V-käyrällä

Taisin joskus blogini alkuaikoina julistaa, että tämä blogisti ei laihduta. Se oli aikaa ennen v-käyrää. Eli aikaa ennen vaihdevuosia. V-käyrä on nimittäin ollut vaihdevuosi-ikäisen jyrkästi ylöspäin nousussa oleva aamupaino. Paino on noussut noin parin kilon vuosivauhtia, joten neljässä vuodessa v-käyrään on siis tullut, no noin seitsemän kiloa lisää.

Vaihdevuodet ovat muuten päästäneet minut helpolla. Elämänlaatuni on jopa parantunut kaikilla muilla mittareilla paitsi juuri sillä mittamittarilla. Lehdissä puhutaan kyllä kuumista aalloista (omalla kohdallani lähinnä satunnaisia lämpökohtauksia) ja mielialanvaihteluista (mielialani vaihtelee vain vuodenajoittain), mutta tämä aineenvaihdunnan hidastumisen aiheuttama painonnousu on kyllä jäänyt minusta vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Ja aina liikuntaa harrastaneena ja suhteellisen terveellisesti syövänä ihmisenä olin tuudittautunut siihen, että ikäkilot ovat vain tekosyy, ja oikeasti syynä on se, etteivät ihmiset vain jaksa enää välittää ulkonäöstään niin paljon, ja tiukkojen farkkujen sijaan legginsit ja tunikat ovat ihan ok.

Mutta totta se on: energiankulutuskaavio on mennyt uusiksi. Ennen tiesin, mitä saan syödä tällä kulutusmäärällä. Nyt liikunta ja ravinto ovat pysyneet suht vakiona, mutta paino ei. Aineenvaihdunta on lyönyt jarrut päälle.

No, ei painonnousuni nyt tietysti maailman vakavin asia ole. Muutamasta kilosta ei kannata paineita ottaa, eikä ihmisen tarvitse näyttää ikuisesti 20-vuotiaalta. Toisaalta, onko ikä syy lyödä hanskat tiskiin ja antaa periksi? Olen vanha haahka ja saan näyttää siltä! Ei. Parin kilon vuosivauhdilla kertyy viidessä vuodessa kymmenen kiloa, kymmenessä vuodessa parikymmentä kiloa. Ja ennen eläkeikää olisikin sitten kakkostyypin diabetes, veranpainetauti ja vaatekaappikin mennyt monta kertaa uusiksi. Ja ne kilot täytyy kantaa mukana. Itselleni liikkuva elämäntapa on aina ollut tärkeä. Vaikka ihminen voi olla lievästi ylipainoisenakin liikkuva, niin kyllä se liikkuminen on raskaampaa ylimääräisen painolastin kanssa.

Niinpä nyt on ryhtiliikkeen aika. Käyn aamuvaa’alla ja lähetän ystävälleni aamupainoni. Lisäksi raportoin päivän syömisiä ja liikkumisia. Mulla on siis oman elämäni pippalaukka, mikä saa jo etukäteen miettimään, mitä sitä suuhunsa laittaa ja kuinka paljon. Hän on armollinen tsemppari, muttei mikään nössö.

Vaaka näyttää nyt 2,5 kiloa vähemmän (kyllä, puolikkaat ovat itsetunnolle todella tärkeitä). Toisin kuin sananlaskussa sanotaan, niin alku ei suinkaan näissä asioissa ole hankalaa vaan helppo. Nyt se vaikea osuus vasta alkaa. Tavoitteena ei ole lähtöpaino, mutta kilo tai pari voisi vielä lähteä. Ja se vaikein osuus on sitten pitää se paino.

Liikuntaa harrastavan ihmisen on vaikea lisätä liikuntaa – itsekään en lisää liikuntamäärää, mutta lisään rankan liikunnan osuutta. Se on nyt korona-aikana vaikeaa, sillä salille tai ryhmäliikuntatunneille en ole menossa vähään aikaan. Siksi olenkin ollut iloinen etelän hiihtokeleistä ja toivon, että rospuuttokaudesta tulee lyhyt ja laduilta pääsee nopeasti lenkkipoluille.

Neljän vuoden takaiseen painoon en haaveile. Olen realisti. Pieni liikunnan lisääminen ei tässä iässä enää riitä, pitäisi myös syödä vähemmän kuin aiemmin. Ja siihen kykenen juuri ja juuri arkisin, mutten viikonloppuisin.

Ilman elämän nautintoja nimittäin nousisi se toisenlainen v-käyrä.

Susanna

Asiaa alakerrasta

Tämä on nyt harvinaisen intiimi ja henkilökohtainen kirjoitus, mutta se koskee jokaista naista. Vaikka olen aiheeseen viitannut aiemminkin, näin suoraan en ole siitä puhunut julkisesti. Avautumiseen on syynsä: se on tärkeä Annan kirjoitus, jonka somekommentteja luin eilen järkyttyneenä. Siis onko todella niin, että Suomessa on naisia, jotka ovat viimeksi käyneet gynekologilla vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten?

Osa juttua kommentoineista totesi, ettei käy gynekologilla, koska mitään vaivaa ei ole. Yksi totesi, ettei ole kipuja eikä hajuja, joten ei ole syytä mennä lääkäriin. Ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että syöpä ei haise. Ei aikaan ihmisen nenään, tiedän, että syöpäkoiria on olemassa. Tulehdus voi haista, mutta epäilen, että syöpä haisee siinä vaiheessa, kun ihminen on siihen jo kuollut (pahoittelen mustaa huumoria). Syöpä ei myöskään aina satu, kun se sattuu, voi olla jo liian myöhäistä.

Suomessa naisilla todetaan vuosittain noin 13 000 syöpää, näistä 1500 on gynekologisia syöpiä. Erilaisia hyvälaatuisia kasvaimia on paljon enemmän.

Minulta todettiin harvinainen sukupienakasvain kohdussa noin neljä vuotta sitten. Sen seurauksena minulta poistettiin sekä kohtu että munasarjat. Sen ansiosta olen terve ja voin hyvin. Hormonilaastari alavatsassa muistuttaa minua kuitenkin joka päivä siitä, että minä, 50-vuotias nainen olen onnekkaampi kuin moni muu.

Miksi olin onnekas?

Siitä on kiittäminen osaksi äitiäni, sillä hän opetti minulle, että gynekologilla käydään vuosittain. Olen siis käynyt nuoresta asti. Joka vuosi, ja joskus useamman kerran vuodessa. Ja se johtuu siitä, etten todellakaan ole kuulunut niihin naisiin, joilla ei ole ollut ”mitään syytä käydä gynekologilla”. Niin hassua kuin se onkin, se, että minulla on ollut syitä käydä gynekologilla sai aikaan sen, että sitten kun minulla oli vakavaa vaivaa, se myös löydettiin ajoissa. Gynekogilla käyminen on siis ollut minulle nuoruudenkodista opetettu tapa, joka ei vaan koskaan ole päässyt unohtumaan.

Minulta leikattiin munasarjakysta kolmikymppisenä. Se oireili hyvin pitkään selkäkipuna, ja kun vihdoin osasin yhdistää kipujen vaihtelevan kuukautiskierron mukaan, niin kysta olikin jo greipin kokoinen. Onneksi se oli kysta eikä munasarjakasvain. Jos se olisi ollut sypäkasvain, en olisi tässä enää. Tämä on myös hyvä todiste siitä, että lääkäriin kannattaa mennä ennen kuin on kipuja. Munasarjasyöpää ei turhaan kutsuta hiljaiseksi tappajaksi, sillä naisen lantiossa sillä on tilaa kasvaa. Kipuja se aiheuttaa vasta sitten, kun on jo myöhäistä.

Kystan jälkeen otin tavaksi, että pyysin gynekologin aina myös tsekkaamaan tilanteen ultraäänellä. Kuutisen vuotta sitten tarkastuksessa todettiin, että kohdussa on myooma ja pari polyyppiä. Polyypit aiheuttivat pientä tiputteluvuotoa, tai sitten se oli vain lähestyvää vaihdevuosiaikaa, kuka noista tietää. Joka tapauksessa sain lopulta tiputtelusta tarpeekseni ja kysyin, mitä asialle voitaisiin tehdä. Gynekologi ehdotti niiden poistamista. Näin tehtiikinkin, samalla lääkäri rapsutti myoomasta näytepalan.

Unohdin koko asian. Kunnes monta viikkoa myöhemmin, juuri juhannuksen alla sain sairaalasta soiton. ”Oletko paikassa, jossa voit jutella?”. Nämä sanat ovat painuneet ikuisesti mieleeni, sillä niitä sanoja ei kukaan haluaisi lääkäriltä kuulla.

Soitossa oli mennyt aikaa, koska kasvaintyyppini oli todella harvinainen. Sitä ei oltu tunnistettu heti. Se tiesi leikkausta, kyse oli vain siitä, haluanko, että vain kohtu poistetaan vai poistetaanko varmuuden vuoksi myös munasarjat. Olin 46-vuotias. Ajattelin, että vaihdevuodet ovat joka tapauksessa edessä suhteellisen pian, joten henkikultani on tärkeämpi asia kuin vekottimet, joilla en kuitenkaan enää biologisessa mielessä tekisi mitään.

Olen terve ja voin hyvin. Kiitos siitä kuuluu sille, että olen käynyt gynekologilla, minua on ultrattu ja olen erittäin matalalla kynnyksellä myös kertonut lääkärille pieneltäkin tuntuvista oireista.

Miksi avaudun tästä? Siksi, että toivon, että tämän kirjoituksen ansiosta muutama nainen voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja varata ajan gynekologille. Kenties joku voisi elää mummovuosiin asti sen ansiosta.

Naisellisuus ei ole kiinni munasarjoista ja kohdusta, mutta naisen elämä voi olla.

Poikkeuksellisesti toivon, että mahdollisimman moni jakaisi tätä kirjoitusta eteenpäin. Jokainen syöpäkuolema on tragedia. Gynekologisten syöpien osalta meillä olisi kaikki mahdollisuudet ehkäistä nämä tragediat tai ainakin osa niistä.

Blogin kuvassa olen juuri päässyt heräämöstä sairaalahuoneeseeni. Hymyilytti. Elin. Elän.

Girl power!

Susanna

Talvi on voitettu!

Vähän hassua, että mun mielestä talvi on voitettu, kun nythän se oikeasti vasta on tullut. Mutta mun mielestä talven pahin osio on takana, kun  aurinko laskee vasta neljän jälkeen ja kun mustan maiseman sijaan meillä on pimeälläkin valoa heijastava hanki. Nyt on talvi, mutta se näyttäytyy minulle nyt valoisana ja toiveikkaana.

Olen tullut viime vuosina siihen tulokseen, että kärsin kaamosväsymyksestä. Sen oireet alkavat lokakuun puolivälin jälkeen, kun viimeisetkin värikkäät lehdet ovat tippuneet puista. Edessä on vain mordorin pimeys.

Etenkin täällä etelässä talvi saattaa olla vain ikuinen syksy. Ilman ainoatakaan talven valoisaa puolta: talvilajeja.

Onneksi oireeni ovat suhteellisen lieviä. Olen väsynyt, kyyninen ja kärttyinen. Yltiöpositiivisesta ihmisestä kuoriutuu marras-joulukuun ajaksi ihminen, joka VALITTAA.

Onneksi olen jo oppinut, että niin kuin talvikin, myös oma oloni menee ohi. Ja onneksi se menee ohi aika nopeasti, tammikuun puolivälissä on minun kirjoissani jo kevään merkit nähtävillä, varsinkin nyt, kun on lunta.

Onneksi olen myös oppinut selviytymisniksejä: vaikka ulos ei huvittaisi yhtään mennä, kannattaa silti mennä. Liikunta ja raitis ilma tekevät ihmeitä.

Tänä talvena kaamosväsymys oli oikein erityisen ankara. Syitä oli mielestäni kaksi: ensinnäkin olen kärsinyt pahoista selkä- ja lonkkavaivoista, pahimmillaan jatkuvista kivuista. Ja siinä vaiheessa, kun vaivaa vielä tutkittiin, minulta oli pehmeällä alustalla kävelyä lukuunottamatta kielletty kaikki. Ja kun pehmeällä alustalla kävely oli mahdollista vain valoisaan aikaan (ei valaistusta), jäi sekin aika vähiin. Toinen syy oli se, että nyt ei tietenkään ole ollut mahdollista katkaista kaamosta etelänreissulla, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Useimpina talvina ollaan joulu vietetty jossain lämpimässä ja aurinkoisessa paikassa. (Kolmas syy on sitten ikä, kaamosoireet kuulemma monesti pahenevat iän myötä).

Mitä tässä sitten on tehty, kun ei ole voinut juuri liikkua eikä matkustaa? No, norjalaisia ja islantilaisia villapaitoja on syntynyt aika monta. Nyt niille on hyvät kelitkin. Lisäksi olen niitä tehdessäni kuunnellut äänikirjoja.

Ja lisäksi olen tietysti harrastanut itsesäälissä kieriskelyä ja talven manaamista. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka sitä ovat joutuneet kuulemaan. Lupaan korvata kaiken nyt, kun alan pikkuhiljaa olla oma positiivinen ja energinen itseni. Lupaan korvata kaiken hehkuttelemalla ihanaa elämääni ja raportoimalla kaiken, mitä olen saanut aikaan (varasto, vaatekaapit, eteisen kaapit ja vessankaapit on jo siivottu!). Tulette niin toivomaan, että olisipa pian marraskuu…

Valoa kohti!

Susanna

Linka Neumannin Norjalaisia villapaitoja -kirjan Tusseladdista tuli niin kiva, että se päätyi äidilleni.
Islantilainen klassikko: Riddari.
Linka Neumannin Hopi-neule on hänen kakkoskirjastaan, jota ei saa vielä suomeksi.
Tämä Maja-neuletakki on nyt työnalla, kuten myös Alasuq-neuletakki.

Normaalia vuotta

Tämä taitaa olla vuoden viimeinen bloggaus, ja hyvä niin. Se nimittäin tarkoittaa, että tämä vuosi alkaa vedellä viimeisiään. Oikeastihan vuodenvaihde on vain ihmisen keksimä juttu, elämä jatkaa kulkuaan, vaihtui vuosi tai ei – mutta henkisesti vuodenvaihde on silti jotenkin aina uusi alku. Toivottavasti tulevasta tulee normaalimpi.

Tämä vuosi alkoi täynnä suurta odotusta: meillä oli edessä elämämme reissu Uuteen-Seelantiin. Ja sellainen se olikin. Ehdottomasti unelmamatka. Ja näin jälkikäteen ajateltuna varsinkin tajuaa, miten onnekkaita olimme ja miten pienestä kaikki lopulta oli kiinni, että reissu ylipäätään toteutui. Pieni virus seurasi kintereillämme, ja rajat sulkeutuivat perässämme koko ajan.

Paluu kotimaahan ja karanteeniin olikin sitten melkoinen shokki. Kevät oli hyvin poikkeuksellinen. Täynnä monenlaista huolta ja stressiä, mutta siitäkin selvittiin. Pienin murheista (mutta murhe silti) oli se, että minun 50-vuotisjuhlani peruuntuivat. Juhlia piti perusteellisesti ja moneen otteeseen. Voidaanko sopia, että täytän oikeasti 50 vasta, kun tämä hässäkkä on ohi?

Kevään ja kesän jälkeen olikin takki aika tyhjä, puolessa vuodessa oli tullut elettyä koko vuoden edestä. Mutta jotenkin syksykin sinniteltiin ja tässä ollaan. Loppupeleissä kuitenkin aika onnekkaina.

Olen leiponut. Olen tehnyt norjalais- ja istantilaisneuleita.  Olen opetellut golfaamaan (en vielä oppinut). Olemme tehneet isompaa piharemonttia ja pienempää sisäremonttia. Olemme miehen kanssa olleet helmikuun puolivälistä asti lähes 24/7 saman katon alla. Tsempit siis myös miehelle.

Vaikka vuodessa on paljon hyvää, niin toivon, että ensi vuonna pääsee vähän normaalimpiin kuvioihin. Olisi ihana halata omia vanhempiaan. Olisi mahtavaa ylipäätään nähdä perhettä ja ystäviä ilman huolta. Olisi ihana päästä treenaamaan. Ja pääsisipä etelän aurinkoon, edes kerran. En toivottele onnellista vuotta 2021, ihan tavallinen, normaalikin vuosi on oikein hyvä.

Susanna

Tongariron kansallispuistossa – kaukana koronahässäkästä.
Hokitikan ihmeellisellä rannallakin tuli käveltyä.
Synttäripatikointi sitten kotoisasti Nuuksiossa. Vappumunkit eväänä – totta kai!
Synttäreitä kippisteltiin virtuaalisesti.
Puutarhaa tuli laitettua.
Matkailua kotimaassa.

Oppiiko ihminen ikinä?

Ei se opi tai oppii hyvin huonosti. Tässäpä sitä sitten maailman lyhyin bloggaus aiheesta. Voitte hajaantua, täällä ei ole mitään nähtävää!

Pohdittiin aihetta ystävän kanssa lenkillä ja todettiin, että ihminen on tosi huono ratkomaan omia ongelmiaan. Muiden ongelmat ovat yleensä helpompia. Tai ainakin ne on helpompi ratkaista.

Voitaisiinko siis sopia, voitaisiin ystävien kesken ratkoa aina toisten ongelmat (tai terapeutin, jos siltä tuntuu). Toki sitä tulee tavallaan keskusteluissa tehtyäkin, mutta ei oikeasti kuitenkaan. Jos ystävä sanoo mulle, että voisitko nukkumisongelmiesi vuoksi kokeilla juovasi vähemmän kahvia, niin mä sitten oikeasti joisin vähemmän kahvia.

Toisaalta kyllä me jokainen monesti tiedämme, mitä meidän pitäisi elämässämme tehdä. Me ei vaan uskota itseämme.

Mä tiedän, että kun on kiirettä töissä, niin pitäisi sitten vähemmän riuhtoa kuntosalilla, stressata kotihommilla ja illat pitäisi rauhottaa, jotta saa kunnon yöunet. Mutta sitten jostain syystä kuitenkin on vaikeaa tehdä niin ennen kuin on aivan pakko.

Tiedän myös, että olisi tosi tärkeää syödä lounasta, mutta jostain syystä etenkin etätöissä lounas typistyy usein joksikin hätäiseksi mikroateriaksi sillä seurauksella, että työpäivästä tulee tauoton putki ja illalla on koko ajan nälkä.

Huvittavaa on myös se, että olen saattanut jakaa ystäville aivan samoja neuvoja kuin mitä minun olisi pitänyt noudattaa itse. Noudatinko? En.

Mistä hommassa siis kiikastaa, jos me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tee? Eikö minulla ole auktoriteettia omaan itseeni? Olenko vain niin jumahtanut omiin tapoihini? Onko niin, että kaikki fiksut ohjeet koskevat vain muita, mutta olen itse poikkeustapaus, johon eivät säännöt ja ohjeet päde?

Mitäpä jos ryhtyisimme jakamaan neuvoja ystävien sijasta itsellemme? Ja samaan tapaan, kun esitämme heille rakkaudellisia kysymyksiä, niin kysyisimme niitä itseltämme? Susanna, voisitko tuntea enemmän itsemyötätuntoa?

Olisitko oman elämäsi konsultti, joka ei pelkästään jätä hyviä ohjeita mapissa pöydälle vaan auttaa asiakastaan (itseäsi) viemään ne maaliin saakka?

En sano pelkästään uskokaa itseenne, vaan sanon, että uskokaa itseänne.

Susanna

Paketti Jo & Judyltä – mindfulness-henkistä planner-kamaa.
Unelmia – vai päämääriä?
Post it -lappuja.
Elämän tarkoitus.
Kun töissä on kiire, vapaalla ei saa olla. Joogahetki rauhoittaa.

Vastalääkkeitä

Työkiireet, korona-ahdistus ja päälle puskeva kaamos. Siinä ihan riittävästi aiheita vetää vastalääkkeet kehiin. Ja parhaita vastalääkkeitä ovat ystävä ja ulkoilma. Ja minullapa on onni, että minulla on maailman paras ystävä ja hän on vielä ulkoilmaihmisiä, eli homman voi paketoida varsinaiseksi tehokuuriksi.

Jostain kumman syystä monet ajattelevat, että ulkoilu on kesähommaa. Mutta kun illat pimenevät ja kelit huononevat, niin entistä tärkeämpää olisi nauttia jokaisesta mahdollisuudesta liikkua luonnossa, kuunnella hiljaisuutta (tai ystävän höpötystä) ja hengitellä muutakin kuin ilmastoitua ilmaa.

En ole mikään eräjorma, olen sellainen hyvän sään ulkoilija. Pikkuinen sadekuuro ei toki haittaa, mutta ei minua saa moneksi tunniksi patikoimaan, jos taivaalta tulee märkää. Mutta kyllä joka viikko löytyy kalenterista aikaa ja sääennostusta siedettävää keliä kävelylle. Jos on onnea, sellainen keli osuu viikonlopuksikin, jolloin on tietty tilaa kunnon ulkoilulle.

Pääkaupunkiseudulla on runsaasti vaihtoehtoja etenkin autolliselle, mutta Nuuksioon pääsee myös bussilla, sillä on reittivaihtoehtoja vaikka kuinka paljon. Lyhyen ajomatkan päässä sijaitsee myös Kirkkonummella sijaitseva Meikon luonnonsuojelualue.

Nyt on maailma siis parannettu viikonlopun aikana. Katsokaa nyt, on paljon kauniimpi kuin viime viikolla!

Susanna

Ihana valo – niin on nimesi kaunis sana.
Hengitys höytyää jo, mutta aurinko lämmittää vielä.
Hiljaista.

Keski-ikäisen käty

Me ollaan oltu miehen kanssa helmikuun puolivälistä asti aika lailla 24/7 yhdessä. Ensin ihanalla lomareissullamme Uudessa-Seelannissa, sitten palasimme karanteeniin ja etätyömoodiin. Kesällä tein yhden viikonloppureissun ystäväni luo Tampereelle, mutta muuten siis olemme olleet yhdessä lähes koko ajan. Kyllä tuon kanssa viihtyy, mutta kyllä ekstrovertistakin oli ihanaa, kun mies lähti miesten kalareissulle pitkäksi viikonlopuksi: käty!

Keski-ikäinen nainen iloitsee kätystä aivan yhtä paljon kuin teinikin. Mutta se ilo otetaan irti aivan eri tavalla. Mun viikonlopun saldo on: vaatekaapin siivous, eteisen kaappien siivous, jääkaapin siivous, noin neljä tuntia puutarhan syyshommia, golf-tunti, akvarellimaalausta, pyykinpesua ja silitystä, 1,5 tunnin kävelylenkki ja ystävän kanssa maailman parantaminen viinien ja juustojen äärellä. Nyt varmaan toteatte, että onneksi lista päättyi tuohon viinittelyyn ja juustotteluun, eli jotain on jäljellä siitä teini-Susannastakin vielä.

Kertakaikkisen puuhakas viikonloppu on siis ollut. Mutta kuitenkin rento. Sillä yksin puuhastelemisessa on se hyvä puoli, että asiat saa tehdä omassa tahdissa. Ja vaatekaappien siivoushan on musta kertakaikkiaan mukava harrastus.

Nyt on koti siis putsis clean ja pihakin lähes valmis syksyntuloon. Ja kyllä se syksy sieltä tulee, sen näkee jo vaahteroiden väreistä, tuntee syksyisestä tuulesta ja haistaa metsän kosteudesta. Mutta tällaisina päivinä voi vielä huijata itseään, etsiä aurinkoisen ja suojaisan paikan pihalta ja voi kuvitella vielä, että on kesä.

t. Susanna

Vastavärileikkiä akvarelleilla.
Sama vastavärileikittely.
Punahatulle uusi koti.
Tämä kukkii hulluna.
Sitruunasatoa.
Ruusut kukkivat edelleen.
Syysistutuksia.
Nämä ottivat iisisti.
Laihialainen permanentti: letit märkiin hiuksiin yöksi.

Syysmietteitä

Arki alkoi – monessakin mielessä. Ensinnäkin, kesäloma loppui. Toiseksi, meillä toimistolla on koronakauden etäilyn jälkeen siirrytty hybridi-malliin, eli toimistolle saa mennä, mutta töitä voi tehdä myös etänä. Aah! Ja aah siis molemmille.

Vaikka loma on ihanaa ja tarpeellista, niin olen kyllä arjenrakastaja. Arki tuo elämään rungon ja rutiinit, jotka helpottavat elämää. Ei tarvitse aamuisin miettiä, mitä sitä tänään tekisi.

Syksyn myötä myös monet harrastukset ovat alkaneet. Lomalla jo osallistuin espanjan verbikertaukseen (etäkurssi). Myös muut kansalaisopiston valikoimasta poimimani kurssit ovat tänä vuonna etäkursseja, ja luvassa on akvarellikurssia, espanjan kertausta, espanjalainen kokkailukurssi… ja olikohan vielä muuta, en muista, sen verran innossani taas eri kursseille ilmoittauduin. No, aika näyttää, mihin aika ja into riittää, varsinkin, kun tarkoitus on myös jatkaa golfaamista ja kuntosalilla käymistä. Ja tietysti neulomista ja kävelylenkkeilyä. Mutta ei harrastuksia pidä niin vakavasti ottaa, kyllä niitä saa kokeilla ja sitten tarvittaessa jättää vähemmälle huomiolle, jos meinaa pukata liikaa stressin puolelle.

Syksy on aina tietynlainen uusivuosi, aina mahdollisuus aloittaa uusi harrastus, itseään niskasta kiinni, ryhdistäytyä lomarötväilyn jälkeen ja pistää kalenteri ojennukseen.

Vaikka harrastuksia näyttää nyt taas olevan paljon, niin tämän syksyn kantava teema on kuitenkin kokonaisvaltainen hyvä olo. Jos syke nousee töissä, sitä pitää laskea vapaalla. Jatkuva itsensä kuuntelu on tässä iässä erityisen tärkeää, sillä sitä saattaa elää elämäänsä jo melkoisella autopilotilla: olen aina jaksanut, niin jaksan nytkin.

Aivot eivät kuitenkaan erota, minkä vuoksi syke on korkealla: onko syynä jumppa, työstressi, golf, kuntosalitreeni vai espanjan läksyt. Aivot tietävät vain, että syke on korkealla ja tulkitsevat sen stressiksi. Pakoon, vaara uhkaa! Syke voi tietysti nousta juoksulenkillä ja töissäkin, mutta jos syke on ensin korkealla työpäivän ajan, sitten treeneissä ja sen jälkeen kotitöissä ja harrastuksissakin, se pitkällä juoksulla uuvuttaa ihmisen. Ja se ei ole ollenkaan hyvä juttu.

Mistä sitten autopilotilla menevä keski-ikäinen ihminen tietää, että sykettä pitäisi laskea? Sen huomaaminen ei nimittäin ole helppoa. Mutta itsestäni tunnistan ainakin muutamia vaaran merkkejä:

  1. Jos minusta peruspositiivisesta ihmisestä tulee kyyninen, olen liian väsynyt.

2. Jos leukaperäni ovat väsyneet yöllisestä hampaidenpuremisesta eivätkä hymyilemisestä, olen liian väsynyt.

3. Jos herään jatkuvasti keskellä yötä enkä saa nukuttua, olen liian väsynyt.

4. Jos minulla ei ole aikaa tai energiaa jutella ystävieni kanssa, olen liian väsynyt.

Onneksi tuota alinta ole ei ole koskaan käynyt ja muutkin stressimerkit olen huomannut ajoissa.

Pitäkää huolta!

Susanna

P.S. On mielettömän ihanaa olla taas toimistolla ja tavata kollegoita! Tänään huomasin hymyileväni moneen otteeseen koneeni äärellä. Täytyy sanoa, että superekstrovertille etäilyvaihe otti koville, vaikka työt hoituivatkin hyvin.

Siedätyshoitoa puutarhassa

Pölyttäjien pelastamisesta se alkoi pari vuotta sitten: pikkuisen pihamme remontti. Ensin poika kiskaisi palan nurmikkoa pois, tilalle perennapenkillinen kukkia, jotka houkuttelevat hyönteisiä. Sitten viereen raivattiin lisää tilaa kukille, taas nurmikkoa kiskottiin irti.

Kun poika oli saanut projektin hyvään alkuun, me jatkoimme. Kiskoimme angervot ja pari vuorimännyn roipaletta pois, tilalle taas kukkia. Tätä on nyt jatkettu siitä asti, ja nurmikko hupenee ja kukat lisääntyvät.

Minähän olen siis hitusen hyönteiskammoinen ihminen (perhoset ja leppäkertut ovat jees), joten en tiedä, mikä mielenhäiriö tämä hyönteisten houkuttelu on oikein ollut?

Mutta olen iloinen tästä mielenhäiriöstä, sillä kimalaisia, mehiläisiä ja perhosia houkutteleva pihamme on nyt ollut meikäläisen siedätyshoitola. Olen nimittäin huomannut, että kimalaiset ovat lentäviä pieniä nallekarhuja, jotka eivät todellakaan pistä ketään. Eikä mehiläisiäkään kiinnosta mikään muu kuin se kukkien mesi. Kukkaa voi pitää kämmenellään, eikä mehiläinen ole moksiskaan. Ampiaiset ovat sitten oma lukunsa – sillä toisin kuin mieheni väittää, ne oikeasti voivat pistää ihan huvikseen, etenkin loppukesästä niillä voi flipata.

Tässä vähän listaa meidän pihan kasveista, jotka houkuttelevat kimalaisia, mehiläisiä ja perhosia.

Mirrinminttu – kasvaa meillä ihan hulluna liuskekivipolun reunuskasvina. Se sopisi hienosti esimerkiksi istutusaltaiden reunakasviksi, josta se sillä lailla roikkuisi kauniisti reunan yli. Se kukkii tosi pitkään, aloitti aikaisin loppukeväällä-alkukesästä ja kukkii edelleenkin. Siinä on liilat kukat. Houkuttelee erityisesti kimalaisia, jotka tykkäävät siitä niin, että käyvät öisinkin syömässä.

Mirrinminttu kasvaa hienosti perennan reunakasvina.
Lentävä nallekarhu.

Nokkosperhonen.

Nauhus – on keltakukkainen ja sen pitkät kukintovarret ovat aika painavat. Vaatii siis vähän kasvitukia, jos se ei saa tukea muista kasveista, aidasta tms. Itse en ole keltakukkaisten kasvien suuri fani, mutta jostain syystä hyönteiset tuntuvat niistä tykkäävän. Nauhus kukkii keskikesällä, aloitti ehkä viikko, pari sitten kukintansa ja ainakin vielä jatkuu komeana. Houkuttelee myös perhosia. Samassa penkissä kasvaa pojan istuttamia muita keltaisia hyönteiskasveja, joiden nimestä ei ole mulla tietoa.

Keltainen penkki, nauhukset taustalla.

Kurjenpolvi, meillä taitaa olla jalokurjenpolvi tai jokin muu jalostettu lajike, sillä näissä on valtavat kukat! Nämä houkuttelevat erityisesti mehiläisiä. Kurjenpolvi kasvaa meillä myös reunuskasvina, niin kuin mirrinminttukin. Se leviää todella tehokkaasti rönsyjen avulla, eli viereen ei kannata istuttaa mitään liian matalaa ja hentoa, muuten kurjenpolvi valtaa sen.

Mä olen jotenkin ihastunut tähän isokukkaiseen ja runsaaseen kasviin niin, että ajattelin jakaa sitä myös viereiseen perennapenkkiin reunuskasviksi. Liilakukkainen tämäkin ja on kukkinut jo pitkään, eikä loppua näy…

Kurjenpolvi
Ihanat, isot kukat.

Ruusut ovat tietysti klassikoita. Minä perustin ruusupenkin tänä kesänä, siirsin pari ryhmäruusua muualta ja ostin lisää, joten tämä projekti on vielä vaiheessa. Jos ruusuille löytyy sopiva paikka ja jaksaa vähän hoitaa (leikata ja suojata), niin ovathan ruusut ihania. Hyönteiset tykkäävät enemmän ns. perinteisistä lajikkeista, sillä ilmeisesti kerrottuihin kukintoihin on hyönteisten vaikea päästä ”sisälle”. No, mulla on penkissä sekä että, sillä kerrotut kukinnot ovat musta vaan niin kauniita…

Runkoruusu on kukkinut koko kesän.
Tämä kukkii toistamiseen.
Ihana väri!
Ruusut ovat ihania!

Myös kivikkokasvit ovat hyönteisten suosiossa! Eli pihan ei tarvitse olla erityisen rehevä ja runsas, jotta löytyy hyönteiskukkia. Meillä etupihalla on lähinnä havuja ja kivikkokasveja, sillä siihen kuormataan talvella lunta (jos sitä tulee). Mä en osaa edes sanoa, mitä kaikkia kivikkokasveja meillä on, sillä ollaan ostettu sellaisia six packejä esimerkiksi Plantagenista ja isketty niitä sitten kasvamaan. Myös ”yrittipenkkimme” on hyönteisten suosiossa: ruohosipulin kukat, oregano, tomaatti, laventeli…

Kivikkokasvit houkuttelevat myös pölyttäjiä.

Muita kasveja, joita olemme hankkineet hyönteisten iloksi, mutta jotka ovat sen verran uusia tulokkaita, etten osaa vielä antaa tarkempia suosituksia: maitokello, vähän niin kuin kissankello, mutta sellainen hailakan vaaleanpunainen, lähes valkoinen.

Maitokello.

Syysleimu, kukkii ilmeisesti runsaasti ja kauniisti (meillä uusi, joten ei vielä ole kukkinut). Syysleimun huono puoli on se, että sen lehtiin tulee helposti härmää – niin meilläkin. Ilmeisesti on siis kasvupaikan suhteen aika kranttu ja härmää tulee sen vuoksi. Syysleimu sai eilen tuomion ja roudasin ne kompostoriin. En antanut armoa kasville, joka näyttää homeiselta ison osan kesää.

Jaloritarinkannus, komea ja tosi korkeaksi kasvava kukka. Vaatii myös tukea, sillä kukka kasvaa lähes parimetriseksi. Huom, kukka on myrkyllinen!

Jaloritarinkannus.
Jaloritarinkannus on perinteinen, mutta myrkyllinen perenna.

Atsalea.

Tänä kesänä istutettiin atsaleoita. Mun teki mieli alppiruusuja, mutta meidän piha on liian aurinkoinen niille. Kukkivat alkukesästä, ja kuulemma ”kukkivat toisen kerran” syksyllä, kun niihin tulee niin kaunis ruska. Kukinnot olivat näin ekana istutuskesänä vähän vaisut, mutta houkuttelivat kyllä hyönteisiä ja tuoksuivat iltaisin tosi ihanasti myös näin ihmisnenään. Muita meidän pihan kukkia, joita en ole erityisesti valinnut hyönteisten, vaan kauniiden ja tuoksuvien kukkien vuoksi: pionit, ah, niitä meillä on paljon, niistä ei tosin nyt ole kuvia, sillä tänä kesänä kukki niistä vain yksi – syynä tämä puutarhan rymsteeraus, jonka vuoksi pioneja siirreltiin, eivätkä ne pidä siitä…

Perinnepihaa muistuttavassa pihassamme on tietenkin myös syreeni, tosin sekin on vielä nuori ja kukki tänä kesänä oikeastaan ensimmäistä kertaa. Suunnitteilla on myös jasmikkeen istuttaminen. Eli kuten sanoin, pidän tuoksuvista kukista. Kyllä pörriäisten lisäksi huomioon pitää ottaa myös puutarhan emäntä. 🙂

Susanna

Turisteina kotona

Se on hyvä, että tulee vieraita: tulee kaivettua kotipaikkakunnalta uusia retkikohteita, sillä Espoossa riittää kivaa nähtävää varsinkin tällaisina ihanina kesäpäivinä. Espoon saaristo on aivan ihana ja jää usein ihan suotta vähemmälle huomiolle kuin Turun saaristo.

Me olemme aiemmin omistaneet kimppaveneen, joten silloin tuli retkeiltyä jonkin verran lähisaarissa, mutta jostain syystä Pentala oli jäänyt väliin. Nyt sekin aukko sivistyksessä on paikattu, sillä teimme sinne päiväretken siskoni perheen kanssa.

Hyppäsimme saaristoveneen kyytiin Suomenojelta ja mukavanpituisen venematkan jälkeen olimmekin Pentalan museosaaressa.

Kävimme syömässä ravintola Pavenissa, jonka jälkeen suuntasimmekin luontopolulle. Luontopolun varrelta löytyy Pentalan hauskuus: saari, jossa on järvi, jossa on saari. Kummityttö arpoi, haluaako pulahtaa järveen vai mereen, mutta päätyi lopulta mereen. Eikä mikä tahansa pulahdus ollutkaan, sillä kyseessä ole kerrassaan viehättävä luonnontilainen hiekkaranta. Me joimme termarikahvit kalliolla ja nautiskelimme kesäpäivästä.

Ai että.

Susanna

Saaristovenematka kesti parisenkymmentä minuuttia.
Museomiljöö.
Punainen tupa.
Vanha kalastajamiljöö.
Sää ja mää.
Beach hair, don’t care.
Aurinkoa ja kahvit kallioilla.
Komeat maisemat, hehe.
Suuri sininen.
Uimarannan kasvit ovat rauhoitettuja.
Kotimatka alkaa.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑