminen osaksi äitiäni, sillä hän opetti minulle, että gynekologilla käydään vuosittain. Olen siis käynyt nuoresta asti. Joka vuosi, ja joskus useamman kerran vuodessa. Ja se johtuu siitä, etten todellakaan ole kuulunut niihin naisiin, joilla ei ole ollut ”mitään syytä käydä gynekologilla”. Niin hassua kuin se onkin, se, että minulla on ollut syitä käydä gynekologilla sai aikaan sen, että sitten kun minulla oli vakavaa vaivaa, se myös löydettiin ajoissa. Gynekogilla käyminen on siis ollut minulle nuoruudenkodista opetettu tapa, joka ei vaan koskaan ole päässyt unohtumaan.

Minulta leikattiin munasarjakysta kolmikymppisenä. Se oireili hyvin pitkään selkäkipuna, ja kun vihdoin osasin yhdistää kipujen vaihtelevan kuukautiskierron mukaan, niin kysta olikin jo greipin kokoinen. Onneksi se oli kysta eikä munasarjakasvain. Jos se olisi ollut sypäkasvain, en olisi tässä enää. Tämä on myös hyvä todiste siitä, että lääkäriin kannattaa mennä ennen kuin on kipuja. Munasarjasyöpää ei turhaan kutsuta hiljaiseksi tappajaksi, sillä naisen lantiossa sillä on tilaa kasvaa. Kipuja se aiheuttaa vasta sitten, kun on jo myöhäistä.

Kystan jälkeen otin tavaksi, että pyysin gynekologin aina myös tsekkaamaan tilanteen ultraäänellä. Kuutisen vuotta sitten tarkastuksessa todettiin, että kohdussa on myooma ja pari polyyppiä. Polyypit aiheuttivat pientä tiputteluvuotoa, tai sitten se oli vain lähestyvää vaihdevuosiaikaa, kuka noista tietää. Joka tapauksessa sain lopulta tiputtelusta tarpeekseni ja kysyin, mitä asialle voitaisiin tehdä. Gynekologi ehdotti niiden poistamista. Näin tehtiikinkin, samalla lääkäri rapsutti myoomasta näytepalan.

Unohdin koko asian. Kunnes monta viikkoa myöhemmin, juuri juhannuksen alla sain sairaalasta soiton. ”Oletko paikassa, jossa voit jutella?”. Nämä sanat ovat painuneet ikuisesti mieleeni, sillä niitä sanoja ei kukaan haluaisi lääkäriltä kuulla.

Soitossa oli mennyt aikaa, koska kasvaintyyppini oli todella harvinainen. Sitä ei oltu tunnistettu heti. Se tiesi leikkausta, kyse oli vain siitä, haluanko, että vain kohtu poistetaan vai poistetaanko varmuuden vuoksi myös munasarjat. Olin 46-vuotias. Ajattelin, että vaihdevuodet ovat joka tapauksessa edessä suhteellisen pian, joten henkikultani on tärkeämpi asia kuin vekottimet, joilla en kuitenkaan enää biologisessa mielessä tekisi mitään.

Olen terve ja voin hyvin. Kiitos siitä kuuluu sille, että olen käynyt gynekologilla, minua on ultrattu ja olen erittäin matalalla kynnyksellä myös kertonut lääkärille pieneltäkin tuntuvista oireista.

Miksi avaudun tästä? Siksi, että toivon, että tämän kirjoituksen ansiosta muutama nainen voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja varata ajan gynekologille. Kenties joku voisi elää mummovuosiin asti sen ansiosta.

Naisellisuus ei ole kiinni munasarjoista ja kohdusta, mutta naisen elämä voi olla.

Poikkeuksellisesti toivon, että mahdollisimman moni jakaisi tätä kirjoitusta eteenpäin. Jokainen syöpäkuolema on tragedia. Gynekologisten syöpien osalta meillä olisi kaikki mahdollisuudet ehkäistä nämä tragediat tai ainakin osa niistä.

Blogin kuvassa olen juuri päässyt heräämöstä sairaalahuoneeseeni. Hymyilytti. Elin. Elän.

Girl power!

Susanna

Talvi on voitettu!

Vähän hassua, että mun mielestä talvi on voitettu, kun nythän se oikeasti vasta on tullut. Mutta mun mielestä talven pahin osio on takana, kun  aurinko laskee vasta neljän jälkeen ja kun mustan maiseman sijaan meillä on pimeälläkin valoa heijastava hanki. Nyt on talvi, mutta se näyttäytyy minulle nyt valoisana ja toiveikkaana.

Olen tullut viime vuosina siihen tulokseen, että kärsin kaamosväsymyksestä. Sen oireet alkavat lokakuun puolivälin jälkeen, kun viimeisetkin värikkäät lehdet ovat tippuneet puista. Edessä on vain mordorin pimeys.

Etenkin täällä etelässä talvi saattaa olla vain ikuinen syksy. Ilman ainoatakaan talven valoisaa puolta: talvilajeja.

Onneksi oireeni ovat suhteellisen lieviä. Olen väsynyt, kyyninen ja kärttyinen. Yltiöpositiivisesta ihmisestä kuoriutuu marras-joulukuun ajaksi ihminen, joka VALITTAA.

Onneksi olen jo oppinut, että niin kuin talvikin, myös oma oloni menee ohi. Ja onneksi se menee ohi aika nopeasti, tammikuun puolivälissä on minun kirjoissani jo kevään merkit nähtävillä, varsinkin nyt, kun on lunta.

Onneksi olen myös oppinut selviytymisniksejä: vaikka ulos ei huvittaisi yhtään mennä, kannattaa silti mennä. Liikunta ja raitis ilma tekevät ihmeitä.

Tänä talvena kaamosväsymys oli oikein erityisen ankara. Syitä oli mielestäni kaksi: ensinnäkin olen kärsinyt pahoista selkä- ja lonkkavaivoista, pahimmillaan jatkuvista kivuista. Ja siinä vaiheessa, kun vaivaa vielä tutkittiin, minulta oli pehmeällä alustalla kävelyä lukuunottamatta kielletty kaikki. Ja kun pehmeällä alustalla kävely oli mahdollista vain valoisaan aikaan (ei valaistusta), jäi sekin aika vähiin. Toinen syy oli se, että nyt ei tietenkään ole ollut mahdollista katkaista kaamosta etelänreissulla, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Useimpina talvina ollaan joulu vietetty jossain lämpimässä ja aurinkoisessa paikassa. (Kolmas syy on sitten ikä, kaamosoireet kuulemma monesti pahenevat iän myötä).

Mitä tässä sitten on tehty, kun ei ole voinut juuri liikkua eikä matkustaa? No, norjalaisia ja islantilaisia villapaitoja on syntynyt aika monta. Nyt niille on hyvät kelitkin. Lisäksi olen niitä tehdessäni kuunnellut äänikirjoja.

Ja lisäksi olen tietysti harrastanut itsesäälissä kieriskelyä ja talven manaamista. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka sitä ovat joutuneet kuulemaan. Lupaan korvata kaiken nyt, kun alan pikkuhiljaa olla oma positiivinen ja energinen itseni. Lupaan korvata kaiken hehkuttelemalla ihanaa elämääni ja raportoimalla kaiken, mitä olen saanut aikaan (varasto, vaatekaapit, eteisen kaapit ja vessankaapit on jo siivottu!). Tulette niin toivomaan, että olisipa pian marraskuu…

Valoa kohti!

Susanna

Linka Neumannin Norjalaisia villapaitoja -kirjan Tusseladdista tuli niin kiva, että se päätyi äidilleni.
Islantilainen klassikko: Riddari.
Linka Neumannin Hopi-neule on hänen kakkoskirjastaan, jota ei saa vielä suomeksi.
Tämä Maja-neuletakki on nyt työnalla, kuten myös Alasuq-neuletakki.

Normaalia vuotta

Tämä taitaa olla vuoden viimeinen bloggaus, ja hyvä niin. Se nimittäin tarkoittaa, että tämä vuosi alkaa vedellä viimeisiään. Oikeastihan vuodenvaihde on vain ihmisen keksimä juttu, elämä jatkaa kulkuaan, vaihtui vuosi tai ei – mutta henkisesti vuodenvaihde on silti jotenkin aina uusi alku. Toivottavasti tulevasta tulee normaalimpi.

Tämä vuosi alkoi täynnä suurta odotusta: meillä oli edessä elämämme reissu Uuteen-Seelantiin. Ja sellainen se olikin. Ehdottomasti unelmamatka. Ja näin jälkikäteen ajateltuna varsinkin tajuaa, miten onnekkaita olimme ja miten pienestä kaikki lopulta oli kiinni, että reissu ylipäätään toteutui. Pieni virus seurasi kintereillämme, ja rajat sulkeutuivat perässämme koko ajan.

Paluu kotimaahan ja karanteeniin olikin sitten melkoinen shokki. Kevät oli hyvin poikkeuksellinen. Täynnä monenlaista huolta ja stressiä, mutta siitäkin selvittiin. Pienin murheista (mutta murhe silti) oli se, että minun 50-vuotisjuhlani peruuntuivat. Juhlia piti perusteellisesti ja moneen otteeseen. Voidaanko sopia, että täytän oikeasti 50 vasta, kun tämä hässäkkä on ohi?

Kevään ja kesän jälkeen olikin takki aika tyhjä, puolessa vuodessa oli tullut elettyä koko vuoden edestä. Mutta jotenkin syksykin sinniteltiin ja tässä ollaan. Loppupeleissä kuitenkin aika onnekkaina.

Olen leiponut. Olen tehnyt norjalais- ja istantilaisneuleita.  Olen opetellut golfaamaan (en vielä oppinut). Olemme tehneet isompaa piharemonttia ja pienempää sisäremonttia. Olemme miehen kanssa olleet helmikuun puolivälistä asti lähes 24/7 saman katon alla. Tsempit siis myös miehelle.

Vaikka vuodessa on paljon hyvää, niin toivon, että ensi vuonna pääsee vähän normaalimpiin kuvioihin. Olisi ihana halata omia vanhempiaan. Olisi mahtavaa ylipäätään nähdä perhettä ja ystäviä ilman huolta. Olisi ihana päästä treenaamaan. Ja pääsisipä etelän aurinkoon, edes kerran. En toivottele onnellista vuotta 2021, ihan tavallinen, normaalikin vuosi on oikein hyvä.

Susanna

Tongariron kansallispuistossa – kaukana koronahässäkästä.
Hokitikan ihmeellisellä rannallakin tuli käveltyä.
Synttäripatikointi sitten kotoisasti Nuuksiossa. Vappumunkit eväänä – totta kai!
Synttäreitä kippisteltiin virtuaalisesti.
Puutarhaa tuli laitettua.
Matkailua kotimaassa.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑