Puskista huutelua

Takana reilut neljä kuukautta karavaanarina, siitä olemme olleet reissussa lähes puolet. Humppakuutiomme on tuonut meille aivan uuden ulottuvuuden sekä etätyön tekemiseen, matkusteluun että elämään yleensäkin: työt hoituvat missä vaan, Suomessa on paljon hienoja paikkoja ja ihminen tarvitsee elämiseen yllättävän vähän. Luksus on asioita, joita ei saa rahalla.

Olemme oppineet myös paljon tästä karavaanariskenestä. Itselleni ainakin etukäteen karavaanarius merkitsi sitä, että ollaan leirintäalueilla muiden karavaanarien kanssa. Puskaparkkeilusta en ollut koskaan kuullutkaan, ja kun kuulin, se pelotti vähän. Entä jos sähkö loppuu? Entä jos vesi loppuu? Syömmekö vain retkimuonaa? Pystyykö henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimaan? Mistä niitä paikkoja löytyy?

Nuo kaikki ovat osoittautuneet aivan turhiksi peloiksi, vaikka olemme puskailleet todella paljon. Meidän liikkuvaan reissutyyliimme puskailu sopii todella hyvin, sillä vain harvoin on tullut olo, että haluamme asettua aloillemme muutamiksi päiviksi, vetää markiisin esille ja virittää kalusteet.

Asialla on tietysti kääntöpuolensa: puskailu herättää tunteita. Se herättää tunteita erityisesti niissä, jotka eivät ole sitä koskaan kokeilleet tai ovat kokeilleet, mutta eivät ole sitä omakseen kokeneet. Mutta erityisesti se herättää tunteita niissä, joille koko karavaanarihomma näyttäytyy epämääräisenä, vähän pelottavanakin nomadimeininkinä. Tässä siis yritys kertoa, mistä hommassa ainakin meille itsellemme on kyse.

Osittain pelko ja siitä kumpuava viha ja ärsyyntyminen puskaparkkeilijoita kohtaan ovat perusteltujakin: nyt kun meitä karavaanareita on paljon, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Myös niitä, jotka jättävät roskapussinsa alueelle, parkkeeraavat kyseenalaisiin paikkoihin ja käyvät kuseksimassa minne sattuu. Tähän mulla on vain yksi kommentti: idiootit.

Mutta miksi me sitten puskailemme?

Ainakaan emme puskaile säästääksemme leirintäaluemaksuja. Kun menemme leirintäalueelle, olemme valmiita maksamaan palveluista – vaikka vähän enemmänkin, kun rahalle vain saa vastinetta.

Puskailu on fiksua silloin, kun tarkoitus on vain levätä ilta ja yö ja jatkaa seuraavana aamuna matkaa. Silloin ei ole tarvetta levitellä markiisia, tuoleja ja pöytää. Illallisen tekee hyvin autossakin, meillä ei vesi ole ollut koskaan lähelläkään loppumista, vaikka ollaan käyty ihan kunnolla suihkussakin ja kemssan tankkikin kestää kyllä useampia päiviä ilman tyhjennystä.

Me ollaan asuntoautoilijoita, ja se on meille kiva harrastus, parempi kuin kesämökkeily, sen vuoksi, että autossa on renkaat ja ratti. Se on luotu liikkumaan. Meille on tärkeää nähdä ja kokea eri paikkoja, ja vaikka karavaanarihommissa matka on aivan yhtä tärkeä kuin päämääräkin (jos sellaista edes on), niin joskus matkanteko edistyy parhaiten, kun joka paikkaan ei perusta leiriä. Toki joskus on kiva myös ottaa iisimmin ja jos matkan varrelle osuu kiva leirintäalue ja itsellä on joko töiden (teen etätöitä autossa) vuoksi tai muuten vaan tarve olla paikoillaan, me menemme kyllä leirintäalueelle.

Usein ollaan vahingossa löydetty vain niin upeita paikkoja, että ollaan haluttu jäädä puskailemaan. Jos siis paikka on sellainen, että siinä saa puskailla. Ei tietenkään yövytä kenenkään mökkitiellä tai muissa kielletyissä paikoissa. Esimerkiksi maaliskuussa todettiin Saariselällä Kaunispään huipulla upeaa auringonlaskua katsellessamme, että täällähän voi itseasiassa yöpyä. Ja niin tehtiinkin, oltiin yöllä ainoat parkkisen asukkaat, joten tunturi oli meidän.

Puskailun hyvä puoli on se, että paikat ovat usein todella rauhallisia. Iltaa ja yötä eivät häiritse karaoket tai naapureiden meteli. Tosin sitä voi häiritä käkien kukkuminen ja aamulla voi herätä linnunlauluun.

Kun ei kaipaa leirintäalueen palveluita, kuten sähköä, kemssantyhjennystä, vettä, saunaa tai ravintolaa, on niistä minusta aivan turha maksaa. Kun niitä kaipaa, olen niistä myös valmis maksamaan.

Mistä sitten niitä puskia löytää? Park4night-sovellus on osoittautunut hyväksi, mutta paikkoja on myös paljon enemmän, kun vaan pitää silmänsä auki. Pysäköintialueilla saa yöpyä, jos sitä ei ole erikseen kielletty. Leiriä ei saa pystyttää, eli tuolit ja muu rekvisiitta on pidettävä tallissa. Usein pysäköiminen on sallittua esimerkiksi kansallispuistojen, yleisten uimarantojen, venesatamien tai golf-kenttien parkkiksilla. Jälkimmäisillä olemme usein erikseen kysyneet, onko yöpyminen pelin jälkeen ok, kertakaan ei ole kielletty ja päinvastoin, meille on kerrottu, moneenko asti suihkut, saunat ja wc:t ovat auki.

Puskaparkkeilu on mieletön etuoikeus, silloin kuin siihen on oikeus. Siksi koemme, että meillä on myös vastuu siitä, että tällainen mahdollisuus Suomessa säilyy. Emme koskaan roskaa, päinvastoin, keräämme muidenkin roskia. Emme koskaan metelöi tai häiritse. Emme täytä parkkista, sinne jää aina tilaa muillekin. Emme asetu kodiksi, emme puskaparkkeile samassa paikassa kuin yön kerrallaan emmekä levitä varusteitamme. Olemme aina ystävällisiä, olemmehan karavaanareita.

Susanna

Elämämme ensimmäinen puskaparkki: levähdysalue matkalla Sodankylästä Saariselälle, P-alue tienposkessa ennen Porttipahtaa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, yö nukuttiin hyvin, koska liikennettä ei juuri ollut.
Uskomaton puskaparkki Kaunispään huipulla. Oltiin ainoat yöpyjät, syykin selvisi yöllä, kun myrsky alkoi. Muut olivat ehkä kuunnelleet säätiedotuksia?
Paraisten venesatamassa.
Vääksyssä oltiin matkaparkissa keskellä kylää. Paikassa oli kaksi sähkötolpallistakin paikkaa, mutta ne olivat täynnä. Kiitimme kuntaa hyvästä karavaanarien huomioinnista käyttämällä paikallisia palveluita.

Strömforsin ruukissa oli iso P-alue ilman rajoituksia, mutta kannattaa pitää silmät auki…

Pieni yleinen uimaranta Hämeenlinnassa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, lähdettiin aamulla.
Puskaparkkinäkymämme.
Hangon Tulliniemessä on iso sataman P-alue, josta pääsi patikoimaan Suomen eteläisimpään kohtaan.

Eedenistä itään (ja vähän Keskimaahankin)

Humppakuutiomme on lähtenyt itään. Suuntana se on minulle Suomessa kaikista oudoin, sillä jos pidempään on kotimaassa reissattu, suuntana on ollut pohjoinen.

Toimisto kulkee edelleen autossa, sillä kesälomaani on vielä tovi. Lomafiilikseen on kuitenkin tässä autossa töitä tehdessäkin päässyt. Palavereita on ollut vain vähän, ja kirjoitustyöt onnistuvat myös auton liikkuessa, joten olen voinut hyödyntää matka-ajankin töitä tekemällä.

Kirjoittelin jo aiemmin kolmen ruukin kierroksestamme, sarja saa nyt jatkoa parin ruukin verran.

Matkamme starttasi kuitenkin Porvoosta, jossa yövyimme vanhan juna-aseman parkkipaikalla edellisestä Porvoo-reissusta viisastuneena. Silloin yövyimme aivan aittoja vastapäätä, joen toisella puolella, ja se oli kyllä aika levoton mesta.

Toinenkin yö vierähti Porvoossa, Rönnäsin golf-kentän parkkiksella golf-kierroksen jälkeen. Minä heitin talviturkkini Rönnäsin uimarannalle, sillä totesin, että vesi oli juuri ja juuri meikäläiselle sopivaa, taisi olla 24-asteista. En muista, milloin olen viimeksi kyennyt Suomen luonnonvesissä uimaan, sen verran kranttu olen veden lämpötilan suhteen…

Strömforsissa loistopitsa

Vietimme yhden illan, yön ja seuraavan aamupäivän Strömforsin ruukkikylässä Ruotsinpyhäällä Loviisassa. Autollemme löytyi aivan mahtava puskaparkkipaikka kylän uimarannalta, joten kävimme sekä ilta- että aamu-uinnilla. Sanoisin, että melko luksusta astua omasta ”kodista ja toimistosta” viisi askelta ja pulahtaa veteen.

Kylä oli viehättävä ja matkailusivuston perusteella siellä oli myös yllättävän hyvä ravintolatarjonta. No, yksi ravintola oli auki vain viikonloppuisin. Toinen näytti meidän silmiimme ulkopäin liikaa kyläpubilta (ruoka olisi saattanut olla hyvääkin, sitä emme kiellä). Ja kolmannessa saimme sitten niin mitäänsanomatonta palvelua, että käännyimme vartin seisoskelun jälkeen pois. Meidän euromme vietiin pieneen kyläkauppaan, josta haimme pitsaamme täytteitä ja testasimme ekaa kertaa autoomme grilliä varten viritetyn kaasuliitännän ja paistokiven, ja paistoimme grillipitsat. Hyvää oli.

Täytyy todeta, että nyt koronan jälkimainingeissa olemme yrittäneet käyttää ravintolapalveluita suht useasti, mutta valitettavasti tuntuu, että monissa ravintoloissa on korona-ajan henkilöstömitoitus. Palvelu ei varsinaisesti ole huonoa, koska sitä ei ole. Ensin saa odotella tarjoilijaa, sen jälkeen saa odotella juomia. Jos kyse on säästöstä, niin sitä se ei oikeasti ole. Ihminen ehtisi tilata enemmän, jos saisi lasillisen viiniä heti tilaamisen jälkeen, sen ehtisi juoda ruokaa odotellessaan, jolloin ruoan kanssa menisi toinen. Puhumattakaan siitä, ettei asiakas tuo euroakaan, koska kääntyy pois niin kuin me.

Strömforsissa ravintolan terassi oli suhteellisen täynnä, mutta tilaakin olisi ollut. Kun tarjoilijat eivät vaivaudu edes tervehtimään, saati ohjaamaan pöytään ja ympärillä on kymmeniä ihmisiä, jotka selkeästi odottavat vielä ruokaansa, niin on viisainta todeta, että palvelu ei vaan pelaa.

Strömforsista siirryimme Kotkaan, jossa majapaikkamme oli vaihteeksi leirintäalueella. Sen verran on ollut hikistä, että oli pyykkiä pestäväksi ja muutenkin oli kiva saada auto sähköpistokkeeseen, että sai ilmastoinnin vaikka ympärivuorokauden päälle.

Me olemme todenneet puskaparkkeilun kivaksi, mutta täytyy myöntää, että on leirintäalueissakin puolensa ja Kotkan Santalahti oli kyllä todella kiva. Jopa paikan terassiravintola oli kiva ja jopa tyylikäs, kävimme testaamassa sitä yhden Aperol Spritzin verran.

Kotkan puistot

Kotkan puistot ansaitsisivat varmasti ihan oman bloggauksen, mutta totean nyt tässä sen, mitä minulle oltiin etukäteen hehkutettu: Kotkassa on taatusti Suomen hienoimmat puistot, ja niitä on paljon.

Me kiersimme puistoja sähköpyörillämme, sillä se oli muutenkin mukava tapa lähteä Santalahdesta kaupungille.

Jos Kotkan puistot kiinnostavat, mutta aikaa on vain vähän, katsasta edes nämä: Katariinan meripuisto ja Sapokka. Jälkimmäinen on voittanut kansainvälisiäkin puistopalkintoja. Puistossa oli upea alppiruusualue, joten puistoon täytyy ehdottomasti palata joskus kesäkuussa sen ollessa varmasti upeimmillaan.

Unescon maailmanperintöä keskellä ei mitään

Kotkasta suuntasimme Verlan vanhaan ruukkikylään, joka on Unescon maailmanperintökohde, sillä se on erittäin hienona ja alkuperäisessä kunnossaan säilynyt vanha pahvitehdaskokonaisuus.

Verlassa suosittelen opastettua tehdaskierrosta, sen aikana kuulee tehdastyöläisten oloista ja näkee myös koko pahvin valmistusprosessin.

Verlassa ei sitten juuri muuta olekaan – museon vieressä on pieni ravintola (erinomaiset vohvelit!) ja pari käsityöläispuotia. Me olimme ajatelleet majoittuvamme kylän parkkiksella, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa sähkötolpan ääreen.

Ajellessamme osui vastaan kyltti: Aurantola. Pikaiset googletukset, ja todettiin, että käydään katsomassa vanhan kartanon pieni karavaanialue. Todettiin maisemat hyviksi ja jäätiin sinne.

Aurantolan puitteet olivat todella kivat: kaunis kartano järven rannalla vanhoine aittaympäristöineen. Valitettavasti paikka olisi kyllä kaivannut vähän pintaremonttia, sillä wc- ja suihkutiloille ei oltu taidettu tehdä mitään muutamaan vuosikymmeneen. Laiturin portaatkin olivat liukkaat. Siistiä kyllä oli, mutta pienellä remontilla paikasta saisi huippuhienon!

Vääksyssä la vie est belle!

Jostain syystä päätimme poiketa katsastamassa Vääksyn kanavan, ja koska ensituntuma kylästä oli niin kiva, päätimme jäädä kylän keskustassa sijaitsevaan matkaparkkiin. Sähköpaikkoja oli vain kaksi, joten niitä ei meille riittänyt, mutta onneksi löysimme autolle mukavan varjopaikan alueelta.

Ja täytyy sanoa, että Vääksyssä oli kyllä todella satsattu myös karavaanareihin. Matkaparkin wc-tilat olivat uudet ja siistit, ja oli kiva, että matkaparkki oli keskellä palveluita. Nyt niitä tuli käytettyäkin, joten varmasti jätettiin matkailueuroja käyntimme edestä, vaikka parkki ilmainen olikin.

Kävimme kävelyllä kanavanvarressa, lounaalla Wine & Cafe -ravintolassa, uimassa Kalmarinrannalla ja ostoksilla Ranskalaisessa kaupassa. Luit ihan oikein: keskellä kylää on oikein autenttisen oloinen ranskalainen kyläkauppa, jossa on kaikenlaista herkkua sekä tarjolla että myytävänä. Yläkerrassa on myös vaatteita ja kaikenlaista ihanaa pientä tilpehööriä. Minulle tarttui mukaan keltainen hellemekko ja pullollinen siideriä. Tässä puodissa olisi voinut viettää vaikka pari tuntia ihmetellen!

Harmi, että kamera ei ollut mukana, sillä puoti oli kyllä täynnä kaikenlaista ihanuutta. Nyt teidän täytyy mennä vain toteamaan homma omin silmin. 🙂

Kahvitauot ovatkin uintitaukoja

Vääksystä valuimme alaspäin sen verran, että päädyimme Leininrannan leirintäalueelle. Ja jälleen kiva leirintäalue! Pitkä ranta, rauhallinen alue ja me saimme Humppakuution paraatipaikalle rantaan, terassimme joelle päin (kyllä, kyseessä oli Kymijoki, vaikka se tässä kohtaa näytti aivan järveltä). Myös suihkut, wc-tilat ja muut olivat uudenkiiltävät ja todella siistit!

Päätimme olla alueella kaksi yötä, jotta minäkin ehtisin työpäivän jälkeen rentoutua ja nautiskella paikan tunnelmasta.

Ai että, kyllä kelpaa. Saa nähdä, minne seuraavaksi Humppakuution nokka kääntyy, ehkä kohti kotia. Nyt on kuitenkin aika hyvä juuri tässä ja nyt.

Susanna

Onni on mies, jolla on elämä

Tein eräänä päivänä töitä Humppakuutiossa golf-kentän laidalla, niin kuin monena päivänä tänä keväänä. Mies oli viettänyt päivän kentällä ja käveli autoa kohti hymyillen itsekseen. Minussa läikähti käsittämätön onni. Ilo siitä, että miehellä on harrastus, joka tuottaa hänelle niin paljon iloa, että hän hymyilee yksikseen.

Epäilen, että jokaisen onnellisen parisuhteen taustalla on se, että molemmilla on elämä. Ja tarkoitan tällä sitä, että molemmilla on myös oma elämä.

Totta kai on hyvä ja hienoa, että parisuhteessa on myös yhteisiä juttuja, asioita, joiden ääressä on kiva viettää aikaa yhdessä. Mutta en usko, että on olemassa ihmistä, joka sataprosenttisesti täyttäisi kaikki minun tarpeeni ja olisi tasan tarkkaan samoista, ja vain samoista asioista, kiinnostunut. Tai päinvastoin, en minä voi kaikkia mieheni tarpeita täyttää.

Olen todennut, että molemmille tekee hyvää tehdä välillä myös asioita itseksemme. Mies huitoo jollain mailalla palloja tai pallontapaisia, käy noin kerran vuodessa poikien kanssa kalassa. Tai pesee pihalla autoja niin usein, että pelkään maalin liukenevan.

Minä puolestani harrastan käsitöitä, käyn normioloissa pari, kolme kertaa vuodessa tyttöjen reissussa ja saman verran ulkona syömässä. Käyn kuntosalilla tai katson mitä tahansa urheilua telkkarista (kyllä, minä olen meidän perheen penkkiurheilija).

Kun tekee välillä jotain yksin tai omissa porukoissaan, on kiva taas tehdä asioita yhdessä. Me käymme kävelyllä tai patikoimassa. Pelaamme golfia yhdessäkin, joskus tennistäkin. Laitamme viikonloppuisin ruokaa yhdessä, meillä on yhteisiä koti- ja pihaprojekteja. Mutta joka viikko teemme asioita myös itseksemme.

Minusta yhteiset harrastukset eivät ole parisuhteen kulmakivi. Toinen voi olla kiinnostunut oopperasta, toinen black metalista. Kiinnostusten kohteiden sijaan minusta ratkaisevaa on yhteinen arvomaailma ja käsitys tulevaisuudesta. Meillä on miehen kanssa aivan samanlainen visio, ja sitä kohti tehdään töitä tiiminä.

Eiväthän töissäkään tiimin tyypit tee aina samoja asioita. Mutta tiimin ihmisten kiinnostus, osaaminen täydentää toisiaan niin, että lopputulos on paras mahdollinen. Tiimillä on tavoite, pariskunnalla sitä voi kutsua vaikka unelmaksi.

Parisuhteessa pitää arvostaa toista yksilönä ja yksilöllisine tarpeineen. Sen sijaan, että puolisolle pistetään pallo jalkaan ja ollaan mustasukkaisia omista harrastuksista tai kavereista, pitäisi iloita siitä, että toisella on syy hymyillä myös yksin.

Susanna

Keräilemme kansallispuistoja

Ihminen voi keräillä tavaraa, tai sitten hän voi keräillä elämyksiä. Me olemme päätyneet elämässämme siihen vaiheeseen, että tavaraa on enemmäin kuin tarvitsemme. Sen sijaan kaipaamme elämyksiä. Se ei tarkoita sitä, että metsästäisimme adrenaliinia ja pistämme rahamme nyt tavaran sijaan kokemuksiin, joilla on hintalappu. Kokemuksemme mukaan nimittäin parhaat asiat maailmassa ovat usein ilmaisia.

Humppakuutiomme taipuu elämyksien metsästämiseen erittäin hyvin. Kierrämme golf-kenttiä (mies enemmän, mutta minäkin viikonloppuisin) ja Suomen kansallispuistoja, joista tähän saakka tutuksi on tullut lähinnä naapurimme Nuuksio. Nyt olemme patikoineet Teijon kansallispuistossa ja Kurjenrahkan kansallispuistossa. Molempia voin lämpimästi suositella etenkin Etelä-Suomessa asuville, sillä ne toimivat myös päiväretkikohteina.

Jos haluaa luonnossa patikoinnin lisäksi tehdä muutakin, molempien läheltä löytyy muutakin tekemistä. Teijoon on helppo yhdistää esimerkiksi päivä Mathildedalissa ja Kurjenrahkaan vaikka visiitti Naantaliin. Näin samassa viikonlopussa voi sekä nautiskella luonnosta, liikkua että syödä ja juoda hyvin. Ja ainakin minusta siinä on aika lailla ainekset täydelliselle viikonlopulle!

Jotkut saattavat ajatella, että täytyy olla vuorikiipeilijä tai vähintäänkin eräjorma, jotta kannattaa lähteä patikkaretkelle. Mutta varsinkin Kurjenrahkassa pystyy liikkumaan kuitenkin pienten lastenkin kanssa ja jopa rollaattorilla. Reittejä löytyy jokaisen kunto- ja eräilytason mukaan.

Minulle luonto on ennen kaikkea meditaatiopaikka. Henkinen Syke laskee samalla, kun fyysinen nousee. Ja etenkin näin alkukesällä luonto tarjoaa tuoksuineen, äänineen, värineen sellaisen aistien ilotulituksen, että pää räjähtää.

Vaikka minulla on partio- ja suunnistustausta, en koe olevani varsinaisesti eräilijä. Minusta on mukava päästä yöksi Humppakuution sänkyyn, ottaa lasillinen roseeta, pestä hiukset ja syödä muutakin kuin nuotiomakkaraa.

Susanna

Teijon kansallispuisto on näppärästi lähellä Suomen hipstereintä kylää Mathildedalia.
Jeturkastin kivikko.
Kurjenrahka on Varsinais-Suomen laajin luonnontilainen suoalue. Se houkutti ottamaan lähikontaktia tupasvillaan.
Tupasvillan kukinta alkoi olla jo hiipumaan päin.
Koin ahaa-elämyksen: suopursuhan näyttää rhododendronilta. Ja niinhän se onkin: Rhododendron tomentosum!
Kurjenrahkan maisemia ylhäältä.

Kolmen ruukin kierros

Huvila ja Bussi -kesäkiertueella on uusi ohjelmasarjamme, jossa minä, mies ja kaksi kissaa kierrämme Suomea ja kenties jossain vaiheessa myös ulkomaita asuntoautollamme. Talven Lappi-kiertue oli neitsytmatkamme, jolta selvisimme jäävuoriin törmäämättä. Sen jälkeen olemme tehneet yhden pidennetyn viikonloppureissun Hankoon ja Tammisaareen ja kaivaneet golf-bägit esiin. Mutta helatorstaita edeltävänä keskiviikkona pakkasimme Humppakuutioomme bägit, pyörät ja patikointikengät. Ja menoks!

Asuntoautoilun paras puoli on vapaus. Ja se näyttäytyi heti matkan alkaessa. Olimme nimittäin ajatelleet suuntaavamme Rauman ja Porin suuntaan, mutta syystä, jota emme edes oikein tiedä, päädyimme Varsinais-Suomeen ja Länsi-Uudellemaalle. Reissusta syntyi kolmen ruukkikylän kerros.

Pääsimme liikenteeseen minun työkiireideni vuoksi aika myöhään keskiviikkoiltana, joten ajomatka jäi varsin lyhyeksi: pysähdyimme jo Inkoossa. Sieltä löytyi ihana puskaparkkipaikka uimarannalta. Itse ajattelin, ettei siellä ole ketään, mutta kyllä Suomesta näemmä hulluja lapsia löytyy – yllättävän moni lapsiperhe kävi iltauinnilla rannalla. Heidän lähdettyään rannalle jäimme me ja joku muu asuntoautoperhe. Hiljaista siis oli, jos lähiseutujen hulluna kukkuvat käköset unohdetaan.

Ilta oli kaunis ja rantalaiturilla istuskellessa mietin, että ihminen voi nauttia maisemasta ilman, että hänen täytyy maisemaa omistaa.

Inkoosta suuntasimme kohti Mathildedalin ruukkikylää, josta olin kuullut karanavaanarien supattavan. Enkä turhaan, sillä kylähän oli vallan viehättävä. Miksi kaikki puhuvat Fiskarsista, enkä koskaan ole kuullutkaan aiemmin Mathildedalista? Siellä kävimme  alpakkalankaostoksilla Ruukin kehräämössä, lounaalla Mathildan Marinassa, kahvilla ja konvehdeilla Petris Chocolatessa, yksillä Terhon terassilla ja kyläpanimon myymälässä ja sen jälkeen henkilökohtaisesti kiittämässä alpakoita villoistaan.

Mathildedalin kyljessä sijaitsee Teijon kansallispuisto, jossa on myös pieni karavaanarialue. Se oli kuitenkin täynnä, joten puskaparkkeilimme pysäköintialueella. Se toimi meille oikein hyvin, sillä sähköstä ei meillä ollut pulaa, eikä karavaanaripaikoilla oikeastaan sähkötolppaa ja paikanvarausta kummempaa palvelua ollut tarjollakaan. Kävimme iltapatikoinnilla Jeturkastin kierroksella ja sen jälkeen maistuikin uni, sillä päivä oli ollut varsin puuhakas.

Teijosta suuntasimme aamusta Meri-Teijon golf-kentälle, sillä mies suuntasi kentälle ja minä koneen ääreen työpäivän ajaksi. Sen jälkeen jatkoimme matkaa Saloon Vuohensaaren leirintäalueelle, jossa paistoimme makkaraa nuotiolla. Jätin vahingossa leirintäalueen suihkuun älykelloni, mutta onneksi karavaanarit ovat rehellistä väkeä ja löysin kelloni leirintäalueen kahviosta.Kiitos siis sinulle rehellinen karavaanari, kuka sitten oletkin.

Seuraavana aamuna suuntasimme Saloon, sillä minun taytyi käydä täydentämässä allergialääkevarastojani. Huh hei, eipä näin pahaa koivuallergiaa olekaan ollut muutamaan vuoteen. Ja sieltä suunta Teijon ruukkikylän ja Teijon Masuunin taidenäyttelyn kautta takaisin kohti Teijon kansallispuistoa, jossa allergian ja lääkecocktailin uuvuttamana vedin minulle harvinaiset päikkärit. Iltapäiväksi onneksi virkistyin, joten lähdimme patikoimaan Mathildajärven kierrokselle.

Sunnuntaina matkamme jatkui Fiskarsiin Ruukkigolfiin, jonne olimme buukanneet iltapäiväksi golf-kierroksen. Olipa hieno keli pelata ja kenttä aivan loistavassa kunnossa! Onneksi ymmärsin laittaa aurinkovoidetta olkapäihin, sillä melkoiset rusketusrajat sain.

Olimme golfkentän parkkipaikalla yötä, ja ystävällinen henkilökunta opasti meille, että kentän suihkut ovat käytössämme iltakymmeneen asti. Niinpä pääsimme golf-kierroksen jälkeen ”ihmistensuihkuun” ja mies kävi saunassakin.

Maanantaina tein taas töitä ja mies lähti golfaamaan. Kävimme lounasaikaan Fiskarsin ruukkikylässä, mutta jatkoimme lopulta matkaa kotiin.

Se oli lyhyt, pitkä reissu, sillä ehdimme tehdä ja nähdä vaikka mitä ja ruukkikylissä tunnelma oli kuin ulkomailla. Etenkin Mathildedalista ja Teijon kansallispuistosta tuli kyllä uudet suosikkikohteeni, molempiin palaamme taatusti. Mutta seuraavaksi Humppakuution nokka suuntaa luultavasti itään. Tai no, katsotaan nyt minne ratti kääntyy. Karavaanari on vapaa muuttamaan suunnitelmia…

Susanna

Inkoosta löytyi pieni uimaranta, jonka vieressä puskaparkkeilimme ja mies lennätteli uutta leluaan.
Tämä lasketaan uimiseksi, jos ihmisen mielestä uimakelpoinen vesi on yli 23-asteista.
Maisemaa ei tarvitse omistaa, jotta siitä voi nauttia.
Ruukin kehräämö oli karkkikauppa….
Ostin hänen väristään alpakkalankaa.
Punainen pallero on valittu maailman kolmanneksi parhaaksi – Petri’s Chocolate oli ihana!
Terhosta sai myös siideriä. Tämä kurkulla maustettu oli raikas ja kuiva, mii laik.
Mathildanjärven kierros.

Mihin me oikein tilaa tarvitsemme?

Olemme kotiutuneet 25 päivän neitsytmatkaltamme. 3100 kilometriä takana ja edessä vaihteeksi kotiarki. Vietämme rospuuttoviikot kotona ja tarkoitus on jatkaa matkaa, kunhan golf- ja patikointikelit koettavat.

Samalla saamme tilaisuuden käydä omassa saunassa, keitellä kahvia aidoista kahvipavuista ja pestä pyykkiä vaikka joka päivä. Siinäpä oikeastaan ovatkin asiat, joita kotoa olen kaivannut. Oikeasti tämä humppakuutiomme ei siis ole juuri rajoittanut elämäämme. Olemme päässeet saunaan useammankin kerran viikossa, olemme keitelleet kahvia joka päivä emmekä ole kulkeneet likaisissa vaatteissa.

Tämä kokemus on saanut ennen kaikkea pohtimaan: jos mahdumme miehen ja kahden kissan kanssa tähän autoon varsin hyvin, niin mihin ihmeeseen me tarvitsemme melkein 200 neliötä ja pihan?

Kysymys on tietysti sikäli epäreilu, että matkasimme kotiimme viemään hiihtokamat sinne ja hakemaan kesän harrastuskamat ja kesävaatteet tilalle. Jos meillä ei olisi kotia, meillä ei olisi autossa säilytystilaa kaikelle hyödylliselle ja tarpeelliselle. Toki varastotilaa voi vuokrata, ei siihen isoa omakotitaloa tarvita.

Olemme reissun aikana jutelleet useampaan otteeseen siitä, miten vapauttavaa on se, kun ei ole tavarassa kiinni. Luin kiinnostuneena karavaanipalstan keskustelua, jossa asuntoautossa tai -vaunussa asuvat suomalaiset kertoivat kokemuksistaan. Kokemukset olivat myönteisiä. Yksi totesi, että elämän paras päätös oli vaihtaa kiinteä omaisuus liikkuvaan elämäntapaan. Toinen myönsi, että pk-seudun asuntojen hinnoilla elämä karavaanarina on edullista, mutta se on edullista ennen kaikkea sen vuoksi, ettei pieneen tilaan voi haalia tavaraa koko ajan lisää.

Itseäni konmarittajana tämä ajattelutapa puhutteli kovasti. Mitä, jos tavaran haalimisen sijaan haalisimme elämyksiä? Jos kesämökin hankkimisen sijaan hankkisimme luonnonrauhaa, johon ei tarvitsisi liittyä omistamista? Entä jos matkustamisen sijaan olisimme koko ajan matkalla?

Ei, emme ole myymässä taloamme, ainakaan vielä. Ja kyllä minulle olisi tiukka paikka luopua neulelangoista ja -kirjoista ja korkokengistä. Mutta ajatuksena on erittäin vapauttava huomata, että pärjäämme aika vähällä.

Vähän ei tarvitse olla vaatimatonta: Me voimme juoda samppanjaa. Meillä voi olla pellavalakanat. Ylettömän sijaan elämä voi olla ylellistä.  

Susanna

Makuuhuoneen patja on erittäin hyvä, ja se on tärkeää. Pellavalakanat ovat paitsi kauniit, myös käytännölliset. Ne eivät mankelia kaipaa.
Makuuhuoneen seinäkoukkuihin ripustettiin korit, jotka lisäävät säilytystilaa. Vaatesäilytykseen on tilaa niukasti, mutta silti onnistuin pakkaamaan vaatteita reissuun aivan liikaa.
Vessassa toimii sama säilytyskoriajattelu kuin makkarissakin. Veskin kaapeissa on tilaa varsin reilusti: myös lääkevalikoimalle ja siivoustarvikkeille.
Uashmamat kätkevät sisäänsä esimerkiksi taskulampun ja kasvomaskeja. Kaikkea pientä ja tarpeellista.

Huvila ja bussi

Terveiset meidän huvilaltamme, joka on auto! Ollaan nyt oltu kaksi viikkoa ja yksi päivä tienpäällä. Vielä ei olla heitelty sormuksia eikä myyty autoa. Kilsoja takana yli 1900, joten rauhassa ollaan edistetty matkaa. Mä olen arkipäivät tehnyt töitä, joten reissua on tehty työn ehdoilla. Vaikka työstä tämä asuntoautoilukin käy näin aloittelijalle: koko ajan riittää jotain pientä puuhaa.

Vaikea sanoa, mihin ne illat oikein hurahtavat. Mutta pienessä tilassa kaikkeen tuntuu menevän vähän enemmän aikaa kuin kotona. Ja jotenkin tämä retkielämä väsyttää niin, että iltakympiltä on taju jo kankaalla. Tähän mennessä olen oppinut muutamia asioita, joista alla lista. Sen sijaan en ole oppinut vielä auton monimutkaista valaisinjärjestelmää (miehen mielestä se on hieno, ja onkin, mutta vaatii opintoja Otaniemessä, kuten kotonakin).

  1. Kun kaksi ihmistä ja kaksi kissaa viettävät aikaa pienessä tilassa, pitää siivota joka päivä. Kissanhiekkaa, -karvoja ja -ruokaa löytyy yllättävistä paikoista. Onneksi pakkasimme mukaan karvasuulakkeella varustetun Dysonimme. Ja onneksi pienen tilan siivoaminen on myös nopeaa. Ja onneksi minä pidän siivoamisesta. Huono puoli on se, että siistiltä näyttää noin kahden tunnin ajan.
  2. Parhaat petivaatteet ovat pellavaa. Minä valitsin ne ulkonäön perusteella, mutta valinta on osoittautunut käytännöllisimmäksikin. Pellavaa ei tarvitse mankeloida leirintäaluepesujen jälkeen, sillä sen kuuluukin näyttää ryppyiseltä.
  3. Ruokavalinnat ovat menneet vähän uusiksi. Vaikka jääkaappimme on autovarusteeksi iso, se on silti pieni. Sivulokeroihin ei mahdu isoa jugurttipurkkia, joten syömme nykyisin viiliä tai jugurttipikareita. Leipä ja juusto ostetaan valmiiksi siivutettuna. Siivota ja tiskata saa muutenkin ihan tarpeeksi.
  4. Tämäkin homma tarvitsee mobiilisovelluksia: puskaparkkien löytämisessä auttaa Park4night ja revotulista hälyttää My aurora forecast.
  5. Millään ei voi heti tietää, mitä reissussa tarvitsee ja mihin tavarat kannattaa sijoittaa. Mutta kissanhiekkalaatikon paras paikka on suihkussa. Ja sinitarra on kätevää, sillä sillä saa asiat pysymään paikoillaan liikkeelläkin.

Matka jatkuu vielä todennäköisesti ainakin viikon verran, eli pääsiäisen yli. Sitten taitaakin tulla reissutaukoa, sillä kotiin palattuamme emme sieltä saa enää lähteä. Tai mökilleenhän sai lähteä ja eikös tämä ole mökki?

t. Susanna

Työpaikan etäjumpassa oli afrotunti. Se vaati 1,5 metriä tilaa ympärille, joten asuntoautoilijan ainoa vaihtoehto oli jumpata leirintäalueen pihalla. Anteeksi karavaanarikaverit, se ei varmasti ollut kaunis näky.
Reissun kohokohtia on ollut yöpyminen puskaparkissa Saariselällä Kaunispään huipulla. Ilta oli kaunis, yö ei. Sattui se myrsky-yö, jolloin tuuli puhalsi 20-25 m/s. Ei juuri nukuttu.
Auringonlasku Kaunispäällä.
Ladut olivat Saariselällä niin hyvässä kunnossa ja suksi pelasi niin hyvin, että tunsin harhaisesti olevani hyvässä kunnossa.
Pari kertaa on nähty poroja tiellä.

Kaikkien kaveri

Korona ja keski-ikä on äärimmäinen yhdistelmä: se johtaa harrastuksiin, joita ei olisi osannut kuvitellakaan. Meillä tämä ilmeni niin, että iski asuntoautokuume. Ensioireet ilmenivät jo vuosi sitten, jolloin mies kävi potkimassa renkaita, mutta silloin tauti meni vielä ohi. Nyt se iski uudelleen, entistä pahempana. Kuvittelimme, että tauti pysyy hallinnassa, jos vuokraamme auton kesälomaksi. Hah ja pyh. Yhtenä arki-iltana tuli mieleen, että miksi odotella kesälomaa, kun etätöitä voi tehdä, no, nimensä mukaisesti etäältäkin. Sitä asiaa ei sitten sen kummemmin mietitty, vaan menimme kaupoille ja teimme kaupat.

Olemme tehneet elämämme kaikki isot päätökset nopeasti: lyöneet hynttyyt yhteen ja ostaneet kodin. Ja nyt siis ostaneet asuntoauton. Meistä tuli karavaanareita. Vaikka minulle kyllä sanottiin, että karavaanareita ovat vain asuntovaunulla köröttelevät.

Liikkeelle lähdimme heti, kun saimme pakattua ja auton varusteltua siihen kuntoon, että saamme vettä keitettyä ja selviämme ainakin yhden yön puskaparkissa.

Tarkoituksena on suunnata pikkuhiljaa kohti pohjoista ja reissata niin koronaturvallisesti kuin mahdollista: teemme ruokaa itse ja ihmiskontaktit rajoittuvat lähinnä kaupassa käymiseen. Hiihtolomareissummekin osoitti, ettei hiihtoladuilla todellakaan ole minkäänlaista riskiä.

Meitä on nyt siis humppakuutiossa kaksi henkeä ja kaksi kissaa. Ensimmäiset 1000 kilometriä ovat takana, ja voin jo nyt sanoa, että tämä on kissaystävällisin tapa matkustaa. Eka yö nukuttiin kotipihassa, jotta kissat saivat totutella uuteen kotiinsa. Sen jälkeen kissat ovatkin nukkuneet aina, kun ollaan oltu liikenteessä.

Ja jotta emme olisi teiden tukkona, matka etenee ruuhka-aikojen ulkopuolella. Ajelemme rauhassa, työpäivien ohjelman, fiiliksen, kelin ja koronan mukaan.

Jos siltä tuntuu, olemme heti neitsytmatkallamme pääsiäisen yli. Kesäksi on tarkoitus vaihtaa murtsikoiden tilalle vaelluskengät ja golf-bägit.

Bloggailen reissustamme aina silloin tällöin, sillä onhan tämä nyt melkoinen lifestyle-muutos (ja tämä on lifestyle-blogi).

Joten ei muuta kuin klassikkovideon myötä tunnelmaan!

T. Susanna

V-käyrällä

Taisin joskus blogini alkuaikoina julistaa, että tämä blogisti ei laihduta. Se oli aikaa ennen v-käyrää. Eli aikaa ennen vaihdevuosia. V-käyrä on nimittäin ollut vaihdevuosi-ikäisen jyrkästi ylöspäin nousussa oleva aamupaino. Paino on noussut noin parin kilon vuosivauhtia, joten neljässä vuodessa v-käyrään on siis tullut, no noin seitsemän kiloa lisää.

Vaihdevuodet ovat muuten päästäneet minut helpolla. Elämänlaatuni on jopa parantunut kaikilla muilla mittareilla paitsi juuri sillä mittamittarilla. Lehdissä puhutaan kyllä kuumista aalloista (omalla kohdallani lähinnä satunnaisia lämpökohtauksia) ja mielialanvaihteluista (mielialani vaihtelee vain vuodenajoittain), mutta tämä aineenvaihdunnan hidastumisen aiheuttama painonnousu on kyllä jäänyt minusta vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Ja aina liikuntaa harrastaneena ja suhteellisen terveellisesti syövänä ihmisenä olin tuudittautunut siihen, että ikäkilot ovat vain tekosyy, ja oikeasti syynä on se, etteivät ihmiset vain jaksa enää välittää ulkonäöstään niin paljon, ja tiukkojen farkkujen sijaan legginsit ja tunikat ovat ihan ok.

Mutta totta se on: energiankulutuskaavio on mennyt uusiksi. Ennen tiesin, mitä saan syödä tällä kulutusmäärällä. Nyt liikunta ja ravinto ovat pysyneet suht vakiona, mutta paino ei. Aineenvaihdunta on lyönyt jarrut päälle.

No, ei painonnousuni nyt tietysti maailman vakavin asia ole. Muutamasta kilosta ei kannata paineita ottaa, eikä ihmisen tarvitse näyttää ikuisesti 20-vuotiaalta. Toisaalta, onko ikä syy lyödä hanskat tiskiin ja antaa periksi? Olen vanha haahka ja saan näyttää siltä! Ei. Parin kilon vuosivauhdilla kertyy viidessä vuodessa kymmenen kiloa, kymmenessä vuodessa parikymmentä kiloa. Ja ennen eläkeikää olisikin sitten kakkostyypin diabetes, veranpainetauti ja vaatekaappikin mennyt monta kertaa uusiksi. Ja ne kilot täytyy kantaa mukana. Itselleni liikkuva elämäntapa on aina ollut tärkeä. Vaikka ihminen voi olla lievästi ylipainoisenakin liikkuva, niin kyllä se liikkuminen on raskaampaa ylimääräisen painolastin kanssa.

Niinpä nyt on ryhtiliikkeen aika. Käyn aamuvaa’alla ja lähetän ystävälleni aamupainoni. Lisäksi raportoin päivän syömisiä ja liikkumisia. Mulla on siis oman elämäni pippalaukka, mikä saa jo etukäteen miettimään, mitä sitä suuhunsa laittaa ja kuinka paljon. Hän on armollinen tsemppari, muttei mikään nössö.

Vaaka näyttää nyt 2,5 kiloa vähemmän (kyllä, puolikkaat ovat itsetunnolle todella tärkeitä). Toisin kuin sananlaskussa sanotaan, niin alku ei suinkaan näissä asioissa ole hankalaa vaan helppo. Nyt se vaikea osuus vasta alkaa. Tavoitteena ei ole lähtöpaino, mutta kilo tai pari voisi vielä lähteä. Ja se vaikein osuus on sitten pitää se paino.

Liikuntaa harrastavan ihmisen on vaikea lisätä liikuntaa – itsekään en lisää liikuntamäärää, mutta lisään rankan liikunnan osuutta. Se on nyt korona-aikana vaikeaa, sillä salille tai ryhmäliikuntatunneille en ole menossa vähään aikaan. Siksi olenkin ollut iloinen etelän hiihtokeleistä ja toivon, että rospuuttokaudesta tulee lyhyt ja laduilta pääsee nopeasti lenkkipoluille.

Neljän vuoden takaiseen painoon en haaveile. Olen realisti. Pieni liikunnan lisääminen ei tässä iässä enää riitä, pitäisi myös syödä vähemmän kuin aiemmin. Ja siihen kykenen juuri ja juuri arkisin, mutten viikonloppuisin.

Ilman elämän nautintoja nimittäin nousisi se toisenlainen v-käyrä.

Susanna

Huonompi vai parempi kuin naapuri?

Lomailin kaksi viikkoa. Tunnustan heti: olimme miehen kanssa Vuokatissa hiihtämässä. Meillä oli mökki vuokrattuna, hiihdimme ja olimme pääsääntöisesti kahdestaan. Kun kävimme ruokakaupassa, käytimme maskia ja pidimme turvavälit. Matkustimme lomalle autolla. Tiedän, että silti on ihmisiä, joiden mielestä nyt ei saisi kotoaan lähteä mihinkään. Korkeintaan omalle mökille voi mennä. Vaikka en minä ymmärrä, miten  se omalla mökillä oleminen tuosta meidän lomastamme olisi poikennut.

Tuntuu, että nyt korona-aikana on ihmisille tullut yksi asia lisää, jossa voivat heristellä sormeaan muille ja kiillottaa omaa kruunuaan. Koronasta on tullut yksi lisä, jolla mitataan ihmisten hyvyyttä, vähän niin kuin ekologisuudesta tai eettisyydestä jo aiemmin. Mutta vähän samaan tapaan kuin niissäkin, on helppo nostaa esille vain ne asiat, jotka ovat itselle suosiollisia. Jos ei ole varaa maksaa Thaimaan matkasta – voi syyttää lomailijoita lentomatkustamisen päästöistä. Tai jos on varaa ostaa kalliimpia vaatteita, voi syyttää halpamerkkien ostajia lapsityövoiman käytöstä. Samaan aikaan ihminen voi ummistaa silmänsä hyvin omilta heikkouksiltaan, esimerkiksi suklaan syönniltä (ihmiskauppa) tai siltä, että jääkaapista heitetään roskikseen ruokaa valtavat määrät, kun tulee ostettua heräteostoksina kaikenlaista ja aivan liikaa.

Musta noissa ekologisuus, eettisyys ja samoin korona-asioissa voitaisiin ottaa lähtökohdaksi se, että fiksut ihmiset tekevät parhaansa. Ja ne ei fiksut – no niiden osalta paheksuminen ja neuvojen jakaminen onkin aivan turhaa, sillä eivät ne perille mene paheksumalla. Niitä ihmisiä varten suositukset eivät riitä, vaan tarvitaan selkeät ohjeet, kiellot, säännöt ja sakkorangaistukset.

Ja jos lähtökohtana on se, että ihmiset tekevät parhaansa, niin tästä korona-ajastakin (ja elämästä yleensä) tulisi paljon mukavampaa meille kaikille.

Meistä kukaan kun ei voi toisen pään sisään nähdä tai elämästä tietää. Ehkä sillä, joka ei kaupassa maskia käytä, on lääketieteellinen syy siihen. Ehkä sillä, joka harmittelee lasten ja nuorten harrastustoiminnan loppumista, on kotona ylivilkas lapsi, joka hyppii seinille. Ehkä se, joka käy kampaajalla kuukausittain, haluaa pitää lähikampaajansa leivän syrjässä kiinni. Ehkä se vanhus, joka haluaa nähdä lapsenlapsiaan ajattelee, että elämä ilman läheisiä ei ole elämää ja ottaa tietoisen riskin.

Meistä kukaan ei ole koronan, ympäristön tai eettisyyden suhteen täydellinen. Ei kukaan. Jo pelkkä olemassaolomme kuormittaa vähintään ympäristöä. Voitaisiinko ajatella, että jokainen tekee oman parhaansa? Jos kokee olevansa parempi kuin naapuri, niin hyvä – pisteet siitä ja papukaijamerkki, mutta hyvä ihminen ei yleensä hyvyydestään numeroa tee.

Ja mitä tämä aika tekee sitten aivan hyville ihmisille? Lisää meidän loputonta syyllisyyttämme. Olemme huonoja puolisoita, vanhempia, laiskoja liikkujia, ympäristön tuhoajia, lastenorjuuttajia tai syömme tai juomme vähintäänkin itsemme sairaiksi ja siten kuormitamme hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Olen monta kertaa ajatellut, että Suomi olisi aika hyvä totalitäärinen maa. Se sopisi meidän luonteelle. Voitaisiin sitten paikalliselle KGB:lle laverrella naapurista (tai mieluummin sukulaisesta), joka syö suklaata, matkusti talvilomalla mökille ja kesälomalla Kreikkaan, osti lastenvaatteet väärästä kaupasta eikä kerran huoltoasemalla käyttänyt maskia.

Turva(väli)llisin terveisin, Susanna

Turvaväleistä oli melko helppo pitää huolta hiihtoladulla.
Loman ainoa ”ohjelmanumero” oli koiravaljakkoajelu. Miehen kanssa ajoimme samaa valjakkoa, kaksi muuta pariskuntaa omassa reessään, erittäin koronaturvallisesti järjestetty retki. Itse halusin satsata tähän retkeen, sillä koronan vuoksi tämänkin yrityksen asiakasmäärät ovat laskeneet 75 prosenttia. Eikä koiria voi lomauttaa, ne syövät joka päivä.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑