Priimaa pukkaa

Tämä on keski-ikäisen naisen (ironinen) lifestyle-blogi. Samppanjaa, blingblingiä, itsensä kehittämistä ja kaunista elämää.

Sain mieheltä joululahjaksi liput Matkamessuille. Hän sitten tietää, mikä tekee minut (ja meidät molemmat) onnelliseksi! Matkoista haaveilu ja niiden suunnittelu on iso osa matkustamisen ihanuutta.

Joo, tiedän, ettei nykypäivänä lentomatkailusta varsinaisesti kerry sädekehää pään päälle. Mutta on vaikea kokonaan luopua jostain, mikä on itselle niin tärkeää. Yritämme kompensoida muuten: tuemme kuukausittain luonnonsuojelutyötä, kierrätämme todella ahkerasti, jatkuvan tavaran ostamisen sijaan ostamme palveluita (kuten nämä Messuliput), meiltä ei juuri tule ruokahävikkiä, syömme vain vähän punaista lihaa ja meillä on vain yksi lapsi. Lisäksi vietämme pitkillä lentomatkoilla perillä aina enemmän kuin viikon, eli emme lentele maailman ääriin vain muutaman päivän vuoksi.

Tällä kertaa messuilla on meille aivan erityinen rooli: suunnittelemme vuodeksi 2020 eeppistä tasavuosimatkaa. Tarkoituksena on nähdä ensi vuonna bucket list -hengessä Uusi-Seelanti. Milloin sinne kannattaa mennä? Onnistuuko reissu neljässä viikossa vai pitääkö varata viisi? Mitä kannattaa nähdä Hobitti-nähtävyyksien, viinitilojen ja patikointimaisemien lisäksi? Koska kyseessä on taatusti reissu, jota emme tee uudelleen, niin haluamme sen onnistuvan aivan erityisen hyvin. Kaipaamme siis ammattilaisten apua.

No, tämän eeppisen reissun lisäksi myös tämän vuoden lomareissut ovat suunnittelematta. Olen lähdössä ystävien kanssa keväällä Nizzaan, mutta mitään muuta ei ole tiedossa koko vuodeksi. Paniikki!

No, onhan meillä ajatuksia. Kenties Islanti + Boston? Malta? Panama? Espanjassakin on vielä paljon nähtävää. Montenegro? Slovenia? Thaimaa? Malesia? Italia?

Kuten huomaatte, tämä kuume on krooninen. Se helpottaa hetkeksi, mutta tulee aina takaisin.

Matkakuumeisin terkuin,

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Plitvicen kansallispuisto on reissumuistojen top 10:ssä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Portugali kuuluu matkasuosikkeihimme mahtavien rantamaisemien ja ihanien kalaruokien vuoksi. Rakastamme myös kieltä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mallorcalta löytyy vaikka mitä, kunhan ei vietä aikaansa hotellirysissä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hotellihuoneselfie.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä illallinen Bangkokissa jäi monestakin syystä ikuisesti mieleen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hua Hinin yömarkkinat ovat auki joka ilta. Kaikkea mahdollista ja krääsää, mutta myös ruokaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruorissa Kroatiassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Auringonnousu terassiltamme katsottuna Toscanassa. O sole mio!

 

Bloggasin ennen joulua joululahjaprojekteistani. Siinä vaiheessa en tietenkään voinut paljastaa, mitä puikoistani valmistui, joten tässä nyt joko myöhäinen tai erittäin aikainen joululahjavinkki kaikille neulomista harrastaville: neulottu panta. Löysin ohjeen Kalastajan vaimon blogista.

Kyseessä on erittäin helppo ja nopeatekoinen työ, joten tämä sopii ensimmäiseksi neuleprojektiksi hienosti. Kokenut neuloja tekaisee tällaisen yhdessä illassa vaikka leffaa katsellen. Tällaiselle on myös käyttöä pitkälle kevääseen, joten eihän tällaisen tekemistä tarvitse ensi jouluun asti säästellä.

Tein paketteihin pantoja ystävien väritoiveiden mukaisesti, joten toivon mukaan lahjat ovat kovassa käytössä.

Blogini Facebook-tykkäyksissä meni eilen 500 tykkääjän raja rikki! Kiitos kaikille lukijoille, tykkääjille, kommentoijille ja blogiani jakaneille! 500 tykkääjän kunniaksi järjestin pienimuotoiset arpajaiset, ja tein tällaisen pannan myös voittajalle. Aloitin tänään aamupäivällä ja sain viideltä valmiiksi. Siinä välissä ehdin tehdä espanjanläksyt, käydä lenkillä ja laittaa ruokaakin.

Voit tehdä aivan samoilla ohjeilla kuin Kalastajan vaimo. Tai sitten soveltaa. Itse olen esimerkiksi vaihdellut lankoja. Valtaosan olen neulonut tuplalangalla: toinen lanka jotain pörröistä lankaa (esimerkiksi Dropsin Alpaca Silk)  ja jotain merinolankaa (esimerkiksi Schachenmayr Merino Extrafine 120). Molempia tarvitaan yksi kerä. Lisäksi tarvitset puikot ja yhden apupuikon. Itse olen käyttänyt 5:n puikkoja.

Olen luonut noin 24 silmukkaa, mutta silmukoita voi luoda enemmänkin, jos haluaa pannasta leveämmän. Olen neulonut yksi oikein, yksin nurin -neuletta noin 24 cm. Voit mitata sopivan pituuden testaamalla: laita neuleen pää takaraivosi puoleen väliin ja kun se ulottuu keskelle otsaasi, on palmikkokäännöksen aika. Kun se on tehty, jatkat vain samaa joustinneuletta sen verran, että panta ulottuu pääsi ympäri. Ota huomioon, että neule joustaa jonkin verran. Päätät silmukat ja yhdistät päät esimerkiksi virkkaamalla. Ta-daa!

Vaikein kohta neuleessa on palmikon tekeminen, eikä sekään ole vaikea. Jos olet luonut silmukoita 24, nostat puolet siitä, eli 12 ensimmäistä silmukkaa apupuikolle (esimerkiksi sukkapuikko). Neulot ensin sen tavallisella puikolla olevan osuuden.  Kun olet neulonut tavallisen puikon loppuun, neulot apupuikon silmukat. Apupuikon neulomisessa on tärkeintä, ettet vahingossa kiepauta puikkoa ympäri. Ole siis tarkka, että aloitat puikon neulomisen neuleen reunasta.

Apupuikon neulominen vaatii vähän sorminäppäryyttä, mutta kun sen on tehnyt kerran, sen osaa aina. Neule näyttää palmikkokerroksen jälkeen ensin hassulta, mutta muutaman kerroksen jälkeen pannan muoto hahmottuu.

Tämä on tosiaan työ, jossa voi antaa luovuutensa kukkia. Voit kokeilla erilaisia lankayhdistelmiä. Itse pidän tuosta pörrö-merino-yhdistelmästä, sillä se tekee pannasta pehmoisen ja lämpimän. Jos lanka on paksua, pannasta tulee leveämpi (sekään ei haittaa). Lisäksi pantaa voi halutessaan koristella ja palmikkokääntöjä voi tehdä vaikka useampia.

Itselleni jäi lahjaprojekteista jämälankoja, joten ajattelin kokeilla myös raidallisten tai kuviollisten pantojen tekekemistä!

Pitäkää päät lämpimänä, mutta kylmänä!

Susanna

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arvonnan voittaja toivoi pinkkiä käsityöyllätystä. Kaksi kerää valmiina! Alla kummitytölle työn alla oleva neuleprojekti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Loin 24 silmukkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi oikein, yksi nurin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Palmikkokäännöksen tein, kun neule oli noin 26 cm.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

12 silmukkaa apupuikolle ja apupuikko ”työn taakse”. Ensin neulotaan se tavallinen puikko. Ja kun se on neulottu, neulotaan apupuikon silmukat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun palmikkokäännös on tehty, työ näyttää tältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Palmikkokäännöksessa silmukat vaihtavat keskenään paikkaa. Alkupään silmukoiden paikka vaihtuu loppuun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja käännöksen jälkeen jatketaan tavallista joustinneuletta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Valmista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Neuleen päät virkattuna yhteen. Toivottavasti tämä on onnenpanta!

 

 

 

Poika lähti asepalvelukseen noin 12 000 muun kanssa eilen. Luulin, ettei se ole minulle iso juttu. Uusperheellisenä olen tottunut joka tapauksessa siihen, että poika on  ollut viikonloppuja, lomia ja pyhiä isällään. Olen huomannut, että hän pärjää.

Olen jotenkin ajatellut, että tyhjän pesän  syndrooma ja eroahdistus iskee sellaisiin vanhempiin, joilla elämä on pyörinyt hyvin paljon lapsen tai lasten ympärillä. En ole ajatellut olevani sellainen äiti. Elämäni ei ole pyörinyt lapsen ympärillä, vaan perheen ympärillä. Ja perhe olemme me. Elämässä on tehty asioita, jotka ovat perheelle hyväksi. Meille kaikille hyväksi siis – enimmäkseen kaikille yhtä aikaa, mutta välillä lapselle, välillä miehelle ja välillä minulle.

Poika meni harmaisiin siis eilen. Oikeastaan vasta edeltävänä viikonloppuna tajusin, mitä se tarkoittaa. Me olemme miehen kanssa nyt kahdestaan.

Poika pärjää armeijassa kyllä. Mutta entä me?

Kai me nyt pärjäämme. Viihdymme yhdessä, meillä on molemmilla mielenkiintoinen työ, harrastuksia ja ystäviä. Arki-illat ovat melkoisen aktiivisia, niin myös viikonloput.

Hieman haikeana ja jännittyneenä halasin pojan armeijaan. Ajattelin, että hyvinhän se meni. Ei itkua. Paljon melua tyhjästä?

Illalla suihkussa iski ahdistava puristus. Kun vesi valui kasvojani pitkin, alkoivat myös kyyneleet valua. Se oli äänetöntä, tuskaisaa itkua. Itkin enemmän sisäänpäin kuin ulospäin.

Tulin suihkusta ja tunnustin miehelle, että tämä taitaakin ottaa aika koville.

Tunnustus aukaisi padon ja istuin sohvalla puoli tuntia itkien. Kyyneleet valuivat, minä hytkyin. Se ei ollut sellaista kaunista itkua, jossa silmäkulma kostuu. Se oli rumaa, räkäistä itkua.

Sinne se meni. Sinne se lensi.

Itku teki kuitenkin hyvää. Samoin pari whatsapp-viestiä ystävälle ja siskoille. Vertaistukea.

Eniten teki hyvää se, että tunnustin sen ääneen, että nyt tuntuu pahalta. On ihan ok itkeä, kun lapsi lähtee. Se on ihan ok, vaikka me kaikki pärjäämme. Se on ihan ok, vaikka se on myös onnellista. Se on onnellista, sillä se kuuluu elämään.

Tämä vaihe kuuluu elämään. Poikasten kuuluu lentää pesästä. Emojen kuuluu jäädä. Olen onnellinen, että tiedän hänen pärjäävän ja uskon, että hän sanoo, jos tarvitsee tukea.

Tiedän, että armeija loppuu aikanaan, ja todennäköisesti poikanenkin palaa vielä hetkeksi pesään. Mutta tämä on ensilento. Kun hän palaa, niin hän palaa enää hetkeksi. Lähteäkseen sitten jossain vaiheessa lopullisesti.

Kun kyyneleet sohvalla loppuivat, tuli pojaltakin sopivasti kuvaviesti. Maastohousut jalassa. Mun poika.

Susanna

Arttu yo-kuvaus-13

Hali.

Arttu yo-kuvaus-11

Pakahdun ylpeydestä!

Susanna-5

Kuvat: Niki Strbian

 

 

 

 

 

Uusivuosi takana, mutta uusi vuosi edessä. Vuodenvaihde on minulle tärkeämpi juttu kuin joulu. Se merkitsee fressiä starttia, ihanaa paluuta arkeen ja valoa kohti menemistä. Kaikki on mahdollista tänäkin vuonna.

Lupauksia teen yleensä maltillisesti, mutta nyt jotenkin innostuin.

Aloitan: ukulelen soiton. Sain ukulelen joululahjaksi, joten opiskelu on jo alkanut. Suureksi avuksi on osoittautunu Yousician-sovellus, joka tekee muutaman soinnut tankkaamisestakin ihan siedettävää. Osaan soittaa Row, row, row your boatia ja RHCP:n Califonicationia. Jälkimmäisen laulumelodiaa hyräilen mukana – en ymmärrä, miten joku voi sekä soittaa että laulaa yhtä aikaa!

Jatkan: hyvään vauhtiin päässyttä kuntosaliharrastusta ja espanjan opiskelua.

Lisään: tanssia (zumbaa, salsaa jne.) ja kehonhuoltoa viikko-ohjelmaani. Tavoitteena on saada vähän hikiliikuntaa juoksun tilalle ja välttää lonkan limapussien tulehdus… Lisäksi lisään lukemista. Se tarkoittaa, että pitää mennä sänkyyn siinä vaiheessa, kun jaksaa lukea enemmän kuin kaksi sivua.  Ihan hyvä oheislupaus sekin.

Vähennän: lankavarastoani, vaatteiden ostamista (tavoitteena maksimissaan 10 uutta vaatetta)  ja viininjuontia. Lankavarastossa pursuaa ihania lankoja (bloggaan niistä lähiaikoina), joten sormet syyhyävät päästä toteuttamaan kaikkea ihanaa. Viininjuonnin vähentäminen liittyy ennen kaikkea siihen, että haluan nyt kaikki konstit käyttöön muutaman ylimääräisen kilon karistamiseksi.

Lopetan: karkinsyönnin. Tämä on lupauksista helpoin, sillä toissavuonna vietin jo karkittoman vuoden. En syö paljon karkkia, joten valitettavasti tämä ei luultavasti auta yhtään painonpudotuksessa.

Suunnittelen: Vuoden 2020 eeppistä reissuamme.

Siinäpä minun lupaukseni. Niiden vuoksi olen ollut varsin touhukas tänääkin. Kävelyä, jumppaa ja kehonhuoltoa, espanjan kertausta ja illalla vielä ukulele-treenit. Tästä taitaa tulla puuhakas vuosi. 🙂

Jos kaipaat valoa alkuvuoteen, käy tsekkaamassa Lux Helsingin valotaideteokset! Me kävimme ”muutaman” muun kanssa eilen kiertämässä reitin.

Valoa!

Susanna

img_5129

Zumbanpunaiset posket!

img_5134

Lux Helsingin ultraviolettivaloissa sai valkoisena hohtavat hampaat.

 

Meillä on nyt muutaman vuoden ajan hommattu joulukuusi. Tai no, se on enemmänkin sellainen talvikuusi, sillä viritän sen jo joulukuun alkupuolella ja se saa olla sisällä niin kauan kuin on hengissä. Viime vuonna taisin siirtää sen kompostiin pääsiäisen tienoilla.

Olen hommannut talvikuusen Plantagenista ja sen pitkän iän salaisuus on se, että se on multaruukussa. Jos kuusta hoitaisi hyvin, sen voisi saada pysymään hengissä kesään asti ja silloin sen voisi kuulemma istuttaa pihalle. No, mulla on ilmeisesti kasteluinto lopahtanut jossain vaiheessa, sillä pihalle emme ole siirtäneet vielä yhtään, jos kompostia ei lasketa pihaksi…

Joka tapauksessa minusta ruukullinen kuusi on loistava keksintö. Siitä on iloa pitkäksi ajaksi. Ja varsinkin, kun olemme joulun usein pois kotoa, niin joulukuusen virittely omaan kotiin olisi muuten vähän turhaa.

Nyt on ollut niin pilvistä ja sateista, että minusta kynttilät ja jouluvalot tuovat vähän piristystä tähän ankeuteen.

Minun koristelutyylini on melko pelkistetty, ainakin värien puolesta. Lasia, valkoista ja äidiltä saamissani, käsin tehtdyissä helmikoristeissa vähän sinistä. Värityksensä puolesta kuusi sopi siis oikein hyvin itsenäisyyspäivänkin tunnelmaan.

Valoa!

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ystävät toivat itsenäisyyspäivänä kukkia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käsityönä tehtyjä helmikoristeita ja lasipalloja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pieni rumpalipoika.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi kissamme eivät ole kiinnostuneita koristeista tai kuusesta.

Me emme ole enää muutamaan vuoteen laittaneet lahjoja kuin perheen ”lapselle”. Miehen kanssa emme ole laittaneet lahjoja toisillemme, sillä emme vain ole keksineet lahjatoiveita. Olemme aina joulut reissussa, joten matka on meille lahja.

Sisarusten lapsille laitoimme lahjoja vielä muutama vuosi sitten, mutta nyt hekin ovat niin isoja, ettei leluille enää ole käyttöä ja vaatteissakin heillä on vahva oma tyyli. Kun huomasimme siskojen kanssa vaihtavamme keskenämme lahjakortteja, totesimme, ettei hommassa ole mitään järkeä. Päätimme lopettaa lahjakorttien vaihtamisen. Myös yhtä lukuunottamatta kummilapset ovat jo aikuisia.

Perheen nuori on aina onneksi ollut joululahjatoiveissaan sekä maltillinen että järkevä. Hänelle on siis hommattu jotain tarpeeseen. Yleensä ihan muutama paketti.

Joulumme on siis lähes lahjaton. Monista on yllättävää, etten laita paketteja juuri lainkaan. Minua pidetään melkoisena käsityökoneena, joten monet ajattelevat minun tehtailevan sukkia ja lapasia tutuille ja tuntemattomille.

Minä kudon kuitenkin lähinnä paitoja, jotka ovat hidastöisiä. Niiden valmistumista ei nopeuta ase, että minulla on aina kesken varmaan kymmenkunta työtä. Sukkia ja lapasia en edes osaa tehdä.

Toki läheisiä olisi kiva muistaa jollain pienellä omatekoisella jutulla. Mutta mikä sellainen voisi olla, jos ei kudo sukkia ja lapasia?

Käsityöryhmissä suosikkiprojekti tuntuu olevan tiskirätti. Sori nyt vaan, mutta musta tiskirätti ei ole lahja, se on pään aukomista.

Nyt olen kuitenkin keksinyt pienen käsityöprojektin, joka täyttää hyvän käsityölahjan kriteerit: Se on nopeatekoinen, sitä voi personoida sopivasti ja se on myös tarpeellinen. Silti se on myös nätti ja oikeilla materiaalivalinnoilla siihen saa vähän luksustakin. Silti lahja on niin pieni, että jos käyttäjä ei siitä tykkääkään, hän voi sen piilottaa tai pistää eteenpäin ilman tunnontuskia siitä, että se on ollut antajalleen työläs tai kallis.

Mikä tämä lahja sitten on? Eihän sitä nyt vielä voi paljastaa.

Lämmintä joulunalusaikaa!

Susanna

 

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Sellaistahan se ihmisen elämä on. Älkää ymmärtäkö väärin, olen pienenä tippunut positiivisuuden taikajuomapataan ja minusta elämä on ihanaa. Mutta elämään nyt vaan kuuluu se, ettei se aina ole ruusuista. Ihmissuhteissa, töissä, harrastuksissa tai omaisuuden kanssa tulee välillä takaiskuja. Joskus jopa yhtä aikaa. Auto hajoaa, selkä pettää ja ystävä jättää.

Minusta onnellisen elämän merkki ei ole se, ettei takaiskuja tulisi. Onnellisen elämän merkki on se, että niistä takaiskuista pääsee yli ja eteenpäin. Toisista nopeammin, toisista hitaammin. Ylipääseminen ei tarkoita sitä, että ne unohtaisi tai esimerkiksi läheisen ihmisen menetykseen liittyvä suru häviäisi. Ylipääseminen tarkoittaa sitä, että asian kanssa oppii elämään.

Resilienssistä puhutaan yleensä yritysten ja yhteiskuntien osalta. Sillä tarkoitetaan sietokykyä, sitkeyttä ja kykyä toipua vastaiskuista.

Minusta ihmistenkin pitäisi opetella vahvistamaan resilienssiään. Sillä niin kuin sanoin, välillä nyt vaan tulee turpaan.

Väittäisin olevan kohtuullisen resielienssi ihminen. Olen toipunut syövästä, kahdesta kaularangan välilevyynpullistumasta, avioerosta, on ollut työstressiä ja liikuntaharrastukset ovat olleet katkolla useampien rasitusvammojen vuoksi. On vaan ollut elämää.

Mitkä sitten ovat sietokykyni salaisuudet?

Positiivisuus. Kaiken läpäisevä positiivisuus, joka suurimman surun hetkellä ei näyttäydy naminamipositiivisuutena vaan siten, että aina on toivoa. Aina.

Turvaverkostot. Minulla on onni, että lähelläni on ollut riittävän monta läheistä ihmistä. Ystävä, joka on kulkenut rinnalla siitä asti, kun olin 9-vuotias. Sisarukset. Ystäviä, jotka ovat tulleet matkan varrella. Minulla on aina ollut useampia ihmisiä, joille vuodattaa.

Taito elää hetkessä. Se auttaa nauttimaan pienistä asioista silloin, kun isot asiat menevät pieleen ja isoista asioista silloin, kun pienet menevät pieleen.

Kyky nukkua. Maailma näyttää paljon pahemmalta väsyneenä ja paljon paremmalta levänneenä.

Nukkumistaitoni ovat tosin olleet koetuksella viimeisen vuoden ajan, sillä  viheliäinen lantionseudun oireulu diagnosoitiin tällä viikolla lonkan limapussien tulehdukseksi ja si-nivelen lukoksi höystettynä yliliikkuvalla selällä ja piriformiksella. Molempiin kankkuihin iskettiin kortisonia. Ai mikä taivaallinen tunne, kun nukuin heti monta yötä peräkkäin!

Nyt sitten fysioterapiaa ja kehonhuollon opettelua. Vaikka ikä tuntuu kropassa siten, että rasitusvammoja tulee helpommin, niin onneksi se tuntuu korvienvälissä siten, ettei rasitusvammoja tule niin helposti.

Susanna

Olen bloggaillut bujoilu- eli bullet journal -harrastuksestani ja kotimme konmarituksesta. Bujo on siis vihko, jossa yhdistyy kokonainen elämänhallinta. Se on kalenterista, päiväkirjasta ja to do -listoista koostuva kokonaisuus, jonne voi lisäillä melkein mitä tahansa elämäntavoitteista ostoslistoihin. Bujoiluharrastus voi olla todella minimalistista tai sitten siihen liittyy roppakaupalla luovuutta ja erilaista oheistavaraa washi-teipeistä kynähifistelyyn saakka. KonMarissa puolestaan on kyse siitä, että kodissa säilytetään vain iloa tuottavia esineitä. Konmarituksen jälkeen koti on paikka, joka tuottaa iloa katsoi minne tahansa. Usein siihen liittyy myös tavaroiden järjestelyä ja karsimista, eli esimerkiksi siivous ja järjestyksen ylläpito helpottuvat.

Molempien ”harrastajat” ovat varsin aktiivisia Facebookissa, ja palstoilla on vilahdellut tuon tuosta japanilaisen Muji-kaupan nimi. Muji on japanilainen (kuten KonMarikin) lifestyle-liike, jossa myydään muun muassa minimalistisia säilytys- ja toimistotarvikkeita, kosmetiikkaa ja vaatteita.

Liikettä ei ole toistaiseksi ollut Suomessa, joten konmarittajat ja bujoilijat ovat tehneet matkoillaan toivioretkiä Mujiin.

Ehkä sekä KonMarin että bujoilun myötä Mujinkin kysyntä on kasvanut sen verran, että Muji on rantautumassa myös Suomeen. Liike avataan Helsinkiin ensi vuonna. Sitä ennen innokkaimmat pääsevät kuitenkin tutustumaan mujeiluun popup-myymälässä, joka on auki 20.1. asti Kampin kauppakeskuksen neljännessä kerroksessa.

Pitihän se testata.

Mukaan tarttui untuvaliivi, joka onkin ollut ostoslistalla edellisen liivin hajottua (etsin sellaista jo Portugalista, mutten löytänyt). Lisäksi tuunasin itselleni bujon ensi vuodeksi, ajattelin käyttää sitä lähinnä kyllä käsityöprojektien suunnitteluun. Nippu kyniä ja todella yksinkertainen penaali ja reissuille pieni kosmetiikkalaukku ja näppärät pillerirasiat matkalääkkeille.

Säilytysrasioita yms. en ostanut, vaikka mieli teki. Tarkoituksena on nimittäin vetää kevyt konmarituskierros uudestaan tässä puolen vuoden sisällä, joten hankin säilytyssysteemit vasta sitten, kun tarve konkretisoituu. KonMarissa nimittäin sanotaan, ettei säilytystilan hommaaminen ole ratkaisu. Ja KonMari on todellakin siinä oikeassa. Säilytystila on nimittäin osa ongelmaa – sen lisääminen vain kannustaa ihmisiä hankkimaan lisää tavaraa.

Susanna

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mujin liikkeessä on leimasimia, joiden avulla voi tuunailla vihkoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päällimmäisenä Mosseryn bujo, josta tulee ensi vuoden pääbujoni. Sen alla Mujin vihko, josta tulee luultavasti käsityöbujoni. Alla Tallinnasta ostettu vihko, josta tulee luultavasti luonnoslehtiö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen vihkoihminen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mujin penaali ja kyniä.

 

 

 

Kävimme pienellä syyslomalla Etelä-Portugalissa. Ah, muistin taas, miten ihana se kieli on! Ja miten vaikea! Opiskelin muutama vuosi sitten portugalia työväenopistossa 2,5 vuoden ajan. Inspiraation sain ekalta Portugalin reissultamme, se kieli vain kuulosti niin erilaiselta! Ja koska ihastuimme Portugaliin myös maana, halusin oppia sitä sen verran, että voisin turistina  yrittää puhua edes vähän paikallista kieltä.

No, onnistuin. Siis pystyn 2,5 vuoden opiskelujen jälkeen puhumaan sitä vähän. Hyvin vähän. Pystyn ymmärtämään kirjoitettua tekstiä melko hyvin, ja jopa tuottamaan joitakin lauseita itse. Mutta haastavinta on kuullun ymmärtäminen. Portugalin kieli on nimittäin lausumiseltaan hyvin hankala, ja aloittelijan on hyvin vaikea saada kiinni yksittäisistä sanoista.

Portugali kuuluu latinalaiseen kieliryhmään, joten se on sukua esimerkiksi italialle, espanjalle ja ranskalle. Italiaa olen opiskellut vuoden verran joskus vuonna miekka ja kirves. Sen lausuminen on helppoa ja turisti-italia sujuu edelleenkin sen verran hyvin, että pystyn tilaamaan ruokani ja viinini paikallisella kielellä.

Portugalin opiskeluni tyssähti siihen, että kielelle ei altistu Suomessa oikeastaan lainkaan. Ja muutama lomareissu silloin tällöin ei oikein riitä opiskelujen tueksi. Italiaa opiskeleva voi aina kuunnella Eros Ramazottia. Espanjaa opiskeleva voi kuunnella lattareita ja katsella Netflixistä Casa de Papelia.

No, parin vuoden opiskelujen jälkeen portugalin ryhmää ei tullut edes kasaan, joten vaihdoin reilu vuosi sitten espanjaan. Espanja on toistaiseksi mennyt portugalin pohjalta varsin vaivattomasti. Osaan espanjaa reilun vuoden opiskelujen jälkeen saman verran kuin portugalia parin vuoden jälkeen.

Mutta haastava on hauskaa. Ja nyt reissussa tuli kyllä taas pieni polte opiskella portugalia lisää.

No, olen realisti: panostan nyt tähän espanjaan ja kun se alkaa olla hanskassa, niin voin lisätä vaikeuskerrointa. Sitä paitsi portugalilaiset ymmärtävät ihan hyvin espanjaakin eivätkä edes pistä sen puhumista pahakseen (varsinkaan jos puhuja ei ole espanjalainen). Espanjalaiset sen sijaan eivät kyllä tajua portugalia lainkaan.

Innostuin aikoinani italian opiskelusta Eros Ramazottin ansiosta. Kuuntelin biisejä, lauloin niitä ääneen ja käänsin sanoja. Sama hommahan oli lapsena englannin kanssa. Suosikki-lehdestä ja älppäreistä piti aina lukea niitä sanoja ja kääntää niitä suomeksi.

Nyt olen hyödyntänyt samaa, tehokkaaksi todettua opiskelukeinoa espanjan suhteen. Tavallisen työväenopiston kurssin lisäksi olen nimittäin espanjaa musiikin avulla -kurssilla. Se on superhauska! En tiedä, onko se kovin hyödyllinen, sillä laulujen sanathan kertovat siitä, mistä laulujen sanat yleensäkin kertovat: onnellisesta tai onnettomasta rakkaudesta. Sellaiseen keskusteluun on meikäläisellä lomareissuilla hyvin vähän tarvetta.

No, eihän tämä kieltenopiskelu nyt niin vakavaa ole. Tärkeintä on torjua dementiaa pitämällä aivosolut työllistettyinä ja oppia kieltä sen verran, että reissuissa pääsee vähän jotain sanomaan paikallisella kielellä. Portugalilaiset ovat muuten aivan suunnattoman kiitollinen kuulijakunta alkeita tavaavalle. Maa on Euroopan reunalla ja vaikka sitä puhutaankin Brasiliassa ja joissakin Afrikan maissakin, niin Euroopassa kieltä ei puhuta muualla kuin Portugalissa (ja olisiko heitä noin kymmenen miljoonaa). He ovat siis aidon hämmästyneitä ja iloisia, kun joku vähänkin yrittää.

Até a próxima!

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Loppukesän meininkiä.

IMG_4522

Carvoeiron kalastajakylä on säilyttänyt pikkukylän fiiliksen, vaikka siellä taitaakin olla enemmän golf-lomailijoita kuin kalastajia.

IMG_4781

Algarve tulee maurinkielisestä sanasta al gar, joka tarkoittaa luolaa. Tässä yksi huikeimmista: Benagil.

IMG_4518

Valohoitoa.

IMG_4629

Portugalilaiset viinit ovat nostaneet tasoaan.

IMG_4810

Tämän luolan oli rikkonut Herkules-myrsky 11-metrisillä aalloillaan. Luola saikin sen jälkeen uudeksi nimekseen Herkules.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesäkelit marraskuun alussa. Paras päivä 21 astetta, tyyntä ja aurinkoa.

IMG_4623

Etelä-Portugalin ranta on täynnä huikeita patikointireittejä.

IMG_4681

Farkkutakkikeli.

IMG_4520

Kotirantamme: Praia do Paraiso.

 

 

 

 

 

Siitä tietää, että on keski-ikäinen, että sattuu. Jos ei satu, on kuollut. Näinhän sitä sanotaan ja siksi minä olen viime vuoden ajan jopa ajatellut, että tämä täytyy nyt vain kestää. Aamuöisin särkee pakaroita ja kroppa on rento kuin rautakanki. Olen käynyt juoksulenkeillä, vaikka olen tiennyt, että se pahentaa vaivoja. Olen ajatellut, että liikuntaa en lopeta – sitten vasta alkaakin sattua, jos ei liiku.

Viime aikoina vanha piriformis-vaivani (pakaran syvä lihas) on kuitenkin pahentunut. En tiedä, onko vaiva varsinaisesti vuoteen ollut pois kertaakaan. Välillä se on ollut parempi ja viime aikoina siis sellainen, että joka yö särkee. Olo on kokonaisvaltaisesti niin jäykkä, että äkillisiä liikkeitä tekee mieli välttää – vihlaisee pahemmin kuin juurihoito.

Mikä hemmetti siinä on, että sitä vain ajattelee, että tämä menee ohi tai helpottaa, kun vain jatkan samaa rataa? Jos haluaa, että jokin asia muuttuu, pitää muuttua tai muuttaa jotain.

Minä menin hierojalle. En sellaiselle tuoksukynttilähierojalle, joka sivelee sinut rennoksi lämpöisillä kivillä. Vaan sellaiselle hierojalle, jonka työhuoneessa on luuranko ja josta poistut mustelmilla ja silmäkulmat kostuneina.

Hieroja ei pelkästään leiponut minua mustelmille fyysisesti vaan myös henkisesti. Hän sanoi minulle, että sen lisäksi, että olen tehnyt liian vähän lihashuoltoa olen treenannut vääriä lajeja liikaa. Hän sanoi minulle, että tässä iässä voisi vaikka tunnustaa tosiasiat ja luopua lajeista, jotka eivät (enää) tee kropalle hyvää. Sellainen on juoksu.

No, tavallaanhan olen sen tietänyt. En ole käynyt juoksemassa kuukauteen, sillä en ole vain pystynyt. Juoksu sujuu hyvin, mutta seuraava yö ei. Olen tietänyt asian, mutten ole sitä myöntänyt.

Mulle on ilmeisesti sekä oman lantionrakenteen että juoksun seurauksena kehittynyt niin sanottu piriformis-oireyhtymä. Pahimmillaan se estää jopa kävelyn, multakin se on joskus ”vienyt jalat alta”. Siihen pisteeseen en haluaisi enää päätyä, niinpä ajattelin pistää asiat tärkeysjärjestykseen nyt.

Tässä iässä ei enää liikuta (tai ainakaan minä en liiku) enää sen vuoksi, että saisi mitaleita kaulaan. Liikun, koska haluan olla hyvässä kunnossa nyt ja vanhana. Liikun, koska se saa hyvän olon. Ja ehkä vähän senkin vuoksi, että mahdun vaatteisiini. Ja jos jatkan nykymalliin, en ole hyvässä kunnossa nyt enkä vanhana, en saa hyvää oloa. Ja luultavasti en pysty liikkumaan lainkaan enkä mahdu vaatteisiini.

Liian jääräpäinen suhtautuminen juoksuun siis estää minua saavuttamasta mitään liikunnan tavoitteitani. Ristiriitaista.

Hieroja suositteli armollisuutta ja lempeyttä omaa kroppaa kohtaan. Hän ehdotti tilalle vesilajeja, kuten vesijuoksua.

Alkujärkytyksen jälkeen päädyin myös etsimään netistä tanssikoulujen ohjelmia. Ehkä tämä tarjoaa mahdollisuuden aloittaa lattaritanssit uudestaan?

Olkaa armollisia itsellenne!

Susanna