Onpas taas ollut alkuvuosi. Juuri kun luultiin, että koronakurimus alkaa olla loppusuoralla, niin meitä koetellaan uusilla uhkakuvilla. Vaikka henkilökohtaisella tasolla korona on toistaiseksi ainakin vielä kiertänyt, on elämässä ollut muuten kaikenlaista stressitekijää. Osa ihan positiivisiakin, osa ei.
Poika muutti vuodenvaihteessa pois kotoa, joten meille jäi miehen kanssa iso talo kahdestaan. Laitettiinkin se sitten myyntiin ja sehän meni kuudessa päivässä kaupaksi. Viime viikot ovatkin sitten menneet ihan nextin levelin konmarituksen merkeissä. Meidän on tarkoituksena muuttaa vuokralle, noin 80-110-neliöiseen asuntoon, joten vähän laskemistavasta riippuen tavaraa pitäisi hävittää ainakin 80 neliön verran. Joka toisen tavaran pitäisi siis lähteä.
Tässä sitä sitten heitetään hyvästejä kodille, jossa olemme asuneet 15 vuoden ajan. Onko haikeaa? Ei varsinaisesti. En kiinny seiniin vaan ihmisiin, ja ihmisiinhän voi olla edelleen yhteydessä.
Uuden etsiminen ei ole ihan helppoa, sillä olemme ihan omakohtaisesti huomanneet, kuinka vaikeaa on löytää pääkaupunkiseudulta perheasuntoa vuokralle. Yksiöitä ja kaksiota on kyllä, pieniä kolmioitakin. Mutta meillä on näitä välineitä vaativia harrastuksia sen verran, että ihan mihinkään minikämppään emme kyllä mahdu. Emmekä haluakaan mahtua. Jos tämä korona on jotain opettanut, niin sen, että on ihanaa, kun voi tarvittaessa sulkeutua neljän seinän sisällekin ilman, että ahdistaa.
Joka toinen päivä olen uuden kodin löytämisestä ahdistunut, joka toinen päivä olen luottavainen. Mies lohduttaa minua, että voimme pistää tavarat hetkeksi vuokravarastoon ja asua vaikka asuntoautossa. No, onhan sekin totta. Viimeksi hiihtolomalla tein ensin viikon töitä autosta käsin ja toisen viikon lomailimme.
Alkuvuoden hyvästeihin liittyy siis pojan muutto, kodin myynti, mutta hyvästit myös toiselle kisullemme. Lunalla todettiin loppusyksyllä kilpirauhasen liikatoiminta, jonka lääkitys yhdistettynä munuaisten vajaatoimintaan vei hänet lopulta siihen kuntoon, että me päästimme hänet pois.
Välillä meinaa tulla itku vieläkin, sillä Luna oli tämän korona-ajan työkaveri, joka piti minulle joka päivä seuraa työhuoneessani ja muistutti, kun alkoi olla aika pistää läppärin kansi kiinni. Uskollinen neuleiden laaduntarkkailija ja kertakaikkisen nätti kisu.
Onneksi tuo toinen katti vielä porskuttaa, vaikka onkin samanikäinen kuin Luna. Eilen mummokissa villiintyi leikkimään kuin pentu, sillä hän löysi kevääseen heränneen nokkosperhosen, joka räpisteli pitkin kotiamme.
Lapsi muutti kotoa uutenavuotena, joten seurauksena oli lumipalloefekti. Hän otti mukaansa sohvamme, joten roudasimme olohuoneeseen toisen takkahuoneen sohvista. Hän vei myös sänkynsä, joten minun työhuoneestani siirrettiin sänky hänen vanhaan huoneeseensa vierassängyksi. Erilasia lipastoja ja hyllykköjä lähti vähän sieltä sun täältä, ja muutenkin kellarikerroksen vallanneen muuttolaatikkopinon alta vapautui melkoinen villakoiralauma, joten tiedätte, mitä me puuhasimme koko viime viikonlopun…
Koska meillä on suunnitelmissa pistää talo myyntiin myös tässä kevään aikana, ei pojalla ollut sellaista vaihtoehtoa, että hän olisi voinut jättää tänne epämääräistä kamaansa hirveästi lojumaan. Kun hän muutti, niin hän muutti oikeasti. Meillä ei siis ole enää hänen huonettaan, vaan on vierashuone, jonne hän on toki erittäin tervetullut aina.
Meillä ei siis ole lapsimuseota, jossa kävisin silittelemässä ikävissäni hänen vanhoja tavaroitaan. Jos ja kun ikävä iskee, hänet pitää nähdä tai hänelle pitää soittaa. Minusta muistot eivät muutenkaan ole tavaroissa vaan oikeasti yhteisissä, mieleen tallennetuissa hetkissä ja korkeintaan valokuvissa. Nekään eivät enää vuosiin ole vieneet fyysistä tilaa mistään.
Ja onhan tämä raivokas rymsteeraus ollut myös tietynlainen puhdistautuminen ja siirtymäriitti. Uutta kohti, me kaikki, nyt.
Susanna
Nämä Muuramet siirtyivät olohuoneeseen. Ne ovat ajalta, jolloin itse muutin kotoa. Olohuoneeseen kannettiin sohva takkahuoneesta. Pojan huone on nyt vierashuone.Ykkösluokan hymypoika jäi. Mun työhuoneeni ei ole enää vierashuone, sillä sänky lähti. Takkahuoneeseen jäi toinen sohvista.
Vuoden vaihtuminen on monille elämänmuutosten aikaa. Meille se on nyt sitä isosti. Nimittäin poika lentää uudenvuodenaattona pesästä. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan kahdestaan miehen kanssa. Haikeaa? Juu, kyllä sitäkin. Mutta ennen kaikkea iloa pojan puolesta kaikesta siitä uudesta, jännittävästä ja mukavasta, mitä hänelle uusi vuosi tuo tullessaan.
Tyhjän pesän -syndroomalle pistämme kampoihin siten, että muutos sysää liikkeelle muutoksia myös meidän elämäämme. Emme nimittäin aio jäädä tähän taloon huhuilemaan toisiamme, vaan tarkoituksena on pistää keväällä koti myyntiin.
Minne sitten suuntaamme? Siinäpä visainen kysymys, sillä haluaisin löytää paikan, jossa olisi helppo yhdistää työ, harrastukset, huvit ja ystävät. Etsinnässä on siis vuokra-asunto, 3-4 h ja keittiö – asumismuodolla sinänsä ei ole merkitystä, mutta vuosien omakotiasumisen jälkeen parvekkeellinen kerrostaloasunto tai rivari olisi ehkä vaihtelua.
Jos siis olet kiinnostunut joko espoolaisen omakotitalon ostamisesta tai kivasta naapurista, niin saa vinkata.
Ensi vuosi tuo siis todennäköisesti isoja uudistuksia elämäntapaan ilman elämäntaparemonttejakin. Ja kuntokin nousee muuttolaatikoita kantaessa.
Ensinnäkin pahoittelen radiohiljaisuutta. Siihen on montakin syytä. Tämä loppuvuosi saa minussa aikaan vuosi vuodelta pahenevan kaamosväsymyksen. Energiani riittävät töihin, mutta muuten olen lähinnä istunut sohvalla Netflixaten ja kutoen. Mutta sekin on ihan ok. On viisautta tietää, milloin höllätä, milloin mennä sieltä, mistä aita on matalin. Sillä jos vanhat merkit paikkansa pitävät, jo loppiaisen aikaan energiani alkavat pikkuhiljaa palata ja voimia riittää taas kaikenlaiseen puuhasteluun.
Osittain kaamosuupumuksen vuoksi, mutta ehkä muutenkin, olen odottanut tänä vuonna joulua tavallista enemmän. Ja nimenomaan sen vuoksi, että voi hetken hengähtää. En todellakaan ole jaksanut puuhailla joulua. Plantagenista haimme perinteeksi muodostuneen ruukkujoulukuusen jo itsenäisyyspäivän tienoilla, ja siihen sain koristeet laitettua. Siinäpä jouluvalmistelut meikäläisen osalta sitten ovatkin.
Tänä vuonna kodin laittamiseen ei ole minkäänlaisia paineita tai edes haluja, sillä vietämme joulun Humppakuutiossamme. Paikallakaan ei varsinaisesti ollut meille väliä, kunhan ei tarvinnut kauas ajaa. Eilen huristelimme Vääksyyn, jossa asuntoautoilimme viime kesänäkin, ja kävimme ostamassa viimeiset jouluherkut Ranskalaisesta kyläkaupasta. Juuri saavuimme Leininrantaan, sillä vaikka joulu asuntoautossa on muuten jees, niin joulusauna oli minulle tärkeä juttu. Täällä on meidän lisäksemme kolme karavaanaria, eli hiljaista on.
Tänä vuonna joulun rauha syntyykin siellä, missä oikeasti on rauhaa. Olen haaveillut ajatuksesta, että pötköttelen sängyssä ja katselen asuntoauton makkarin kattoikkunasta (tähti)taivasta. Portaitten eteen laitetaan kynttilät, mutta muuta ihmisen tuottamaa valoa emme pihalle tarvitse. Sisällä sytytämme led-tuikut, luemme, kuuntelemme musiikkia, kenties pelaamme Yatzia. Tai ihan vain olemme hiljaisuudessa ja katselemme ulos.
Humppakuution keittiö on armelias myös ruokaylivarustelun suhteen. Överijoulu ei ole mahdollinen. Mutta kaikkea meille tärkeää on mahdollista tehdä. Tänä jouluna kuitenkin laatu on tärkeämpää kuin määrä tai valikoiman laajuus.
Humpan joulussa kiteytyy minusta ihmisen onnellisuuden ydin: tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Humpassa olet aina perillä, minne tahansa sen pysäytätkään. Ja tänä jouluna me nimenomaan pysähdymme.
Meillä on usein matkaohjelmassa patikointia. Ei varsinaisia vaelluksia, sillä emme yövy maastossa. Haluan päästä hotelliin tai Humppakuutioon yöksi. Mutta sellaisia 1-6 tunnin retkiä tehdään aina, kun mahdollista, sillä se on hieno tapa yhdistää maisemien katselu, luontomatkailu ja liikunta. Mallorcalla on loistavat mahdollisuudet eritasoiseen retkeilyyn, niinpä tuoreimmallakin reissussa olivat mukana patikointisauva ja patikointiopas. Tämän reissun ainoa patikointi olikin sitten ikimuistoinen, eikä välttämättä mukavimmalla mahdollisella tavalla, sillä lievä korkeanpaikankammoni joutui koetukselle.
Olipa kyse lentämisestä tai seinäkiipeilystä, moni sanoo, että alaspäin pääsee aina. Olen vahvasti eri mieltä. Ylöspäin pääsee aina, se ei vaadi kuin kuntoa. Alaspäin on sitten hankalampaa, ainakin näin korkeuseroja kammoavalle. Ylöspäin kivutessa huomio on aina seuraavissa askelissa, jotka suuntautuvat ylöspäin. Painopiste on menossa eteenpäin. Ja edessä näkyy polku tai portaat.
No, alaspäinmennessä katse hakeutuu helpommin alarinteeseen, ja korkeusero korostuu. Painopistekin on aivan hilkulla riistäytyä rinnettä alaspäin ja pahimmillaan polun kivet muodostavat rullaportaat, jotka odottavat sitä puolihuolimatonta askelta, joka suistaa sinut rinnettä pitkin jonnekin pohjattoman syvään kuiluun.
Vaikka olemme patikoineet paljon ja kiivenneet korkeallekin, olemme toistaiseksi olleet maisemissa, jotka eivät ole äkkijyrkkiä. Tai jos ovat, niissä on kaide tai ainakin jokin kaiteentapainen. Tai vähintään leveä polku, joka on tuonut henkistä turvaa.
Nyt valtaosa reitistä oli metrinlevyistä kivikkoa, nousu oli jyrkkä, niinpä alastulokin oli jyrkkä. Kaidetta oli turvaksi noin sadan metrin matkalta. Maisemat olivat kuulemma huikeat. En ehtinyt katsella, sillä keskityin pysymään hengissä.
Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, joka sai minut itkemään ja hyperventiloimaan ja melkein tekemään paniikkiratkaisuja. Itkin ja kävelin. Lopulta miehen kannustamana myös rauhoituin, mutta missään vaiheessa en varsinaisesti nauttinut.
Pelko oli järjetön. Sellaisia useimmat pelot ovat. Mutta se ei tee pelostani yhtään naurettavampaa. Minulle oli tosi kyseessä. Aivoni ja koko hormonitoimintani sanoi minulle, että kuolen tai ainakin olen lähellä sitä.
Pääsin kuitenkin alas, joten voisi ajatella, että minulla olisi sen jälkeen ollut voittajaolo. Ei ollut. Enkä minä todellakaan voittanut pelkoani, pelkään, että kävi jopa päinvastoin.
Kyllä, pelkojaan kannattaa kohdata, mutta niitä ei voiteta hallitsemattomalla ja liian haastavalla kohtaamisella. Pelot voitetaan pikkuhiljaa, vähitellen. Nyt tilanne oli vain aivan liikaa. Veikkaan, että minusta tuli varovaisempi patikointireittien tutkija, joka googlettelee tästä lähtien entistä tarkemmin reittikuvauksia.
Reitti ei sovellu alle 7-vuotialle ei tässä tapauksessa vastannut lainkaan minun käsitystäni siitä, mihin keskimääräinen kuusivuotias kykenee.
Huimaavin terkuin, Susanna
Tässä se pätkä, jossa oli kaidetta. Miehen ottama kuva, itse en maisemia katsellut.
Sadepilvee en voi pyyhkii pois, vai voinko? Kesälomani alkoi siinä vaiheessa, kun useimpien loppui eli elokuun puolivälissä. Ja samalla silloin, kun koko kesän jatkuneet helteet päättyivät. Harmi, sillä meikäläinen tykkää lämpimästä. Suomen säät ovat aina arvoitus, joten ekan lomaviikon jaksoin olla positiivinen: 20-22 astetta on ihan ok, jos aurinko paistaa ja on kivaa tekemistä ulkona. Ja meillähän oli: lähdimme heti loman startattua Humppakuutiolla kohti Kustavia ja saariston rengastietä, josta matka jatkui sitten Ahvenanmaalle. Ja sieltä sitten lopulta saariston rengasreitin eteläistä osaa pitkin takaisin kotiin.
Sateet alkoivat sitten ekan viikon jälkeen, ja toisena sadepäivänä alkoi jo ahdistaa: epäreilua, että on tehnyt itse töitä koko sen ajan kun muu maa on lomaillut ja sitten mun lomalle ei näytä riittävän yhtään hellepäivää! Eikä siinä kaikki, vaan sateen pitää tulla pilaamaan kaikki meikäläisen suosikkihuvitukset.
Loma on lomaa, vaikka sateellakin – ja pah. Kaikki ne, jotka väittävät näin, niin buukkaavat sitten varmasti tästä lähiten kesälomansa marraskuulle!
No, toisena tai kolmantena sadepäivänä totesin miehelle, että viimeinen viikko kolmen viikon kesälomastani (osa 1) voitaisii viettää vaikka Kreikassa. Eikä häntä tosiaan tarvinnut kauan houkutella. Lennot ja hotelli Kreetalla ja sadepilvet oli pyyhkäisty pois synkistämästä lomatunnelmaani.
Sitten olin pari viikkoa töissä ja seurasi loma osa 2. Siis lokakuun alussa. Varmistimme tilanteen ja buukkasimme lomareissun Mallorcalle, joka on yksi suosikkikohteistamme. Saavuin lauantaina kesästä syksyyn. Mallorcalla oli lämmintä päivisin 21-26 astetta ja vielä iltaisinkin noin 18-20 astetta, eli hyvin tarkeni illastaa terassilla ilman takkia.
Uskaltauduimme näille lomareissuille, koska meillä on molemmilla kaksi koronarokotusta. Rokotettu ei sairastu läheskään niin todennäköisesti kuin rokottamaton, ja jos sairastuukin, niin vakavamman tautimuodon saaminen on myös huomattavasti todennäköisempää. Kun monissa Etelä-Euroopan maissa rokotekattavuuskin on Suome parempi, niin reissaaminen on hyvin turvallista. Tietysti maskit ja turvavälit muistaen.
Minusta tuntuu, että joillekin on jäänyt päälle korona-ahdistus. Nyt kun vihdoin voisi alkaa elää melko normaalisti, niin se eläminen pelottaa. Enkä tavallaan ihmettele, lähes kahden vuoden eristäytyminen jättää jälkensä. Mitä nuoremmasta ihmisestä on kyse, sitä isompi osuus prosentuaalisesti tämä korona-aika on hänen elämästään.
Toivon, että ihmisillä olisi nyt uskallusta matkustaa, käydä ravintoloissa ja kulttuuririennoissa. Ihan oman virkistäytymisen vuoksi, mutta myös näillä aloilla työskentelevien vuoksi. Rokotteet ja rokotepassi ovat keinoja, joilla me voimme taas alkaa elää.
Kiinnostaisiko teitä kuulla kiinnostavimmat palat saaristosta, Ahvenanmaalta, Kreetalta tai Mallorcalta? (Mallorca-vinkkejä blogista löytyy kyllä useammankin postauksen verran aiemmilta reissuilta).
Susanna
Kreetan loma oli melkoisen rento. Tämän maiseman sävyvaihteluja ehdin tuijottela monta tuntia.
Kreetan reissun kohokohta oli retki Elafonissin ”punaiselle rannalle”.
Hanian kaupunki oli myös kiva. Postikortti Kreikasta?Yksi suosikkikaupungeistani: Palma de Mallorca aamusateen jälkeen (ainoa sade kahden viikon reissulla).
Olen ollut kohta viikon yksin kotona, kun mies on ollut Madeiralla ja minä töissä. Nyt kun tässä ollaan oltu kohta kaksi vuotta lähestulkoon 24/7 yhdessä, niin kieltämättä tällainen me, myself and I -tyyppinen kotonaolo tuntui ihan kivalta ajatukselta. Saa tehdä just niin kuin itsestä tuntuu!
Jaa, että miltä minusta on sitten tuntunut? No tietysti siltä, että pitää siivota kaappeja ja vähän muutakin. Olen siivonnut olohuoneen ja vaihtanut järjestystä, käynyt keittiönkaapit läpi, järjestänyt eteisenkaapit, omat vaatekaapit, kaikki kodinhoitohuoneen kaapit ja vessankaapit. Eikä siinä kaikki: imuroin myös autoni, vaihdoin kesäkukkien tilalle syysistutukset ja häärin muutenkin vähän pihalla.
Tämä on meikäläiselle ihan normaalia, vaikka epänormaaliahan tämä on suurimmalle osalle. Mä nyt vaan tykkään kaappien järjestelemisestä ja erityisesti tykkään siitä silloin, kun sen saa tehdä aivan rauhassa.
Nyt on koti sitten miehen vastuulla olevia työkalukaappeja ja autotallia vaille siivottu ja samalla tuli pikkuista piristystä sisustukseen. Onneksi aurinko paisteli tänään, niin pääsin puutarhahommien lomassa nautiskelemaan myös kauniista syyspäivästä kaiken siivouksen jälkeen.
Syysväriä elämään,
Susanna
Vielä jaksaa kukkia.Runkohortensian valkoiset kukinnot muuttuvat syksyllä roosanvärisiksi.Jalohortensiat lykkäsin ruukuista kukkapenkkiin talvehtimisen toivossa. Ja toimi! Kukkiakin ehtivät.Pensasmustikoita tuli kolme, ruska on onneksi runsaampi.Siivous- ja viikonloppukukat.
Oli pakko vetää Humppakuutio parkkiin ja kaivaa läppäri esiin, sillä viimeisen vuorakauden aikana on karavaanaripalstoilla kohistu Laura Frimanin kolumnista, jossa hän kovin sanoin teilaa kotimaan nähtävyydet, leirintäalueet, ravintolat ja koko kotimaanmatkailun. Kun sitten täällä Ahvenanmaalla Golfrestaurangen-ravintolan viereisessäkin pöydästä keskusteltiin aiheesta, oli minullakin tarve sanoa asiasta jotain.
Tiivistetysti näin:
Laura, anna kotimaalle vielä mahdollisuus.
Ja suomalaiset matkailuyrittäjät, Lauralla on pointti- vaikka se provosoituun muotoon onkin puettu. Kannattaa antaa sykkeen laskea ja miettiä, mitä voisimme tehdä paremmin.
Meidän kotimaanmatkailu rajoittui ennen koronaa lähinnä Lapin hiihtoreissuihin. Miksi? Syitä on moniakin, niistä osa liittyy ilmastoon, mutta ennen kaikkea meidän kokemuksemme mukaan Suomessa on vaikea saada rahoilleen vastinetta. 12 eurolla voi hyvässä lykyssä saada aivan loistavan tuoreen kalalounaan, jossa kokki on pannut parastaan sekä raaka-aineiden että ruoanlaittotaitojensa suhteen ja miljöökin voi olla hieno. Tai, sillä voi saada aivan mitäänsanomattoman mikrohampurilaisen jossain Lapin hiihtokeskuksista. Kyse ei siis ole rahasta, kyse on kunnianhimon puutteesta. Mistä se kunnianhimon puute sitten kumpuaa?
Me elämme matkailussa vielä 80-lukua. Silloin ulkomailla kävivät vain harvat, suomalaiset matkailivat Suomessa ja ulkomailta tänne tulivat hyvässä lykyssä saksalaiset etsimään rauhaa. Kun suomalaisilla ei ollut vertailukohtaa, voitiin sanoa, että suomalainen jäätelö on maailman parasta, vedet maailman kirkkaimpia ja Suomessa joka paikassa on puhdasta. Ulkomaille matkustavia peloteltiin ryöstöillä tai vähintään sillä, että vessanpöntön reunus pitää vuorata vessapaperilla, ettei siitä saa jotain hyppykuppaa.
Sitten kävi kuitenkin niin, että suomalaisetkin alkoivat matkustella. Ja huomasivat, että italialainen jäätelö on taivaallista, Kroatiassa on paljon kirkkaammat vedet kuin meillä, monessa maassa on paljon siistimpää kuin Suomessa ja kaikenkaikkiaan nähtävää on paljon enemmän kuin meidän periferiassamme, jossa asuttiin maakuopissa ja syötiin mädänneitä lanttuja vielä siinä vaiheessa, kun Euroopassa rakennettiin linnoja ja maalattiin freskoja.
Suomalainen matkailu tai iso osa sitä jämähti kuitenkin jostain syystä paikoilleen. Ehkä siksi, että osa suomalaisista kuitenkin halusi edelleenkin matkustaa Suomessa? Ehkä siksi, että osalle suomalaisista loman, ravintolan tai minkä tahansa mittari on se, miten halpa se on?
Kukaan ulkomaalainen ei matkusta Suomeen siksi, että täällä olisi halpaa. Siksi meidän ainoa keino on tarjota laatua ja olla uniikkeja. Mikä meillä sitten on uniikkia?
Leirintäalueilla ja puskaparkeissa tulee juteltua aina silloin tällöin ulkomaalaisten karavaanarien kanssa. Keskuteluiden perusteella ulkomaalaisiin vetoaa Suomessa rauha ja luonto. Kaikki he ovat myös valikoineet paikkansa tarkkaan: ne ovat olleet viehättäviä, siistejä, niissä on hyvätasoisia ravintoloita ja jos ei ole, he laittavat itse ruokaa. He ovat hyvinkin tarkkaan selvittäneet alueen parhaimmat ravintolat, kiinnostavimmat nähtävyydet ja luontokohteet. Kukaan ulkomaalainen ei tule Suomeen leirintäalueelle laulamaan karaokea. Suomalaiset leirintäalueet valitettavasti muistuttavat toinen toisiaan, eivätkä hyvällä tavalla: niissä palvelut on mietitty lapset ja karaoke edellä. Mutta meidät, jotka haluaisimme jotain muuta, on usein unohdettu.
Myönnettävä on, että olemme uusia karavaanareita, joten emme todellakaan ole kiertäneet kaikkia maan leirintäalueita. Mutta riittävän monia tietääksemme, että meille sopivan löytämiseen pitää nähdä vähän vaivaa. Sama pätee ravintoloihin. Kun Italiassa on suurinpiirtein sama, mihin trattoriaan nenänsä työntää, tietää saavansa ylpeydellä laitettua ruokaa. Suomessa pitää näin ei voi tehdä, koska lopputulos on todennäköisesti pettymys.
Kaipaan siis kotimaanmatkailun tarjoajilta kunnianhimoa. Nyt ei ole loukkaantumisen ja siilipuolustuksen aika, vaan tuhannen dollarin paikka kehittää palveluita! Me olemme olemme monien muiden tavoin matkustelleet kotimaassa koronan pakottamina, se, mitä meille nyt tarjotaan, vaikuttaa siihen, käytämmekö vastaisuudessa edes osan lomistamme kotimaassa vai palaammeko siihen, että lomilla olemme pääosin ulkomailla.
Ja lopuksi: Lauran olisi kannattanut perehtyä ennen asuntoautoreissuaan puskaparkkimeininkiin. Tässä maassa on todella hienoja paikkoja, joista moni ei ole koskaan kuullutkaan, eikä niissä sen vuoksi ole palveluita. Vaan eipä hätää: asuntoautossa on vessa, suihku, hella, jääkaappi ja joskus uunikin – joskus parasta palvelua on itsepalvelu. Eikä taatusti kukaan laula Arttu Wiskaria vieressä.
Olen kertonut siitä, kuinka puutarhaamme on kehitetty vuosi vuodelta niin, että kukkia on enemmän ja nurmikkoa vähemmän. En tiedä onko syynä kukkien, ja erityisesti hyönteisiä houkuttelevien kukkien, lisääminen vai kesän lämpö, mutta pihassamme ei ole koskaan ollut tällaista määrää perhosia, kimalaisia, mehiläisiä ja kaikkenlaisia pörräisiä!
Erityisesti nokkosperhosia on pihalla ollut aivan valtavasti, mutta myös neitoperhoset lentelevät juuri nyt kukkasissa ja tuntuvat pitävän erityisesti punahatuista.
Miksi sitten pörriäisten houkuttelu on niin tärkeää? No ensinnäkin perhosia ja muitakin hyönteisiä on tietysti hauska itse seurata, mutta asialla on suurempikin ulottuvuus: ekosysteemimme tarvitsee hyönteisiä!
Minusta tuntuu, että pihallamme on myös aiempaa enemmän pikkulintuja, sillä niille hyönteiskattaus on tietysti buffetpöytä. Ja hyönteiset hoitavat monien kasvien pölytyksen, eli pienillä teoilla voi olla iso vaikutus.
Nyt on hyvä hetki istuttaa pihaan perennoja, sillä ne ehtivät vielä päästä kasvuun ennen syksyä. Eli jos sinulla on pienikin pläntti pihaa, niin tee ekoteko, josta on iloa myös silmälle sekä kukkien että perhosten myötä.
Takana reilut neljä kuukautta karavaanarina, siitä olemme olleet reissussa lähes puolet. Humppakuutiomme on tuonut meille aivan uuden ulottuvuuden sekä etätyön tekemiseen, matkusteluun että elämään yleensäkin: työt hoituvat missä vaan, Suomessa on paljon hienoja paikkoja ja ihminen tarvitsee elämiseen yllättävän vähän. Luksus on asioita, joita ei saa rahalla.
Olemme oppineet myös paljon tästä karavaanariskenestä. Itselleni ainakin etukäteen karavaanarius merkitsi sitä, että ollaan leirintäalueilla muiden karavaanarien kanssa. Puskaparkkeilusta en ollut koskaan kuullutkaan, ja kun kuulin, se pelotti vähän. Entä jos sähkö loppuu? Entä jos vesi loppuu? Syömmekö vain retkimuonaa? Pystyykö henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimaan? Mistä niitä paikkoja löytyy?
Nuo kaikki ovat osoittautuneet aivan turhiksi peloiksi, vaikka olemme puskailleet todella paljon. Meidän liikkuvaan reissutyyliimme puskailu sopii todella hyvin, sillä vain harvoin on tullut olo, että haluamme asettua aloillemme muutamiksi päiviksi, vetää markiisin esille ja virittää kalusteet.
Asialla on tietysti kääntöpuolensa: puskailu herättää tunteita. Se herättää tunteita erityisesti niissä, jotka eivät ole sitä koskaan kokeilleet tai ovat kokeilleet, mutta eivät ole sitä omakseen kokeneet. Mutta erityisesti se herättää tunteita niissä, joille koko karavaanarihomma näyttäytyy epämääräisenä, vähän pelottavanakin nomadimeininkinä. Tässä siis yritys kertoa, mistä hommassa ainakin meille itsellemme on kyse.
Osittain pelko ja siitä kumpuava viha ja ärsyyntyminen puskaparkkeilijoita kohtaan ovat perusteltujakin: nyt kun meitä karavaanareita on paljon, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Myös niitä, jotka jättävät roskapussinsa alueelle, parkkeeraavat kyseenalaisiin paikkoihin ja käyvät kuseksimassa minne sattuu. Tähän mulla on vain yksi kommentti: idiootit.
Mutta miksi me sitten puskailemme?
Ainakaan emme puskaile säästääksemme leirintäaluemaksuja. Kun menemme leirintäalueelle, olemme valmiita maksamaan palveluista – vaikka vähän enemmänkin, kun rahalle vain saa vastinetta.
Puskailu on fiksua silloin, kun tarkoitus on vain levätä ilta ja yö ja jatkaa seuraavana aamuna matkaa. Silloin ei ole tarvetta levitellä markiisia, tuoleja ja pöytää. Illallisen tekee hyvin autossakin, meillä ei vesi ole ollut koskaan lähelläkään loppumista, vaikka ollaan käyty ihan kunnolla suihkussakin ja kemssan tankkikin kestää kyllä useampia päiviä ilman tyhjennystä.
Me ollaan asuntoautoilijoita, ja se on meille kiva harrastus, parempi kuin kesämökkeily, sen vuoksi, että autossa on renkaat ja ratti. Se on luotu liikkumaan. Meille on tärkeää nähdä ja kokea eri paikkoja, ja vaikka karavaanarihommissa matka on aivan yhtä tärkeä kuin päämääräkin (jos sellaista edes on), niin joskus matkanteko edistyy parhaiten, kun joka paikkaan ei perusta leiriä. Toki joskus on kiva myös ottaa iisimmin ja jos matkan varrelle osuu kiva leirintäalue ja itsellä on joko töiden (teen etätöitä autossa) vuoksi tai muuten vaan tarve olla paikoillaan, me menemme kyllä leirintäalueelle.
Usein ollaan vahingossa löydetty vain niin upeita paikkoja, että ollaan haluttu jäädä puskailemaan. Jos siis paikka on sellainen, että siinä saa puskailla. Ei tietenkään yövytä kenenkään mökkitiellä tai muissa kielletyissä paikoissa. Esimerkiksi maaliskuussa todettiin Saariselällä Kaunispään huipulla upeaa auringonlaskua katsellessamme, että täällähän voi itseasiassa yöpyä. Ja niin tehtiinkin, oltiin yöllä ainoat parkkisen asukkaat, joten tunturi oli meidän.
Puskailun hyvä puoli on se, että paikat ovat usein todella rauhallisia. Iltaa ja yötä eivät häiritse karaoket tai naapureiden meteli. Tosin sitä voi häiritä käkien kukkuminen ja aamulla voi herätä linnunlauluun.
Kun ei kaipaa leirintäalueen palveluita, kuten sähköä, kemssantyhjennystä, vettä, saunaa tai ravintolaa, on niistä minusta aivan turha maksaa. Kun niitä kaipaa, olen niistä myös valmis maksamaan.
Mistä sitten niitä puskia löytää? Park4night-sovellus on osoittautunut hyväksi, mutta paikkoja on myös paljon enemmän, kun vaan pitää silmänsä auki. Pysäköintialueilla saa yöpyä, jos sitä ei ole erikseen kielletty. Leiriä ei saa pystyttää, eli tuolit ja muu rekvisiitta on pidettävä tallissa. Usein pysäköiminen on sallittua esimerkiksi kansallispuistojen, yleisten uimarantojen, venesatamien tai golf-kenttien parkkiksilla. Jälkimmäisillä olemme usein erikseen kysyneet, onko yöpyminen pelin jälkeen ok, kertakaan ei ole kielletty ja päinvastoin, meille on kerrottu, moneenko asti suihkut, saunat ja wc:t ovat auki.
Puskaparkkeilu on mieletön etuoikeus, silloin kuin siihen on oikeus. Siksi koemme, että meillä on myös vastuu siitä, että tällainen mahdollisuus Suomessa säilyy. Emme koskaan roskaa, päinvastoin, keräämme muidenkin roskia. Emme koskaan metelöi tai häiritse. Emme täytä parkkista, sinne jää aina tilaa muillekin. Emme asetu kodiksi, emme puskaparkkeile samassa paikassa kuin yön kerrallaan emmekä levitä varusteitamme. Olemme aina ystävällisiä, olemmehan karavaanareita.
Susanna
Elämämme ensimmäinen puskaparkki: levähdysalue matkalla Sodankylästä Saariselälle, P-alue tienposkessa ennen Porttipahtaa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, yö nukuttiin hyvin, koska liikennettä ei juuri ollut. Uskomaton puskaparkki Kaunispään huipulla. Oltiin ainoat yöpyjät, syykin selvisi yöllä, kun myrsky alkoi. Muut olivat ehkä kuunnelleet säätiedotuksia?Paraisten venesatamassa.Vääksyssä oltiin matkaparkissa keskellä kylää. Paikassa oli kaksi sähkötolpallistakin paikkaa, mutta ne olivat täynnä. Kiitimme kuntaa hyvästä karavaanarien huomioinnista käyttämällä paikallisia palveluita.
Strömforsin ruukissa oli iso P-alue ilman rajoituksia, mutta kannattaa pitää silmät auki…
Pieni yleinen uimaranta Hämeenlinnassa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, lähdettiin aamulla. Puskaparkkinäkymämme. Hangon Tulliniemessä on iso sataman P-alue, josta pääsi patikoimaan Suomen eteläisimpään kohtaan.
Priimaa pukkaa 
Viimeisimmät kommentit