Me reissasimme ennen koronaa kaikki lomat. Pääosin ulkomailla, mutta joskus Lapissa tai muualla hangilla. Lomien lisäksi teimme pienempiä viikonloppureissuja aina, kun mahdollista. Meille matkustaminen on ollut aina tärkeää, ja meidän on ollut vaikea kuvitella lomaa kotona.
Olemme muistaakseni olleet kerran viikon kotona. Totesimme, ettei ole meidän juttu: suorittajatyyppeinä me joko siivoaisimme koko loman varastoja tai potisimme huonoa omaatuntoa siitä, ettemme siivoa.
Korona tietenkin muutti asioita. Oli pakko kehitellä ulkomaanmatkojen tilalle muuta ohjelmaa. Niinpä hommasimme asuntoauton ja kiertelimme pari vuotta Suomen hienoja paikkoja. Ulkomaillakin pääsimme kuitenkin käymään, sillä loma osui välillä sellaisiin hyviin koronahetkiin ja pahoihin säähetkiin, eli kävimme kertaalleen Mallorcalla ja Kreetalla sekä lyhyemmin Rii’assa. Tämän vuoden Splitin ja Maltan reissuja en enää laske korona-aikaan.
Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, meillä on oikeita matkasuunnitelmia! Siis sellaisia, joista haaveillaan ja joita suunnitellaan pitkään, eikä sellaisia, jotka buukataan kahden viikon varoitusajalla, kun tilanne natsaa.
Ja ai että, paluu tähän tuntuu hyvältä. Nyt meillä on suunnitelmissa pidempi matka Thaimaahan, lyhyt reissu Müncheniin ja loppukesällä Barcelonaan.
Jotain on kuitenkin niksahtanut korona-aikanakin päässämme. Nimittäin kesälomasta aiomme olla valtaosan Suomessa (ellei sää pilaa suunnitelmiamme) ja osan jopa kotona.
Kävimme matkamessuilla fiilistelemässä ja vähän silittelemässä asuntoautojakin, vaikka se homma on nyt toistaiseksi odottamassa parempia aikoja.
Reissukärpänen on siis taas purrut, mutta ehkä koronasta tuli jotain immuniteettia, kun ajatus kotoilustakaan ei tunnu pahalta.
Mitenkäs teillä, onko laukut jo pakattu?
Susanna
Kuvat ovat parilta aiemmalta Thaimaan reissultamme…
Thaimaa on täy-del-li-nen ruokakohde. Eikä hyvästä ruasta tarvitse maksaa maltaita.Reippailuretki huikeaan Phra Nakhonin temppeliin. Vaivan väärtti. Mutta Phra Nakhon ei ole nukkapepuille. Reissu toi ajoittain mieleen Indiana Jonesit.Olen kuuluisa lintukuiskaaja, mutta tämä pyhämainalintu oli kyllä kaikkien aikojen kaverilintu.
Kun anestesialääkäri pyysi minua ajattelemaan jotain onnellista hetkeä. Ajattelin tätä.
Olemme olleet monet juhannukset reissussa ja naureskelleet Suomen juhannussäille, lumisateille ja toppatakeille. Uskallettiin sitten buukata juhannukseksi reissu Islantiin, sillä ajateltiin, ettei niin iske sääkateus, kun täälläkin luultavasti nautitaan räntäsateesta. Vaan toisin kävi, täällähän nautiskeltiin helteistä, ja me, no, me ostimme pipot.
Islannin kesäsäät eivät varsinaisesti tulleet yllätyksenä, sillä tiesimme, että kesäkuussa päivälämpötila huitelee siellä 12 asteen tuntumassa. Yllätyksenä tuli kuitenkin se, kuinka kylmältä se tuntuu!
Islannin kova ja kostea tuuli teki 8-12 lämpötilasta todella kolean. Ekana päivänä kävimme ostamassa pipon ja lapaset, ja oikeasti niille oli käyttöä. Islantilainen villapaita, jota olen käyttänyt Suomessa talviulkoilussa, oli nyt kovassa käytössä, sen alla aluspaita ja päällä vielä tuulitakki. Eikä ollut yhtään liikaa.
Jotta ei menisi pelkäksi sääulinaksi, totean, että sää oli enimmäkseen kuitenkin kaunis. Aurinko paisteli ja vain yhden iltapäivän verran satoi.
Ja maisemathan olivat vallan mainiot ja suosittelen ehdottomasti jokaiselle Islantia matkakohteena, jos ulkoilu ja luonto (erityisesti linnut) kiinnostavat. Ja tietty Islanti sopii myös villasta kiinnostuneille, paha vaan, että langat olivat siellä edelleenkin vähissä…
Ohessa kootut vinkit:
Meidän suosikkimme oli Reykjadalurinpatikointireissu, jossa puolivälissä on mahdollisuus pulahtaa kuumaan jokeen. Ihana ja erikoinen kokemus (ei ihmisille, jotka ovat ujoja, sillä pukukoppien sijaan oli lähinnä nimelliset aidat).
Friedheimarin tomaattitila, jonka kasvihuoneessa sijaitsee myös ravintola. Maailman parasta tomaattikeittoa! Pöytävaraus suositeltava.
Golden Circle omatoimisesti. Me katsasimme kaikkien geysirien äidin eli Geysirin, mutta se purkautuu satunnaisesti, sen sijaan sen vieressä sijaitseva Strokkur noin 10 minuutin välein. Lisäksi Gullfossin vesiputouksen, joka oli tosi vaikuttava. Þingvellirin kansallispuiston / historiallisen kohteen, joka kannattaa ehdottomasti katsastaa. Ja Keriðin, joka on kraaterijärvi.
Lähtöpäivän ohjelma on usein hankala ja siitä tulee ihme käkkimistä. Me ajelimme lounaisrannikkoa pitkin Valahnúkamölille, joka vaikutti kartan perusteella näyttävännäköiseltä paikalta, eikä se pettänyt. Ihan vieressä on myös Islannin vanhin majakka sekä oikein näyttävä Gunnuhverin kuuma lähde. Sieltä oli sitten lyhyt ajelumatka enää kentälle.
Mukavaa heinäkuuta, Susanna
Þingvellirin käräjäkivillä kokoontui aikoinaan allting, yksi Euroopan vanhimmista parlamenteista. Geysirien äiti, eli Geysir.Kerið.
Ensinnäkin pahoittelen radiohiljaisuutta. Siihen on montakin syytä. Tämä loppuvuosi saa minussa aikaan vuosi vuodelta pahenevan kaamosväsymyksen. Energiani riittävät töihin, mutta muuten olen lähinnä istunut sohvalla Netflixaten ja kutoen. Mutta sekin on ihan ok. On viisautta tietää, milloin höllätä, milloin mennä sieltä, mistä aita on matalin. Sillä jos vanhat merkit paikkansa pitävät, jo loppiaisen aikaan energiani alkavat pikkuhiljaa palata ja voimia riittää taas kaikenlaiseen puuhasteluun.
Osittain kaamosuupumuksen vuoksi, mutta ehkä muutenkin, olen odottanut tänä vuonna joulua tavallista enemmän. Ja nimenomaan sen vuoksi, että voi hetken hengähtää. En todellakaan ole jaksanut puuhailla joulua. Plantagenista haimme perinteeksi muodostuneen ruukkujoulukuusen jo itsenäisyyspäivän tienoilla, ja siihen sain koristeet laitettua. Siinäpä jouluvalmistelut meikäläisen osalta sitten ovatkin.
Tänä vuonna kodin laittamiseen ei ole minkäänlaisia paineita tai edes haluja, sillä vietämme joulun Humppakuutiossamme. Paikallakaan ei varsinaisesti ollut meille väliä, kunhan ei tarvinnut kauas ajaa. Eilen huristelimme Vääksyyn, jossa asuntoautoilimme viime kesänäkin, ja kävimme ostamassa viimeiset jouluherkut Ranskalaisesta kyläkaupasta. Juuri saavuimme Leininrantaan, sillä vaikka joulu asuntoautossa on muuten jees, niin joulusauna oli minulle tärkeä juttu. Täällä on meidän lisäksemme kolme karavaanaria, eli hiljaista on.
Tänä vuonna joulun rauha syntyykin siellä, missä oikeasti on rauhaa. Olen haaveillut ajatuksesta, että pötköttelen sängyssä ja katselen asuntoauton makkarin kattoikkunasta (tähti)taivasta. Portaitten eteen laitetaan kynttilät, mutta muuta ihmisen tuottamaa valoa emme pihalle tarvitse. Sisällä sytytämme led-tuikut, luemme, kuuntelemme musiikkia, kenties pelaamme Yatzia. Tai ihan vain olemme hiljaisuudessa ja katselemme ulos.
Humppakuution keittiö on armelias myös ruokaylivarustelun suhteen. Överijoulu ei ole mahdollinen. Mutta kaikkea meille tärkeää on mahdollista tehdä. Tänä jouluna kuitenkin laatu on tärkeämpää kuin määrä tai valikoiman laajuus.
Humpan joulussa kiteytyy minusta ihmisen onnellisuuden ydin: tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Humpassa olet aina perillä, minne tahansa sen pysäytätkään. Ja tänä jouluna me nimenomaan pysähdymme.
Meillä on usein matkaohjelmassa patikointia. Ei varsinaisia vaelluksia, sillä emme yövy maastossa. Haluan päästä hotelliin tai Humppakuutioon yöksi. Mutta sellaisia 1-6 tunnin retkiä tehdään aina, kun mahdollista, sillä se on hieno tapa yhdistää maisemien katselu, luontomatkailu ja liikunta. Mallorcalla on loistavat mahdollisuudet eritasoiseen retkeilyyn, niinpä tuoreimmallakin reissussa olivat mukana patikointisauva ja patikointiopas. Tämän reissun ainoa patikointi olikin sitten ikimuistoinen, eikä välttämättä mukavimmalla mahdollisella tavalla, sillä lievä korkeanpaikankammoni joutui koetukselle.
Olipa kyse lentämisestä tai seinäkiipeilystä, moni sanoo, että alaspäin pääsee aina. Olen vahvasti eri mieltä. Ylöspäin pääsee aina, se ei vaadi kuin kuntoa. Alaspäin on sitten hankalampaa, ainakin näin korkeuseroja kammoavalle. Ylöspäin kivutessa huomio on aina seuraavissa askelissa, jotka suuntautuvat ylöspäin. Painopiste on menossa eteenpäin. Ja edessä näkyy polku tai portaat.
No, alaspäinmennessä katse hakeutuu helpommin alarinteeseen, ja korkeusero korostuu. Painopistekin on aivan hilkulla riistäytyä rinnettä alaspäin ja pahimmillaan polun kivet muodostavat rullaportaat, jotka odottavat sitä puolihuolimatonta askelta, joka suistaa sinut rinnettä pitkin jonnekin pohjattoman syvään kuiluun.
Vaikka olemme patikoineet paljon ja kiivenneet korkeallekin, olemme toistaiseksi olleet maisemissa, jotka eivät ole äkkijyrkkiä. Tai jos ovat, niissä on kaide tai ainakin jokin kaiteentapainen. Tai vähintään leveä polku, joka on tuonut henkistä turvaa.
Nyt valtaosa reitistä oli metrinlevyistä kivikkoa, nousu oli jyrkkä, niinpä alastulokin oli jyrkkä. Kaidetta oli turvaksi noin sadan metrin matkalta. Maisemat olivat kuulemma huikeat. En ehtinyt katsella, sillä keskityin pysymään hengissä.
Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, joka sai minut itkemään ja hyperventiloimaan ja melkein tekemään paniikkiratkaisuja. Itkin ja kävelin. Lopulta miehen kannustamana myös rauhoituin, mutta missään vaiheessa en varsinaisesti nauttinut.
Pelko oli järjetön. Sellaisia useimmat pelot ovat. Mutta se ei tee pelostani yhtään naurettavampaa. Minulle oli tosi kyseessä. Aivoni ja koko hormonitoimintani sanoi minulle, että kuolen tai ainakin olen lähellä sitä.
Pääsin kuitenkin alas, joten voisi ajatella, että minulla olisi sen jälkeen ollut voittajaolo. Ei ollut. Enkä minä todellakaan voittanut pelkoani, pelkään, että kävi jopa päinvastoin.
Kyllä, pelkojaan kannattaa kohdata, mutta niitä ei voiteta hallitsemattomalla ja liian haastavalla kohtaamisella. Pelot voitetaan pikkuhiljaa, vähitellen. Nyt tilanne oli vain aivan liikaa. Veikkaan, että minusta tuli varovaisempi patikointireittien tutkija, joka googlettelee tästä lähtien entistä tarkemmin reittikuvauksia.
Reitti ei sovellu alle 7-vuotialle ei tässä tapauksessa vastannut lainkaan minun käsitystäni siitä, mihin keskimääräinen kuusivuotias kykenee.
Huimaavin terkuin, Susanna
Tässä se pätkä, jossa oli kaidetta. Miehen ottama kuva, itse en maisemia katsellut.
Sadepilvee en voi pyyhkii pois, vai voinko? Kesälomani alkoi siinä vaiheessa, kun useimpien loppui eli elokuun puolivälissä. Ja samalla silloin, kun koko kesän jatkuneet helteet päättyivät. Harmi, sillä meikäläinen tykkää lämpimästä. Suomen säät ovat aina arvoitus, joten ekan lomaviikon jaksoin olla positiivinen: 20-22 astetta on ihan ok, jos aurinko paistaa ja on kivaa tekemistä ulkona. Ja meillähän oli: lähdimme heti loman startattua Humppakuutiolla kohti Kustavia ja saariston rengastietä, josta matka jatkui sitten Ahvenanmaalle. Ja sieltä sitten lopulta saariston rengasreitin eteläistä osaa pitkin takaisin kotiin.
Sateet alkoivat sitten ekan viikon jälkeen, ja toisena sadepäivänä alkoi jo ahdistaa: epäreilua, että on tehnyt itse töitä koko sen ajan kun muu maa on lomaillut ja sitten mun lomalle ei näytä riittävän yhtään hellepäivää! Eikä siinä kaikki, vaan sateen pitää tulla pilaamaan kaikki meikäläisen suosikkihuvitukset.
Loma on lomaa, vaikka sateellakin – ja pah. Kaikki ne, jotka väittävät näin, niin buukkaavat sitten varmasti tästä lähiten kesälomansa marraskuulle!
No, toisena tai kolmantena sadepäivänä totesin miehelle, että viimeinen viikko kolmen viikon kesälomastani (osa 1) voitaisii viettää vaikka Kreikassa. Eikä häntä tosiaan tarvinnut kauan houkutella. Lennot ja hotelli Kreetalla ja sadepilvet oli pyyhkäisty pois synkistämästä lomatunnelmaani.
Sitten olin pari viikkoa töissä ja seurasi loma osa 2. Siis lokakuun alussa. Varmistimme tilanteen ja buukkasimme lomareissun Mallorcalle, joka on yksi suosikkikohteistamme. Saavuin lauantaina kesästä syksyyn. Mallorcalla oli lämmintä päivisin 21-26 astetta ja vielä iltaisinkin noin 18-20 astetta, eli hyvin tarkeni illastaa terassilla ilman takkia.
Uskaltauduimme näille lomareissuille, koska meillä on molemmilla kaksi koronarokotusta. Rokotettu ei sairastu läheskään niin todennäköisesti kuin rokottamaton, ja jos sairastuukin, niin vakavamman tautimuodon saaminen on myös huomattavasti todennäköisempää. Kun monissa Etelä-Euroopan maissa rokotekattavuuskin on Suome parempi, niin reissaaminen on hyvin turvallista. Tietysti maskit ja turvavälit muistaen.
Minusta tuntuu, että joillekin on jäänyt päälle korona-ahdistus. Nyt kun vihdoin voisi alkaa elää melko normaalisti, niin se eläminen pelottaa. Enkä tavallaan ihmettele, lähes kahden vuoden eristäytyminen jättää jälkensä. Mitä nuoremmasta ihmisestä on kyse, sitä isompi osuus prosentuaalisesti tämä korona-aika on hänen elämästään.
Toivon, että ihmisillä olisi nyt uskallusta matkustaa, käydä ravintoloissa ja kulttuuririennoissa. Ihan oman virkistäytymisen vuoksi, mutta myös näillä aloilla työskentelevien vuoksi. Rokotteet ja rokotepassi ovat keinoja, joilla me voimme taas alkaa elää.
Kiinnostaisiko teitä kuulla kiinnostavimmat palat saaristosta, Ahvenanmaalta, Kreetalta tai Mallorcalta? (Mallorca-vinkkejä blogista löytyy kyllä useammankin postauksen verran aiemmilta reissuilta).
Susanna
Kreetan loma oli melkoisen rento. Tämän maiseman sävyvaihteluja ehdin tuijottela monta tuntia.
Kreetan reissun kohokohta oli retki Elafonissin ”punaiselle rannalle”.
Hanian kaupunki oli myös kiva. Postikortti Kreikasta?Yksi suosikkikaupungeistani: Palma de Mallorca aamusateen jälkeen (ainoa sade kahden viikon reissulla).
Oli pakko vetää Humppakuutio parkkiin ja kaivaa läppäri esiin, sillä viimeisen vuorakauden aikana on karavaanaripalstoilla kohistu Laura Frimanin kolumnista, jossa hän kovin sanoin teilaa kotimaan nähtävyydet, leirintäalueet, ravintolat ja koko kotimaanmatkailun. Kun sitten täällä Ahvenanmaalla Golfrestaurangen-ravintolan viereisessäkin pöydästä keskusteltiin aiheesta, oli minullakin tarve sanoa asiasta jotain.
Tiivistetysti näin:
Laura, anna kotimaalle vielä mahdollisuus.
Ja suomalaiset matkailuyrittäjät, Lauralla on pointti- vaikka se provosoituun muotoon onkin puettu. Kannattaa antaa sykkeen laskea ja miettiä, mitä voisimme tehdä paremmin.
Meidän kotimaanmatkailu rajoittui ennen koronaa lähinnä Lapin hiihtoreissuihin. Miksi? Syitä on moniakin, niistä osa liittyy ilmastoon, mutta ennen kaikkea meidän kokemuksemme mukaan Suomessa on vaikea saada rahoilleen vastinetta. 12 eurolla voi hyvässä lykyssä saada aivan loistavan tuoreen kalalounaan, jossa kokki on pannut parastaan sekä raaka-aineiden että ruoanlaittotaitojensa suhteen ja miljöökin voi olla hieno. Tai, sillä voi saada aivan mitäänsanomattoman mikrohampurilaisen jossain Lapin hiihtokeskuksista. Kyse ei siis ole rahasta, kyse on kunnianhimon puutteesta. Mistä se kunnianhimon puute sitten kumpuaa?
Me elämme matkailussa vielä 80-lukua. Silloin ulkomailla kävivät vain harvat, suomalaiset matkailivat Suomessa ja ulkomailta tänne tulivat hyvässä lykyssä saksalaiset etsimään rauhaa. Kun suomalaisilla ei ollut vertailukohtaa, voitiin sanoa, että suomalainen jäätelö on maailman parasta, vedet maailman kirkkaimpia ja Suomessa joka paikassa on puhdasta. Ulkomaille matkustavia peloteltiin ryöstöillä tai vähintään sillä, että vessanpöntön reunus pitää vuorata vessapaperilla, ettei siitä saa jotain hyppykuppaa.
Sitten kävi kuitenkin niin, että suomalaisetkin alkoivat matkustella. Ja huomasivat, että italialainen jäätelö on taivaallista, Kroatiassa on paljon kirkkaammat vedet kuin meillä, monessa maassa on paljon siistimpää kuin Suomessa ja kaikenkaikkiaan nähtävää on paljon enemmän kuin meidän periferiassamme, jossa asuttiin maakuopissa ja syötiin mädänneitä lanttuja vielä siinä vaiheessa, kun Euroopassa rakennettiin linnoja ja maalattiin freskoja.
Suomalainen matkailu tai iso osa sitä jämähti kuitenkin jostain syystä paikoilleen. Ehkä siksi, että osa suomalaisista kuitenkin halusi edelleenkin matkustaa Suomessa? Ehkä siksi, että osalle suomalaisista loman, ravintolan tai minkä tahansa mittari on se, miten halpa se on?
Kukaan ulkomaalainen ei matkusta Suomeen siksi, että täällä olisi halpaa. Siksi meidän ainoa keino on tarjota laatua ja olla uniikkeja. Mikä meillä sitten on uniikkia?
Leirintäalueilla ja puskaparkeissa tulee juteltua aina silloin tällöin ulkomaalaisten karavaanarien kanssa. Keskuteluiden perusteella ulkomaalaisiin vetoaa Suomessa rauha ja luonto. Kaikki he ovat myös valikoineet paikkansa tarkkaan: ne ovat olleet viehättäviä, siistejä, niissä on hyvätasoisia ravintoloita ja jos ei ole, he laittavat itse ruokaa. He ovat hyvinkin tarkkaan selvittäneet alueen parhaimmat ravintolat, kiinnostavimmat nähtävyydet ja luontokohteet. Kukaan ulkomaalainen ei tule Suomeen leirintäalueelle laulamaan karaokea. Suomalaiset leirintäalueet valitettavasti muistuttavat toinen toisiaan, eivätkä hyvällä tavalla: niissä palvelut on mietitty lapset ja karaoke edellä. Mutta meidät, jotka haluaisimme jotain muuta, on usein unohdettu.
Myönnettävä on, että olemme uusia karavaanareita, joten emme todellakaan ole kiertäneet kaikkia maan leirintäalueita. Mutta riittävän monia tietääksemme, että meille sopivan löytämiseen pitää nähdä vähän vaivaa. Sama pätee ravintoloihin. Kun Italiassa on suurinpiirtein sama, mihin trattoriaan nenänsä työntää, tietää saavansa ylpeydellä laitettua ruokaa. Suomessa pitää näin ei voi tehdä, koska lopputulos on todennäköisesti pettymys.
Kaipaan siis kotimaanmatkailun tarjoajilta kunnianhimoa. Nyt ei ole loukkaantumisen ja siilipuolustuksen aika, vaan tuhannen dollarin paikka kehittää palveluita! Me olemme olemme monien muiden tavoin matkustelleet kotimaassa koronan pakottamina, se, mitä meille nyt tarjotaan, vaikuttaa siihen, käytämmekö vastaisuudessa edes osan lomistamme kotimaassa vai palaammeko siihen, että lomilla olemme pääosin ulkomailla.
Ja lopuksi: Lauran olisi kannattanut perehtyä ennen asuntoautoreissuaan puskaparkkimeininkiin. Tässä maassa on todella hienoja paikkoja, joista moni ei ole koskaan kuullutkaan, eikä niissä sen vuoksi ole palveluita. Vaan eipä hätää: asuntoautossa on vessa, suihku, hella, jääkaappi ja joskus uunikin – joskus parasta palvelua on itsepalvelu. Eikä taatusti kukaan laula Arttu Wiskaria vieressä.
Takana reilut neljä kuukautta karavaanarina, siitä olemme olleet reissussa lähes puolet. Humppakuutiomme on tuonut meille aivan uuden ulottuvuuden sekä etätyön tekemiseen, matkusteluun että elämään yleensäkin: työt hoituvat missä vaan, Suomessa on paljon hienoja paikkoja ja ihminen tarvitsee elämiseen yllättävän vähän. Luksus on asioita, joita ei saa rahalla.
Olemme oppineet myös paljon tästä karavaanariskenestä. Itselleni ainakin etukäteen karavaanarius merkitsi sitä, että ollaan leirintäalueilla muiden karavaanarien kanssa. Puskaparkkeilusta en ollut koskaan kuullutkaan, ja kun kuulin, se pelotti vähän. Entä jos sähkö loppuu? Entä jos vesi loppuu? Syömmekö vain retkimuonaa? Pystyykö henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimaan? Mistä niitä paikkoja löytyy?
Nuo kaikki ovat osoittautuneet aivan turhiksi peloiksi, vaikka olemme puskailleet todella paljon. Meidän liikkuvaan reissutyyliimme puskailu sopii todella hyvin, sillä vain harvoin on tullut olo, että haluamme asettua aloillemme muutamiksi päiviksi, vetää markiisin esille ja virittää kalusteet.
Asialla on tietysti kääntöpuolensa: puskailu herättää tunteita. Se herättää tunteita erityisesti niissä, jotka eivät ole sitä koskaan kokeilleet tai ovat kokeilleet, mutta eivät ole sitä omakseen kokeneet. Mutta erityisesti se herättää tunteita niissä, joille koko karavaanarihomma näyttäytyy epämääräisenä, vähän pelottavanakin nomadimeininkinä. Tässä siis yritys kertoa, mistä hommassa ainakin meille itsellemme on kyse.
Osittain pelko ja siitä kumpuava viha ja ärsyyntyminen puskaparkkeilijoita kohtaan ovat perusteltujakin: nyt kun meitä karavaanareita on paljon, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Myös niitä, jotka jättävät roskapussinsa alueelle, parkkeeraavat kyseenalaisiin paikkoihin ja käyvät kuseksimassa minne sattuu. Tähän mulla on vain yksi kommentti: idiootit.
Mutta miksi me sitten puskailemme?
Ainakaan emme puskaile säästääksemme leirintäaluemaksuja. Kun menemme leirintäalueelle, olemme valmiita maksamaan palveluista – vaikka vähän enemmänkin, kun rahalle vain saa vastinetta.
Puskailu on fiksua silloin, kun tarkoitus on vain levätä ilta ja yö ja jatkaa seuraavana aamuna matkaa. Silloin ei ole tarvetta levitellä markiisia, tuoleja ja pöytää. Illallisen tekee hyvin autossakin, meillä ei vesi ole ollut koskaan lähelläkään loppumista, vaikka ollaan käyty ihan kunnolla suihkussakin ja kemssan tankkikin kestää kyllä useampia päiviä ilman tyhjennystä.
Me ollaan asuntoautoilijoita, ja se on meille kiva harrastus, parempi kuin kesämökkeily, sen vuoksi, että autossa on renkaat ja ratti. Se on luotu liikkumaan. Meille on tärkeää nähdä ja kokea eri paikkoja, ja vaikka karavaanarihommissa matka on aivan yhtä tärkeä kuin päämääräkin (jos sellaista edes on), niin joskus matkanteko edistyy parhaiten, kun joka paikkaan ei perusta leiriä. Toki joskus on kiva myös ottaa iisimmin ja jos matkan varrelle osuu kiva leirintäalue ja itsellä on joko töiden (teen etätöitä autossa) vuoksi tai muuten vaan tarve olla paikoillaan, me menemme kyllä leirintäalueelle.
Usein ollaan vahingossa löydetty vain niin upeita paikkoja, että ollaan haluttu jäädä puskailemaan. Jos siis paikka on sellainen, että siinä saa puskailla. Ei tietenkään yövytä kenenkään mökkitiellä tai muissa kielletyissä paikoissa. Esimerkiksi maaliskuussa todettiin Saariselällä Kaunispään huipulla upeaa auringonlaskua katsellessamme, että täällähän voi itseasiassa yöpyä. Ja niin tehtiinkin, oltiin yöllä ainoat parkkisen asukkaat, joten tunturi oli meidän.
Puskailun hyvä puoli on se, että paikat ovat usein todella rauhallisia. Iltaa ja yötä eivät häiritse karaoket tai naapureiden meteli. Tosin sitä voi häiritä käkien kukkuminen ja aamulla voi herätä linnunlauluun.
Kun ei kaipaa leirintäalueen palveluita, kuten sähköä, kemssantyhjennystä, vettä, saunaa tai ravintolaa, on niistä minusta aivan turha maksaa. Kun niitä kaipaa, olen niistä myös valmis maksamaan.
Mistä sitten niitä puskia löytää? Park4night-sovellus on osoittautunut hyväksi, mutta paikkoja on myös paljon enemmän, kun vaan pitää silmänsä auki. Pysäköintialueilla saa yöpyä, jos sitä ei ole erikseen kielletty. Leiriä ei saa pystyttää, eli tuolit ja muu rekvisiitta on pidettävä tallissa. Usein pysäköiminen on sallittua esimerkiksi kansallispuistojen, yleisten uimarantojen, venesatamien tai golf-kenttien parkkiksilla. Jälkimmäisillä olemme usein erikseen kysyneet, onko yöpyminen pelin jälkeen ok, kertakaan ei ole kielletty ja päinvastoin, meille on kerrottu, moneenko asti suihkut, saunat ja wc:t ovat auki.
Puskaparkkeilu on mieletön etuoikeus, silloin kuin siihen on oikeus. Siksi koemme, että meillä on myös vastuu siitä, että tällainen mahdollisuus Suomessa säilyy. Emme koskaan roskaa, päinvastoin, keräämme muidenkin roskia. Emme koskaan metelöi tai häiritse. Emme täytä parkkista, sinne jää aina tilaa muillekin. Emme asetu kodiksi, emme puskaparkkeile samassa paikassa kuin yön kerrallaan emmekä levitä varusteitamme. Olemme aina ystävällisiä, olemmehan karavaanareita.
Susanna
Elämämme ensimmäinen puskaparkki: levähdysalue matkalla Sodankylästä Saariselälle, P-alue tienposkessa ennen Porttipahtaa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, yö nukuttiin hyvin, koska liikennettä ei juuri ollut. Uskomaton puskaparkki Kaunispään huipulla. Oltiin ainoat yöpyjät, syykin selvisi yöllä, kun myrsky alkoi. Muut olivat ehkä kuunnelleet säätiedotuksia?Paraisten venesatamassa.Vääksyssä oltiin matkaparkissa keskellä kylää. Paikassa oli kaksi sähkötolpallistakin paikkaa, mutta ne olivat täynnä. Kiitimme kuntaa hyvästä karavaanarien huomioinnista käyttämällä paikallisia palveluita.
Strömforsin ruukissa oli iso P-alue ilman rajoituksia, mutta kannattaa pitää silmät auki…
Pieni yleinen uimaranta Hämeenlinnassa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, lähdettiin aamulla. Puskaparkkinäkymämme. Hangon Tulliniemessä on iso sataman P-alue, josta pääsi patikoimaan Suomen eteläisimpään kohtaan.
Humppakuutiomme on lähtenyt itään. Suuntana se on minulle Suomessa kaikista oudoin, sillä jos pidempään on kotimaassa reissattu, suuntana on ollut pohjoinen.
Toimisto kulkee edelleen autossa, sillä kesälomaani on vielä tovi. Lomafiilikseen on kuitenkin tässä autossa töitä tehdessäkin päässyt. Palavereita on ollut vain vähän, ja kirjoitustyöt onnistuvat myös auton liikkuessa, joten olen voinut hyödyntää matka-ajankin töitä tekemällä.
Matkamme starttasi kuitenkin Porvoosta, jossa yövyimme vanhan juna-aseman parkkipaikalla edellisestä Porvoo-reissusta viisastuneena. Silloin yövyimme aivan aittoja vastapäätä, joen toisella puolella, ja se oli kyllä aika levoton mesta.
Toinenkin yö vierähti Porvoossa, Rönnäsin golf-kentän parkkiksella golf-kierroksen jälkeen. Minä heitin talviturkkini Rönnäsin uimarannalle, sillä totesin, että vesi oli juuri ja juuri meikäläiselle sopivaa, taisi olla 24-asteista. En muista, milloin olen viimeksi kyennyt Suomen luonnonvesissä uimaan, sen verran kranttu olen veden lämpötilan suhteen…
Strömforsissa loistopitsa
Vietimme yhden illan, yön ja seuraavan aamupäivän Strömforsin ruukkikylässä Ruotsinpyhäällä Loviisassa. Autollemme löytyi aivan mahtava puskaparkkipaikka kylän uimarannalta, joten kävimme sekä ilta- että aamu-uinnilla. Sanoisin, että melko luksusta astua omasta ”kodista ja toimistosta” viisi askelta ja pulahtaa veteen.
Kylä oli viehättävä ja matkailusivuston perusteella siellä oli myös yllättävän hyvä ravintolatarjonta. No, yksi ravintola oli auki vain viikonloppuisin. Toinen näytti meidän silmiimme ulkopäin liikaa kyläpubilta (ruoka olisi saattanut olla hyvääkin, sitä emme kiellä). Ja kolmannessa saimme sitten niin mitäänsanomatonta palvelua, että käännyimme vartin seisoskelun jälkeen pois. Meidän euromme vietiin pieneen kyläkauppaan, josta haimme pitsaamme täytteitä ja testasimme ekaa kertaa autoomme grilliä varten viritetyn kaasuliitännän ja paistokiven, ja paistoimme grillipitsat. Hyvää oli.
Täytyy todeta, että nyt koronan jälkimainingeissa olemme yrittäneet käyttää ravintolapalveluita suht useasti, mutta valitettavasti tuntuu, että monissa ravintoloissa on korona-ajan henkilöstömitoitus. Palvelu ei varsinaisesti ole huonoa, koska sitä ei ole. Ensin saa odotella tarjoilijaa, sen jälkeen saa odotella juomia. Jos kyse on säästöstä, niin sitä se ei oikeasti ole. Ihminen ehtisi tilata enemmän, jos saisi lasillisen viiniä heti tilaamisen jälkeen, sen ehtisi juoda ruokaa odotellessaan, jolloin ruoan kanssa menisi toinen. Puhumattakaan siitä, ettei asiakas tuo euroakaan, koska kääntyy pois niin kuin me.
Strömforsissa ravintolan terassi oli suhteellisen täynnä, mutta tilaakin olisi ollut. Kun tarjoilijat eivät vaivaudu edes tervehtimään, saati ohjaamaan pöytään ja ympärillä on kymmeniä ihmisiä, jotka selkeästi odottavat vielä ruokaansa, niin on viisainta todeta, että palvelu ei vaan pelaa.
Strömforsista siirryimme Kotkaan, jossa majapaikkamme oli vaihteeksi leirintäalueella. Sen verran on ollut hikistä, että oli pyykkiä pestäväksi ja muutenkin oli kiva saada auto sähköpistokkeeseen, että sai ilmastoinnin vaikka ympärivuorokauden päälle.
Me olemme todenneet puskaparkkeilun kivaksi, mutta täytyy myöntää, että on leirintäalueissakin puolensa ja Kotkan Santalahti oli kyllä todella kiva. Jopa paikan terassiravintola oli kiva ja jopa tyylikäs, kävimme testaamassa sitä yhden Aperol Spritzin verran.
Kotkan puistot
Kotkan puistot ansaitsisivat varmasti ihan oman bloggauksen, mutta totean nyt tässä sen, mitä minulle oltiin etukäteen hehkutettu: Kotkassa on taatusti Suomen hienoimmat puistot, ja niitä on paljon.
Me kiersimme puistoja sähköpyörillämme, sillä se oli muutenkin mukava tapa lähteä Santalahdesta kaupungille.
Jos Kotkan puistot kiinnostavat, mutta aikaa on vain vähän, katsasta edes nämä: Katariinan meripuisto ja Sapokka. Jälkimmäinen on voittanut kansainvälisiäkin puistopalkintoja. Puistossa oli upea alppiruusualue, joten puistoon täytyy ehdottomasti palata joskus kesäkuussa sen ollessa varmasti upeimmillaan.
Unescon maailmanperintöä keskellä ei mitään
Kotkasta suuntasimme Verlan vanhaan ruukkikylään, joka on Unescon maailmanperintökohde, sillä se on erittäin hienona ja alkuperäisessä kunnossaan säilynyt vanha pahvitehdaskokonaisuus.
Verlassa suosittelen opastettua tehdaskierrosta, sen aikana kuulee tehdastyöläisten oloista ja näkee myös koko pahvin valmistusprosessin.
Verlassa ei sitten juuri muuta olekaan – museon vieressä on pieni ravintola (erinomaiset vohvelit!) ja pari käsityöläispuotia. Me olimme ajatelleet majoittuvamme kylän parkkiksella, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa sähkötolpan ääreen.
Ajellessamme osui vastaan kyltti: Aurantola. Pikaiset googletukset, ja todettiin, että käydään katsomassa vanhan kartanon pieni karavaanialue. Todettiin maisemat hyviksi ja jäätiin sinne.
Aurantolan puitteet olivat todella kivat: kaunis kartano järven rannalla vanhoine aittaympäristöineen. Valitettavasti paikka olisi kyllä kaivannut vähän pintaremonttia, sillä wc- ja suihkutiloille ei oltu taidettu tehdä mitään muutamaan vuosikymmeneen. Laiturin portaatkin olivat liukkaat. Siistiä kyllä oli, mutta pienellä remontilla paikasta saisi huippuhienon!
Vääksyssä la vie est belle!
Jostain syystä päätimme poiketa katsastamassa Vääksyn kanavan, ja koska ensituntuma kylästä oli niin kiva, päätimme jäädä kylän keskustassa sijaitsevaan matkaparkkiin. Sähköpaikkoja oli vain kaksi, joten niitä ei meille riittänyt, mutta onneksi löysimme autolle mukavan varjopaikan alueelta.
Ja täytyy sanoa, että Vääksyssä oli kyllä todella satsattu myös karavaanareihin. Matkaparkin wc-tilat olivat uudet ja siistit, ja oli kiva, että matkaparkki oli keskellä palveluita. Nyt niitä tuli käytettyäkin, joten varmasti jätettiin matkailueuroja käyntimme edestä, vaikka parkki ilmainen olikin.
Kävimme kävelyllä kanavanvarressa, lounaalla Wine & Cafe -ravintolassa, uimassa Kalmarinrannalla ja ostoksilla Ranskalaisessa kaupassa. Luit ihan oikein: keskellä kylää on oikein autenttisen oloinen ranskalainen kyläkauppa, jossa on kaikenlaista herkkua sekä tarjolla että myytävänä. Yläkerrassa on myös vaatteita ja kaikenlaista ihanaa pientä tilpehööriä. Minulle tarttui mukaan keltainen hellemekko ja pullollinen siideriä. Tässä puodissa olisi voinut viettää vaikka pari tuntia ihmetellen!
Harmi, että kamera ei ollut mukana, sillä puoti oli kyllä täynnä kaikenlaista ihanuutta. Nyt teidän täytyy mennä vain toteamaan homma omin silmin. 🙂
Kahvitauot ovatkin uintitaukoja
Vääksystä valuimme alaspäin sen verran, että päädyimme Leininrannan leirintäalueelle. Ja jälleen kiva leirintäalue! Pitkä ranta, rauhallinen alue ja me saimme Humppakuution paraatipaikalle rantaan, terassimme joelle päin (kyllä, kyseessä oli Kymijoki, vaikka se tässä kohtaa näytti aivan järveltä). Myös suihkut, wc-tilat ja muut olivat uudenkiiltävät ja todella siistit!
Päätimme olla alueella kaksi yötä, jotta minäkin ehtisin työpäivän jälkeen rentoutua ja nautiskella paikan tunnelmasta.
Ai että, kyllä kelpaa. Saa nähdä, minne seuraavaksi Humppakuution nokka kääntyy, ehkä kohti kotia. Nyt on kuitenkin aika hyvä juuri tässä ja nyt.
Susanna
Strömforsin ruukki.
Strömforsin uimarannalla.
Katariinan Meripuisto Kotkassa.
Sapokka.
Santalahden leirintäalueen vieressä on kaksi luontopolkua.
Verlan kartano.
Siinä sitä on pahvia tehty.
Aurantolassa oli ihanat puitteet, mutta pieni remontti tekisi terää.
Ihminen voi keräillä tavaraa, tai sitten hän voi keräillä elämyksiä. Me olemme päätyneet elämässämme siihen vaiheeseen, että tavaraa on enemmäin kuin tarvitsemme. Sen sijaan kaipaamme elämyksiä. Se ei tarkoita sitä, että metsästäisimme adrenaliinia ja pistämme rahamme nyt tavaran sijaan kokemuksiin, joilla on hintalappu. Kokemuksemme mukaan nimittäin parhaat asiat maailmassa ovat usein ilmaisia.
Humppakuutiomme taipuu elämyksien metsästämiseen erittäin hyvin. Kierrämme golf-kenttiä (mies enemmän, mutta minäkin viikonloppuisin) ja Suomen kansallispuistoja, joista tähän saakka tutuksi on tullut lähinnä naapurimme Nuuksio. Nyt olemme patikoineet Teijon kansallispuistossa ja Kurjenrahkan kansallispuistossa. Molempia voin lämpimästi suositella etenkin Etelä-Suomessa asuville, sillä ne toimivat myös päiväretkikohteina.
Jos haluaa luonnossa patikoinnin lisäksi tehdä muutakin, molempien läheltä löytyy muutakin tekemistä. Teijoon on helppo yhdistää esimerkiksi päivä Mathildedalissa ja Kurjenrahkaan vaikka visiitti Naantaliin. Näin samassa viikonlopussa voi sekä nautiskella luonnosta, liikkua että syödä ja juoda hyvin. Ja ainakin minusta siinä on aika lailla ainekset täydelliselle viikonlopulle!
Jotkut saattavat ajatella, että täytyy olla vuorikiipeilijä tai vähintäänkin eräjorma, jotta kannattaa lähteä patikkaretkelle. Mutta varsinkin Kurjenrahkassa pystyy liikkumaan kuitenkin pienten lastenkin kanssa ja jopa rollaattorilla. Reittejä löytyy jokaisen kunto- ja eräilytason mukaan.
Minulle luonto on ennen kaikkea meditaatiopaikka. Henkinen Syke laskee samalla, kun fyysinen nousee. Ja etenkin näin alkukesällä luonto tarjoaa tuoksuineen, äänineen, värineen sellaisen aistien ilotulituksen, että pää räjähtää.
Vaikka minulla on partio- ja suunnistustausta, en koe olevani varsinaisesti eräilijä. Minusta on mukava päästä yöksi Humppakuution sänkyyn, ottaa lasillinen roseeta, pestä hiukset ja syödä muutakin kuin nuotiomakkaraa.
Susanna
Teijon kansallispuisto on näppärästi lähellä Suomen hipstereintä kylää Mathildedalia. Jeturkastin kivikko. Kurjenrahka on Varsinais-Suomen laajin luonnontilainen suoalue. Se houkutti ottamaan lähikontaktia tupasvillaan.Tupasvillan kukinta alkoi olla jo hiipumaan päin.Koin ahaa-elämyksen: suopursuhan näyttää rhododendronilta. Ja niinhän se onkin: Rhododendron tomentosum!Kurjenrahkan maisemia ylhäältä.
Huvila ja Bussi -kesäkiertueella on uusi ohjelmasarjamme, jossa minä, mies ja kaksi kissaa kierrämme Suomea ja kenties jossain vaiheessa myös ulkomaita asuntoautollamme. Talven Lappi-kiertue oli neitsytmatkamme, jolta selvisimme jäävuoriin törmäämättä. Sen jälkeen olemme tehneet yhden pidennetyn viikonloppureissun Hankoon ja Tammisaareen ja kaivaneet golf-bägit esiin. Mutta helatorstaita edeltävänä keskiviikkona pakkasimme Humppakuutioomme bägit, pyörät ja patikointikengät. Ja menoks!
Asuntoautoilun paras puoli on vapaus. Ja se näyttäytyi heti matkan alkaessa. Olimme nimittäin ajatelleet suuntaavamme Rauman ja Porin suuntaan, mutta syystä, jota emme edes oikein tiedä, päädyimme Varsinais-Suomeen ja Länsi-Uudellemaalle. Reissusta syntyi kolmen ruukkikylän kerros.
Pääsimme liikenteeseen minun työkiireideni vuoksi aika myöhään keskiviikkoiltana, joten ajomatka jäi varsin lyhyeksi: pysähdyimme jo Inkoossa. Sieltä löytyi ihana puskaparkkipaikka uimarannalta. Itse ajattelin, ettei siellä ole ketään, mutta kyllä Suomesta näemmä hulluja lapsia löytyy – yllättävän moni lapsiperhe kävi iltauinnilla rannalla. Heidän lähdettyään rannalle jäimme me ja joku muu asuntoautoperhe. Hiljaista siis oli, jos lähiseutujen hulluna kukkuvat käköset unohdetaan.
Ilta oli kaunis ja rantalaiturilla istuskellessa mietin, että ihminen voi nauttia maisemasta ilman, että hänen täytyy maisemaa omistaa.
Inkoosta suuntasimme kohti Mathildedalin ruukkikylää, josta olin kuullut karanavaanarien supattavan. Enkä turhaan, sillä kylähän oli vallan viehättävä. Miksi kaikki puhuvat Fiskarsista, enkä koskaan ole kuullutkaan aiemmin Mathildedalista? Siellä kävimme alpakkalankaostoksilla Ruukin kehräämössä, lounaalla Mathildan Marinassa, kahvilla ja konvehdeilla Petris Chocolatessa, yksillä Terhon terassilla ja kyläpanimon myymälässä ja sen jälkeen henkilökohtaisesti kiittämässä alpakoita villoistaan.
Mathildedalin kyljessä sijaitsee Teijon kansallispuisto, jossa on myös pieni karavaanarialue. Se oli kuitenkin täynnä, joten puskaparkkeilimme pysäköintialueella. Se toimi meille oikein hyvin, sillä sähköstä ei meillä ollut pulaa, eikä karavaanaripaikoilla oikeastaan sähkötolppaa ja paikanvarausta kummempaa palvelua ollut tarjollakaan. Kävimme iltapatikoinnilla Jeturkastin kierroksella ja sen jälkeen maistuikin uni, sillä päivä oli ollut varsin puuhakas.
Teijosta suuntasimme aamusta Meri-Teijon golf-kentälle, sillä mies suuntasi kentälle ja minä koneen ääreen työpäivän ajaksi. Sen jälkeen jatkoimme matkaa Saloon Vuohensaaren leirintäalueelle, jossa paistoimme makkaraa nuotiolla. Jätin vahingossa leirintäalueen suihkuun älykelloni, mutta onneksi karavaanarit ovat rehellistä väkeä ja löysin kelloni leirintäalueen kahviosta.Kiitos siis sinulle rehellinen karavaanari, kuka sitten oletkin.
Seuraavana aamuna suuntasimme Saloon, sillä minun taytyi käydä täydentämässä allergialääkevarastojani. Huh hei, eipä näin pahaa koivuallergiaa olekaan ollut muutamaan vuoteen. Ja sieltä suunta Teijon ruukkikylän ja Teijon Masuunin taidenäyttelyn kautta takaisin kohti Teijon kansallispuistoa, jossa allergian ja lääkecocktailin uuvuttamana vedin minulle harvinaiset päikkärit. Iltapäiväksi onneksi virkistyin, joten lähdimme patikoimaan Mathildajärven kierrokselle.
Sunnuntaina matkamme jatkui Fiskarsiin Ruukkigolfiin, jonne olimme buukanneet iltapäiväksi golf-kierroksen. Olipa hieno keli pelata ja kenttä aivan loistavassa kunnossa! Onneksi ymmärsin laittaa aurinkovoidetta olkapäihin, sillä melkoiset rusketusrajat sain.
Olimme golfkentän parkkipaikalla yötä, ja ystävällinen henkilökunta opasti meille, että kentän suihkut ovat käytössämme iltakymmeneen asti. Niinpä pääsimme golf-kierroksen jälkeen ”ihmistensuihkuun” ja mies kävi saunassakin.
Maanantaina tein taas töitä ja mies lähti golfaamaan. Kävimme lounasaikaan Fiskarsin ruukkikylässä, mutta jatkoimme lopulta matkaa kotiin.
Se oli lyhyt, pitkä reissu, sillä ehdimme tehdä ja nähdä vaikka mitä ja ruukkikylissä tunnelma oli kuin ulkomailla. Etenkin Mathildedalista ja Teijon kansallispuistosta tuli kyllä uudet suosikkikohteeni, molempiin palaamme taatusti. Mutta seuraavaksi Humppakuution nokka suuntaa luultavasti itään. Tai no, katsotaan nyt minne ratti kääntyy. Karavaanari on vapaa muuttamaan suunnitelmia…
Susanna
Inkoosta löytyi pieni uimaranta, jonka vieressä puskaparkkeilimme ja mies lennätteli uutta leluaan.Tämä lasketaan uimiseksi, jos ihmisen mielestä uimakelpoinen vesi on yli 23-asteista.Maisemaa ei tarvitse omistaa, jotta siitä voi nauttia.Ruukin kehräämö oli karkkikauppa….Ostin hänen väristään alpakkalankaa. Punainen pallero on valittu maailman kolmanneksi parhaaksi – Petri’s Chocolate oli ihana!Terhosta sai myös siideriä. Tämä kurkulla maustettu oli raikas ja kuiva, mii laik.Mathildanjärven kierros.
Priimaa pukkaa 
Viimeisimmät kommentit