Huonompi vai parempi kuin naapuri?

Lomailin kaksi viikkoa. Tunnustan heti: olimme miehen kanssa Vuokatissa hiihtämässä. Meillä oli mökki vuokrattuna, hiihdimme ja olimme pääsääntöisesti kahdestaan. Kun kävimme ruokakaupassa, käytimme maskia ja pidimme turvavälit. Matkustimme lomalle autolla. Tiedän, että silti on ihmisiä, joiden mielestä nyt ei saisi kotoaan lähteä mihinkään. Korkeintaan omalle mökille voi mennä. Vaikka en minä ymmärrä, miten  se omalla mökillä oleminen tuosta meidän lomastamme olisi poikennut.

Tuntuu, että nyt korona-aikana on ihmisille tullut yksi asia lisää, jossa voivat heristellä sormeaan muille ja kiillottaa omaa kruunuaan. Koronasta on tullut yksi lisä, jolla mitataan ihmisten hyvyyttä, vähän niin kuin ekologisuudesta tai eettisyydestä jo aiemmin. Mutta vähän samaan tapaan kuin niissäkin, on helppo nostaa esille vain ne asiat, jotka ovat itselle suosiollisia. Jos ei ole varaa maksaa Thaimaan matkasta – voi syyttää lomailijoita lentomatkustamisen päästöistä. Tai jos on varaa ostaa kalliimpia vaatteita, voi syyttää halpamerkkien ostajia lapsityövoiman käytöstä. Samaan aikaan ihminen voi ummistaa silmänsä hyvin omilta heikkouksiltaan, esimerkiksi suklaan syönniltä (ihmiskauppa) tai siltä, että jääkaapista heitetään roskikseen ruokaa valtavat määrät, kun tulee ostettua heräteostoksina kaikenlaista ja aivan liikaa.

Musta noissa ekologisuus, eettisyys ja samoin korona-asioissa voitaisiin ottaa lähtökohdaksi se, että fiksut ihmiset tekevät parhaansa. Ja ne ei fiksut – no niiden osalta paheksuminen ja neuvojen jakaminen onkin aivan turhaa, sillä eivät ne perille mene paheksumalla. Niitä ihmisiä varten suositukset eivät riitä, vaan tarvitaan selkeät ohjeet, kiellot, säännöt ja sakkorangaistukset.

Ja jos lähtökohtana on se, että ihmiset tekevät parhaansa, niin tästä korona-ajastakin (ja elämästä yleensä) tulisi paljon mukavampaa meille kaikille.

Meistä kukaan kun ei voi toisen pään sisään nähdä tai elämästä tietää. Ehkä sillä, joka ei kaupassa maskia käytä, on lääketieteellinen syy siihen. Ehkä sillä, joka harmittelee lasten ja nuorten harrastustoiminnan loppumista, on kotona ylivilkas lapsi, joka hyppii seinille. Ehkä se, joka käy kampaajalla kuukausittain, haluaa pitää lähikampaajansa leivän syrjässä kiinni. Ehkä se vanhus, joka haluaa nähdä lapsenlapsiaan ajattelee, että elämä ilman läheisiä ei ole elämää ja ottaa tietoisen riskin.

Meistä kukaan ei ole koronan, ympäristön tai eettisyyden suhteen täydellinen. Ei kukaan. Jo pelkkä olemassaolomme kuormittaa vähintään ympäristöä. Voitaisiinko ajatella, että jokainen tekee oman parhaansa? Jos kokee olevansa parempi kuin naapuri, niin hyvä – pisteet siitä ja papukaijamerkki, mutta hyvä ihminen ei yleensä hyvyydestään numeroa tee.

Ja mitä tämä aika tekee sitten aivan hyville ihmisille? Lisää meidän loputonta syyllisyyttämme. Olemme huonoja puolisoita, vanhempia, laiskoja liikkujia, ympäristön tuhoajia, lastenorjuuttajia tai syömme tai juomme vähintäänkin itsemme sairaiksi ja siten kuormitamme hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Olen monta kertaa ajatellut, että Suomi olisi aika hyvä totalitäärinen maa. Se sopisi meidän luonteelle. Voitaisiin sitten paikalliselle KGB:lle laverrella naapurista (tai mieluummin sukulaisesta), joka syö suklaata, matkusti talvilomalla mökille ja kesälomalla Kreikkaan, osti lastenvaatteet väärästä kaupasta eikä kerran huoltoasemalla käyttänyt maskia.

Turva(väli)llisin terveisin, Susanna

Turvaväleistä oli melko helppo pitää huolta hiihtoladulla.
Loman ainoa ”ohjelmanumero” oli koiravaljakkoajelu. Miehen kanssa ajoimme samaa valjakkoa, kaksi muuta pariskuntaa omassa reessään, erittäin koronaturvallisesti järjestetty retki. Itse halusin satsata tähän retkeen, sillä koronan vuoksi tämänkin yrityksen asiakasmäärät ovat laskeneet 75 prosenttia. Eikä koiria voi lomauttaa, ne syövät joka päivä.

Asiaa alakerrasta

Tämä on nyt harvinaisen intiimi ja henkilökohtainen kirjoitus, mutta se koskee jokaista naista. Vaikka olen aiheeseen viitannut aiemminkin, näin suoraan en ole siitä puhunut julkisesti. Avautumiseen on syynsä: se on tärkeä Annan kirjoitus, jonka somekommentteja luin eilen järkyttyneenä. Siis onko todella niin, että Suomessa on naisia, jotka ovat viimeksi käyneet gynekologilla vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten?

Osa juttua kommentoineista totesi, ettei käy gynekologilla, koska mitään vaivaa ei ole. Yksi totesi, ettei ole kipuja eikä hajuja, joten ei ole syytä mennä lääkäriin. Ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että syöpä ei haise. Ei aikaan ihmisen nenään, tiedän, että syöpäkoiria on olemassa. Tulehdus voi haista, mutta epäilen, että syöpä haisee siinä vaiheessa, kun ihminen on siihen jo kuollut (pahoittelen mustaa huumoria). Syöpä ei myöskään aina satu, kun se sattuu, voi olla jo liian myöhäistä.

Suomessa naisilla todetaan vuosittain noin 13 000 syöpää, näistä 1500 on gynekologisia syöpiä. Erilaisia hyvälaatuisia kasvaimia on paljon enemmän.

Minulta todettiin harvinainen sukupienakasvain kohdussa noin neljä vuotta sitten. Sen seurauksena minulta poistettiin sekä kohtu että munasarjat. Sen ansiosta olen terve ja voin hyvin. Hormonilaastari alavatsassa muistuttaa minua kuitenkin joka päivä siitä, että minä, 50-vuotias nainen olen onnekkaampi kuin moni muu.

Miksi olin onnekas?

Siitä on kiittäminen osaksi äitiäni, sillä hän opetti minulle, että gynekologilla käydään vuosittain. Olen siis käynyt nuoresta asti. Joka vuosi, ja joskus useamman kerran vuodessa. Ja se johtuu siitä, etten todellakaan ole kuulunut niihin naisiin, joilla ei ole ollut ”mitään syytä käydä gynekologilla”. Niin hassua kuin se onkin, se, että minulla on ollut syitä käydä gynekologilla sai aikaan sen, että sitten kun minulla oli vakavaa vaivaa, se myös löydettiin ajoissa. Gynekogilla käyminen on siis ollut minulle nuoruudenkodista opetettu tapa, joka ei vaan koskaan ole päässyt unohtumaan.

Minulta leikattiin munasarjakysta kolmikymppisenä. Se oireili hyvin pitkään selkäkipuna, ja kun vihdoin osasin yhdistää kipujen vaihtelevan kuukautiskierron mukaan, niin kysta olikin jo greipin kokoinen. Onneksi se oli kysta eikä munasarjakasvain. Jos se olisi ollut sypäkasvain, en olisi tässä enää. Tämä on myös hyvä todiste siitä, että lääkäriin kannattaa mennä ennen kuin on kipuja. Munasarjasyöpää ei turhaan kutsuta hiljaiseksi tappajaksi, sillä naisen lantiossa sillä on tilaa kasvaa. Kipuja se aiheuttaa vasta sitten, kun on jo myöhäistä.

Kystan jälkeen otin tavaksi, että pyysin gynekologin aina myös tsekkaamaan tilanteen ultraäänellä. Kuutisen vuotta sitten tarkastuksessa todettiin, että kohdussa on myooma ja pari polyyppiä. Polyypit aiheuttivat pientä tiputteluvuotoa, tai sitten se oli vain lähestyvää vaihdevuosiaikaa, kuka noista tietää. Joka tapauksessa sain lopulta tiputtelusta tarpeekseni ja kysyin, mitä asialle voitaisiin tehdä. Gynekologi ehdotti niiden poistamista. Näin tehtiikinkin, samalla lääkäri rapsutti myoomasta näytepalan.

Unohdin koko asian. Kunnes monta viikkoa myöhemmin, juuri juhannuksen alla sain sairaalasta soiton. ”Oletko paikassa, jossa voit jutella?”. Nämä sanat ovat painuneet ikuisesti mieleeni, sillä niitä sanoja ei kukaan haluaisi lääkäriltä kuulla.

Soitossa oli mennyt aikaa, koska kasvaintyyppini oli todella harvinainen. Sitä ei oltu tunnistettu heti. Se tiesi leikkausta, kyse oli vain siitä, haluanko, että vain kohtu poistetaan vai poistetaanko varmuuden vuoksi myös munasarjat. Olin 46-vuotias. Ajattelin, että vaihdevuodet ovat joka tapauksessa edessä suhteellisen pian, joten henkikultani on tärkeämpi asia kuin vekottimet, joilla en kuitenkaan enää biologisessa mielessä tekisi mitään.

Olen terve ja voin hyvin. Kiitos siitä kuuluu sille, että olen käynyt gynekologilla, minua on ultrattu ja olen erittäin matalalla kynnyksellä myös kertonut lääkärille pieneltäkin tuntuvista oireista.

Miksi avaudun tästä? Siksi, että toivon, että tämän kirjoituksen ansiosta muutama nainen voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja varata ajan gynekologille. Kenties joku voisi elää mummovuosiin asti sen ansiosta.

Naisellisuus ei ole kiinni munasarjoista ja kohdusta, mutta naisen elämä voi olla.

Poikkeuksellisesti toivon, että mahdollisimman moni jakaisi tätä kirjoitusta eteenpäin. Jokainen syöpäkuolema on tragedia. Gynekologisten syöpien osalta meillä olisi kaikki mahdollisuudet ehkäistä nämä tragediat tai ainakin osa niistä.

Blogin kuvassa olen juuri päässyt heräämöstä sairaalahuoneeseeni. Hymyilytti. Elin. Elän.

Girl power!

Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑