Priimaa pukkas

Pohjalaisuus on asenne, joka ilmeisesti periytyy. Pohjalaiseksi identifioituminen ei nimittäin vaadi edes syntymistä Pohjanmaalla, sillä kahden pohjalaisen lapsi, joka on paljasjalkainen helsinkiläinen, voi tuntea olevansa pohjalainen.

Harva puhuu yhtä paljon heimohengessä ja heimohengestä kuin pohjalaiset. No, ehkä savolaiset puhuvat, mutta he nyt puhuvat lämpimikseen muutenkin.

Mitä se pohjalaisuus sitten on? Jos heimostereotypioita on uskominen, ja miksei olisi, niin se on yritteliäisyyttä, periksiantamattomuutta ja ylpeyttä: tavallista yritetään tehdä, mutta priimaa pukkaa. Ja ylpeä saa olla, muttei leuhka.

Vaikken puhu kovinkaan pohjalaisittain (paitsi, että pyörässä on lesta ja housuissa pultut), niin kyllä kaikki tutut varmasti tietävät, että olen Pohjanmaalta. Silti oli iloinen yllätys, kun kollega toi kirjamessuilta lahjaksi Pöyrööt-sarjakuvakirjojen Priimaa pukkaa -kirjan. Ja vieläpä omistuskirjoituksella. Ja iloinen yllätys oli törmätä tekijöihin myös Suomen Kädentaidot -messuilla. Ystäväni osti minulle lahjaksi mukin, joten kyllä nyt on pukannut priimaa oikein urakalla.

Ihminen voi lähteä Pohjanmaalta, mutta Pohjanmaa ei lähde ihmisestä.

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällä työpöydällä priimaa pukkaa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ja sitten kahvia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Muutama vesivärikynä messuilta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Aamun inspiraatiohetki.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Olen aina haaveillut mallinukesta.

Parempi ihminen

Viime perjantaina avattiin Kampin kauppakeskukseen Suomen ensimmäinen ja samalla Euroopan suurin Muji. Jono kiemurteli kauppakeskuksen ulkopuolelle saakka. Itse tykkään kyllä Mujin tuotteista, sillä sieltä löytyy kivoja juttuja kalenterituunailusta ja järjestelemisestä kiinnostuneelle ihmiselle. Silti ei olisi tullut mieleenkään mennä sinne avajaispäivänä jonottelemaan. Jonouutisointia seuratessa kollega myös totesi osuvasti, että ilmastoahdistus unohtuu äkkiä, kun tarjolla on ilmaiseksi jotain ”krääsää”.

Ihminen on erittäin hyvä perustelemaan omia tekojaan ja valintojaan parhain päin. Huusin lapsille, koska olin väsynyt. Pidin omaa saikkua, koska pomo on huono. Petin puolisoani, koska hän ei ymmärrä minua.

Sama pätee näihin vastuullisuusasioihin. Omat valinnat ovat jotenkin hyvä ja perusteltuja. Toisaalta muita on helppo arvostella asioista, joista ei itse ole kiinnostunut tai joihin ei ole itsellä mahdollisuutta.

Kaupungin ydiskeskustassa asuvan on helppo arvostella yksityisautoilijoita. Silti hän voi aivan hyvin lentää kaukomaille monta kertaa vuodessa. Kauramaitoa kahviinsa laittava saattaa arvostella tuotantoeläinten olosuhteita, mutta silti hän mussuttaa suklaata, jonka tiedetään aiheuttavan ihmiskauppaa Afrikassa. Jos itsellä ei ole mahdollisuutta matkustaa ulkomaille, on helppo arvostella lentämistä, mutta silti lapsia saattaa olla liuta ja vaatteet on tehty halpatuotantomaissa.

Ihmisten ilmosto- ja muu vastuullisuusahdistus purkautuu niin kuin ihmisten paha olo yleensä purkautuu: syyllistetään muita. Ongelma on kuitenkin siinä, että muiden käyttäytymistä ei voi muuttaa, vain omaansa voi. Ja jokaisen kannattaisi tehdä itse asioita, joilla on oikesti merkitystä.

Pääkaupunkiseudulla yli puolet hiilidioksidipäästöistä tulee lämmittämisestä. Se on siis iso asia ja pienentämällä omaa asumisen energiankulutustaan voi vaikuttaa merkittävästi. Eikä se edes heikennä asumismukavuutta, päinvastoin, sillä omakotitalossa ilmalämpöpumppu ja kerrostalossa erilaiset älyratkaisut parantavat asumismukavuutta.

Vähentämällä oikeasti turhan ostamista voi vaikuttaa. Ei ole väliä, miten ekologinen tai vastuullinen se tuote on – jos se ei ole oikeasti tarpeellinen tai sitä ei käytetä loppuun vaan heitetään seuraavan sesongin tullessa roskiin. Itse ostan tuotteita, joiden valmistustavasta minulla on ainakin jonkinlainen käsitys. Samasta syystä teen myös itse. Tiedän, että neulepaitaani ei ole tehty lapsityövoimalla vaan keski-ikäisellä työvoimalla.

En missään nimessä ole puhdas pulmunen. Minulla on kalenterikrääsää kaappi täynnä, ihminen selviäisi aivan hyvin myös ilman huikeaa lankavarastoa. Yksityisautoilen ja lennän.

Yhden asian olen kuitenkin todennut: ihminen ei voi tehdä omaa viherpesuaan roiskimalla kuraa muiden päälle. En ole parempi ihminen kuin muut, mutta voin olla parempi ihminen kuin olin ennen.

Mujiin aion mennä varmasti jossain  vaiheessa, kun alkuruuhka hellittää. Ja kun minulla on tarve.

Susanna

 

Sadan vuoden ystävyys

Minulla on ollut 40 vuoden ajan ystävä. En muista, että olisimme koskaan riidelleet niin, että meillä olisi ollut välirikko. Silti olemme lapsesta saakka uskoneet toisillemme salaisuudet. Luottamus on ollut vahva.

Ystävyytemme on kestänyt etäisyyttä: välillä välillämme oli valtameri ja jonkin aikaa myös ruuhkavuodet, joiden vuoksi yhteyttä ei ehtinyt tai jaksanut pitää aivan valtavan paljon. Mutta koskaan yhteydenpito ei kuitenkaan tauonnut niin pitkäksi ajaksi, että olisi tarvinnut epäillä, onko ystävyys vielä tallella. Siitä on jatkettu, mihin on jääty.

Näin keski-ikäisenä elämässä jää aina aikaa asioille, joita pitää tärkeänä. Muu olisi selittelyä. Niinpä me puhumme puhelimessa vähintään kerran viikossa, usein useamminkin. Välimatkan vuoksi emme näe niin usein kuin haluaisin, mutta onneksi kuitenkin vähintään muutamia kertoja vuodessa.

Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että ruuhkavuosissa moni ihminen unohtaa ystävänsä jos ei kokonaan, niin liikaa. Ja kun elämä sitten taas muuttuu poikasten lentäessä, niin huomaa, ettei ystäviä enää olekaan.

Vaikka ruuhkavuosissa voi yhteydenpito olla vaikeaa ja se voi harventua, niin ei sen saisi kokonaan loppua. Ystävyyttä ei saa pitää itsestäänselvyytenä, niin kuin ei mitään muutakaan elämässä. Jos hän on sinulle tärkeä, niin näytä se. Sen voi sanoa, mutta vielä tärkeämpää on näyttää se. Soita. Järjestä aikaa kahvittelulle. Ole ystävä.

Toivon, että minulla on ystävä vielä sitten, kun juoksulenkkimme ovat vaihtuneet rollaattorikävelyiksi. Ja nauramme, emme pelkästään kuvainnollisesti vaan ihan konkreettisestikin pissat housussa,  toistemme jutuille.

Susanna

 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑