Asiaa alakerrasta

Tämä on nyt harvinaisen intiimi ja henkilökohtainen kirjoitus, mutta se koskee jokaista naista. Vaikka olen aiheeseen viitannut aiemminkin, näin suoraan en ole siitä puhunut julkisesti. Avautumiseen on syynsä: se on tärkeä Annan kirjoitus, jonka somekommentteja luin eilen järkyttyneenä. Siis onko todella niin, että Suomessa on naisia, jotka ovat viimeksi käyneet gynekologilla vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten?

Osa juttua kommentoineista totesi, ettei käy gynekologilla, koska mitään vaivaa ei ole. Yksi totesi, ettei ole kipuja eikä hajuja, joten ei ole syytä mennä lääkäriin. Ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että syöpä ei haise. Ei aikaan ihmisen nenään, tiedän, että syöpäkoiria on olemassa. Tulehdus voi haista, mutta epäilen, että syöpä haisee siinä vaiheessa, kun ihminen on siihen jo kuollut (pahoittelen mustaa huumoria). Syöpä ei myöskään aina satu, kun se sattuu, voi olla jo liian myöhäistä.

Suomessa naisilla todetaan vuosittain noin 13 000 syöpää, näistä 1500 on gynekologisia syöpiä. Erilaisia hyvälaatuisia kasvaimia on paljon enemmän.

Minulta todettiin harvinainen sukupienakasvain kohdussa noin neljä vuotta sitten. Sen seurauksena minulta poistettiin sekä kohtu että munasarjat. Sen ansiosta olen terve ja voin hyvin. Hormonilaastari alavatsassa muistuttaa minua kuitenkin joka päivä siitä, että minä, 50-vuotias nainen olen onnekkaampi kuin moni muu.

Miksi olin onnekas?

Siitä on kiittäminen osaksi äitiäni, sillä hän opetti minulle, että gynekologilla käydään vuosittain. Olen siis käynyt nuoresta asti. Joka vuosi, ja joskus useamman kerran vuodessa. Ja se johtuu siitä, etten todellakaan ole kuulunut niihin naisiin, joilla ei ole ollut ”mitään syytä käydä gynekologilla”. Niin hassua kuin se onkin, se, että minulla on ollut syitä käydä gynekologilla sai aikaan sen, että sitten kun minulla oli vakavaa vaivaa, se myös löydettiin ajoissa. Gynekogilla käyminen on siis ollut minulle nuoruudenkodista opetettu tapa, joka ei vaan koskaan ole päässyt unohtumaan.

Minulta leikattiin munasarjakysta kolmikymppisenä. Se oireili hyvin pitkään selkäkipuna, ja kun vihdoin osasin yhdistää kipujen vaihtelevan kuukautiskierron mukaan, niin kysta olikin jo greipin kokoinen. Onneksi se oli kysta eikä munasarjakasvain. Jos se olisi ollut sypäkasvain, en olisi tässä enää. Tämä on myös hyvä todiste siitä, että lääkäriin kannattaa mennä ennen kuin on kipuja. Munasarjasyöpää ei turhaan kutsuta hiljaiseksi tappajaksi, sillä naisen lantiossa sillä on tilaa kasvaa. Kipuja se aiheuttaa vasta sitten, kun on jo myöhäistä.

Kystan jälkeen otin tavaksi, että pyysin gynekologin aina myös tsekkaamaan tilanteen ultraäänellä. Kuutisen vuotta sitten tarkastuksessa todettiin, että kohdussa on myooma ja pari polyyppiä. Polyypit aiheuttivat pientä tiputteluvuotoa, tai sitten se oli vain lähestyvää vaihdevuosiaikaa, kuka noista tietää. Joka tapauksessa sain lopulta tiputtelusta tarpeekseni ja kysyin, mitä asialle voitaisiin tehdä. Gynekologi ehdotti niiden poistamista. Näin tehtiikinkin, samalla lääkäri rapsutti myoomasta näytepalan.

Unohdin koko asian. Kunnes monta viikkoa myöhemmin, juuri juhannuksen alla sain sairaalasta soiton. ”Oletko paikassa, jossa voit jutella?”. Nämä sanat ovat painuneet ikuisesti mieleeni, sillä niitä sanoja ei kukaan haluaisi lääkäriltä kuulla.

Soitossa oli mennyt aikaa, koska kasvaintyyppini oli todella harvinainen. Sitä ei oltu tunnistettu heti. Se tiesi leikkausta, kyse oli vain siitä, haluanko, että vain kohtu poistetaan vai poistetaanko varmuuden vuoksi myös munasarjat. Olin 46-vuotias. Ajattelin, että vaihdevuodet ovat joka tapauksessa edessä suhteellisen pian, joten henkikultani on tärkeämpi asia kuin vekottimet, joilla en kuitenkaan enää biologisessa mielessä tekisi mitään.

Olen terve ja voin hyvin. Kiitos siitä kuuluu sille, että olen käynyt gynekologilla, minua on ultrattu ja olen erittäin matalalla kynnyksellä myös kertonut lääkärille pieneltäkin tuntuvista oireista.

Miksi avaudun tästä? Siksi, että toivon, että tämän kirjoituksen ansiosta muutama nainen voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja varata ajan gynekologille. Kenties joku voisi elää mummovuosiin asti sen ansiosta.

Naisellisuus ei ole kiinni munasarjoista ja kohdusta, mutta naisen elämä voi olla.

Poikkeuksellisesti toivon, että mahdollisimman moni jakaisi tätä kirjoitusta eteenpäin. Jokainen syöpäkuolema on tragedia. Gynekologisten syöpien osalta meillä olisi kaikki mahdollisuudet ehkäistä nämä tragediat tai ainakin osa niistä.

Blogin kuvassa olen juuri päässyt heräämöstä sairaalahuoneeseeni. Hymyilytti. Elin. Elän.

Girl power!

Susanna

Silmukka kerrallaan

Korona-aikana käsityöharrastajiksi on ryhtynyt tai halunnut ryhtyä moni, joka on viimeksi tehnyt pakolliset käsityöt kouluaikana. Etenkin kutominen on ollut suosittua, ja islantilaisten ja norjalaisten villapaitojen suosion vuoksi monet langat ovat olleet kaupoista loppu. Vaikka uusien harrastajien tulo merkitsee meikäläisen kaltaiselle neulootikolle koventunutta kisaa neulelangoista, niin silti olen uusista harrastajista vain iloinen.

Neulominen on ollut itselleni henkireikä ja ilo siitä asti, kun noin  24-vuotiaana opettelin kutomaan uudelleen. Kyllä, opettelin  kutomaan vasta aikuisena, vaikka olen ollut aina innokas käsityöharrastaja ja minulla oli käsityö valinnaisena aineena koko yläasteenkin ajan. Silloin tosin keskityin vain ompelemiseen, ja tein paljon itselleni vaatteita. Kutomista ja virkkaamista inhosin, sillä käsialani oli tiukka, joten sormiin sattui, kun nihkeät tekokuitulangat eivät liukuneet nätisti puikoilla. Lisäksi teini-ikäistä ei varsinaisesti inspiroinut lapasien tai sukkien kutominen, ja koska osaamista oli niukasti, neulepaidan tekeminen tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta.

Itse opettelin siis kutomaan aikuisena, kun sain kummilapsia.

Kutominen (tai neulominen, jos joku sitä sillä nimellä haluaa kutsua) ei varsinaisesti ole rakettitiedettä. Hommaan pääsee kyllä nopeasti sisään, jos osaa käyttää YouTubea, ja on vähänkään kärsivällisyyttä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei sitä kärsivällisyyttäkään kovin paljon tarvita.

Kansalaisopistot järjestävät nyt kursseja, ja Facebookin erilaisissa käsityöryhmissä (Neuloosi, Neulonta, Islantilaisten neuleiden ystävät, Islantilaiset neuleet, Norjalaisneuleet jne.) saa aloittelijakin hyviä neuvoja, jos vaan uskaltaa kysyä.

Lehdissä on vinkkejä, miten startata ummikkona harrastus.

Omat vinkkini ovat tässä:

Hanki neulekummi. Varmasti joku ystäväsi tai sukulaisesi harrastaa neulomista ja auttaa mielellään. Jos neulekummia ei ole saatavilla, liity tosiaan noihin Facebookin ryhmiin. Niissä saa ideoita, inspiraatiota ja vinkkejä.

Monesti neuvotaan  aloittamaan jostain  helposta työstä: tee ainaoikein  kaulahuivi tai patalappuja paksusta langasta. Virhe! Neulominen kysyy aluksi vähän kärsivällisyyttä, ja paras tapa pysyä inspiroituneena, on aloittaa työ, jonka haluaa tehdä valmiiksi. Valitse siis neule, joka on sinusta kaunis. Oma ensimmäinen työni oli kirjoneule, eli ei ollenkaan helpoin mahdollinen. Tosin se oli vauvalle, joten se valmistui nopeasti.

Hanki hyvät langat. Käsityö on arvokas. Jos teet paidan, saatat käyttää sen tekemiseen 40 tuntia. Valitse siis laadukkaat langat, jotka ovat aikasi arvoiset ja, joita on ihana neuloa ja pitää vaikka loppuelämä. Käsityön tarkoitus ei ole olla halpa. Jos haluat halvan paidan, kaupat ovat täynnä 20 euron tekokuituneuleita.

Kun olet päässyt vähän vauhtiin, voi neuloessa hyvin kuunnella samalla äänikirjoja tai katsella ainakin verkkaisempia televisio-ohjelmia. Itselläni on aina neule sylissä, kun katson telkkaria. Jos ohjelma vaatii keskittymistä, teen helpompaa neuletta ja jos se on ”murtomaahiihtoa”, voi samalla aivan hyvin lukea kirjoneuleohjeitakin.

Ja sitten vielä loppuun motivaatiopuhe niille, joita neulominen vähän houkuttaa, mutta puuttuu vielä viimeinen kannustus uuden harrastuksen aloittamiselle. Itselleni kutominen merkitsee muun muassa näitä asioita:

Neulelankojen hypistely ja koskettelu lisää tutkitusti aivojen kytkentöjä. Siksi esimerkiksi vauvat ja muistisairaat nauttivat erilaisten pehmoisten materiaalien hypistelystä. Se pitää aivot virkeänä.

Lankojen värikirjo on huikea. Erilaisia väriyhdistelmiä voi kehitellä vaikka kuinka paljon. Itse noudatan yleensä ohjeita muuten hyvinkin tarkkaan, mutta värit valitsen oman mielen mukaan. Se parantaa värisilmää ja lisää luovuutta.

Neulominen on yksinkertaista puuhaa. Homma etenee silmukka kerrallaan, mikä on eräänlaista meditaatiota ja mindfullnessia. Tässä ja nyt. Neulominen rentouttaa henkisesti, tosin fyysisesti se saattaa myös jäykistää yläselkää, joten muista taukojumppa.

Neulominen sopii hyvin kärsimättömille, sillä hommalla on alku ja loppu. Ja vaikka valitsisi suuritöisenkin projektin, niin sellaisen saa muutamassa kuukaudessa valmiiksi – ja sitten voi aloittaa uuden projektin. Toisin on esimerkiksi juoksuharrastuksen kanssa – eihän siinä mitään loppua ole.

Susanna

Norjalaisen Linka Neumannin Hopi ja Alasuq sekä perinteinen islantilainen Riddari. Langat islantilaisia: Lettlopia ja Alafosslopia.
Alasuq on paksu ulkoiluneule, sen alla pidän ohutta tuulta pitävää anorakkia ja aluspaitaa, hyvin tarkenee kovillakin pakkasilla! Riddari on tehty puolet ohuemmasta Lettlopi-langasta, mutta lämmin on sekin.
Hopi-neuleen kuvio on saanut inspiraation intiaanien unisiepparista. Nimensä sille on antanut Hopi-intiaaniheimo. Aion tehdä toisenkin Hopin, ja oikealla olevasta Alasuqista minulla onkin työnalla neuletakkiversio.
Alla olevan Islantilaisia neuleita -kirjan ostin viitisen vuotta sitten. Siitä löytyy muun muassa Riddarin ohje. Modern Lopi on uusi, en ole vielä ehtinyt tehdä siitä mitään.
Ja valikoima norjalalaisneuleiden ystäville.

Talvi on voitettu!

Vähän hassua, että mun mielestä talvi on voitettu, kun nythän se oikeasti vasta on tullut. Mutta mun mielestä talven pahin osio on takana, kun  aurinko laskee vasta neljän jälkeen ja kun mustan maiseman sijaan meillä on pimeälläkin valoa heijastava hanki. Nyt on talvi, mutta se näyttäytyy minulle nyt valoisana ja toiveikkaana.

Olen tullut viime vuosina siihen tulokseen, että kärsin kaamosväsymyksestä. Sen oireet alkavat lokakuun puolivälin jälkeen, kun viimeisetkin värikkäät lehdet ovat tippuneet puista. Edessä on vain mordorin pimeys.

Etenkin täällä etelässä talvi saattaa olla vain ikuinen syksy. Ilman ainoatakaan talven valoisaa puolta: talvilajeja.

Onneksi oireeni ovat suhteellisen lieviä. Olen väsynyt, kyyninen ja kärttyinen. Yltiöpositiivisesta ihmisestä kuoriutuu marras-joulukuun ajaksi ihminen, joka VALITTAA.

Onneksi olen jo oppinut, että niin kuin talvikin, myös oma oloni menee ohi. Ja onneksi se menee ohi aika nopeasti, tammikuun puolivälissä on minun kirjoissani jo kevään merkit nähtävillä, varsinkin nyt, kun on lunta.

Onneksi olen myös oppinut selviytymisniksejä: vaikka ulos ei huvittaisi yhtään mennä, kannattaa silti mennä. Liikunta ja raitis ilma tekevät ihmeitä.

Tänä talvena kaamosväsymys oli oikein erityisen ankara. Syitä oli mielestäni kaksi: ensinnäkin olen kärsinyt pahoista selkä- ja lonkkavaivoista, pahimmillaan jatkuvista kivuista. Ja siinä vaiheessa, kun vaivaa vielä tutkittiin, minulta oli pehmeällä alustalla kävelyä lukuunottamatta kielletty kaikki. Ja kun pehmeällä alustalla kävely oli mahdollista vain valoisaan aikaan (ei valaistusta), jäi sekin aika vähiin. Toinen syy oli se, että nyt ei tietenkään ole ollut mahdollista katkaista kaamosta etelänreissulla, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Useimpina talvina ollaan joulu vietetty jossain lämpimässä ja aurinkoisessa paikassa. (Kolmas syy on sitten ikä, kaamosoireet kuulemma monesti pahenevat iän myötä).

Mitä tässä sitten on tehty, kun ei ole voinut juuri liikkua eikä matkustaa? No, norjalaisia ja islantilaisia villapaitoja on syntynyt aika monta. Nyt niille on hyvät kelitkin. Lisäksi olen niitä tehdessäni kuunnellut äänikirjoja.

Ja lisäksi olen tietysti harrastanut itsesäälissä kieriskelyä ja talven manaamista. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka sitä ovat joutuneet kuulemaan. Lupaan korvata kaiken nyt, kun alan pikkuhiljaa olla oma positiivinen ja energinen itseni. Lupaan korvata kaiken hehkuttelemalla ihanaa elämääni ja raportoimalla kaiken, mitä olen saanut aikaan (varasto, vaatekaapit, eteisen kaapit ja vessankaapit on jo siivottu!). Tulette niin toivomaan, että olisipa pian marraskuu…

Valoa kohti!

Susanna

Linka Neumannin Norjalaisia villapaitoja -kirjan Tusseladdista tuli niin kiva, että se päätyi äidilleni.
Islantilainen klassikko: Riddari.
Linka Neumannin Hopi-neule on hänen kakkoskirjastaan, jota ei saa vielä suomeksi.
Tämä Maja-neuletakki on nyt työnalla, kuten myös Alasuq-neuletakki.

Normaalia vuotta

Tämä taitaa olla vuoden viimeinen bloggaus, ja hyvä niin. Se nimittäin tarkoittaa, että tämä vuosi alkaa vedellä viimeisiään. Oikeastihan vuodenvaihde on vain ihmisen keksimä juttu, elämä jatkaa kulkuaan, vaihtui vuosi tai ei – mutta henkisesti vuodenvaihde on silti jotenkin aina uusi alku. Toivottavasti tulevasta tulee normaalimpi.

Tämä vuosi alkoi täynnä suurta odotusta: meillä oli edessä elämämme reissu Uuteen-Seelantiin. Ja sellainen se olikin. Ehdottomasti unelmamatka. Ja näin jälkikäteen ajateltuna varsinkin tajuaa, miten onnekkaita olimme ja miten pienestä kaikki lopulta oli kiinni, että reissu ylipäätään toteutui. Pieni virus seurasi kintereillämme, ja rajat sulkeutuivat perässämme koko ajan.

Paluu kotimaahan ja karanteeniin olikin sitten melkoinen shokki. Kevät oli hyvin poikkeuksellinen. Täynnä monenlaista huolta ja stressiä, mutta siitäkin selvittiin. Pienin murheista (mutta murhe silti) oli se, että minun 50-vuotisjuhlani peruuntuivat. Juhlia piti perusteellisesti ja moneen otteeseen. Voidaanko sopia, että täytän oikeasti 50 vasta, kun tämä hässäkkä on ohi?

Kevään ja kesän jälkeen olikin takki aika tyhjä, puolessa vuodessa oli tullut elettyä koko vuoden edestä. Mutta jotenkin syksykin sinniteltiin ja tässä ollaan. Loppupeleissä kuitenkin aika onnekkaina.

Olen leiponut. Olen tehnyt norjalais- ja istantilaisneuleita.  Olen opetellut golfaamaan (en vielä oppinut). Olemme tehneet isompaa piharemonttia ja pienempää sisäremonttia. Olemme miehen kanssa olleet helmikuun puolivälistä asti lähes 24/7 saman katon alla. Tsempit siis myös miehelle.

Vaikka vuodessa on paljon hyvää, niin toivon, että ensi vuonna pääsee vähän normaalimpiin kuvioihin. Olisi ihana halata omia vanhempiaan. Olisi mahtavaa ylipäätään nähdä perhettä ja ystäviä ilman huolta. Olisi ihana päästä treenaamaan. Ja pääsisipä etelän aurinkoon, edes kerran. En toivottele onnellista vuotta 2021, ihan tavallinen, normaalikin vuosi on oikein hyvä.

Susanna

Tongariron kansallispuistossa – kaukana koronahässäkästä.
Hokitikan ihmeellisellä rannallakin tuli käveltyä.
Synttäripatikointi sitten kotoisasti Nuuksiossa. Vappumunkit eväänä – totta kai!
Synttäreitä kippisteltiin virtuaalisesti.
Puutarhaa tuli laitettua.
Matkailua kotimaassa.

Syksyn sisustustäydennyksiä

Ulkona sataa ja on pimeää, joten tulee käperryttyä neljän seinän sisään. Nyt korona-aikana on tullut muutenkin vietettyä kotona aikaa enemmän kuin koskaan. En ole tosiaankaan mikään jatkuva sisustaja, sillä vähän niin kuin vaatteissakin, haen pitkäkestoisia ratkaisuja ja juttuja, jotka miellyttävät silmääni kauan. Kynttilöillä ja tyynyillä voi sitten hakea vähän vaihtelua.

Nyt kun näyttää siltä, että työhuone on työhuoneeni myös koko talven, kaipasin ilmeeseen pientä viimeistelyä.  Työhuoneestani puuttui matto, joten sellainen piti saada. Kissataloudessa matolle on vaatimuksia: sen pitää hylkiä likaa ja olla pestävä. Valintani olikin 100-prosenttinen villamatto. Sen väritys ei ole vaalea, mikä olisi valkoisten kissojen taloudessa tietysti kaikista paras. Tällä kertaa nimittäin kaipasin väriä. Kuvio tekee kuitenkin matosta suhteellisen armollisen myös kissankarvojen (ja -oksennusten!) suhteen, ne eivät erotu ihan heti.

Tilasin maton netistä, ja jännitti vähän, vastaako tuote nettisivujen kuvaa. Täytyy sanoa, että matto oli täysosuma – se tuli muutamassa päivässä ja istuu mielestäni huoneen värimaailmaan täydellisesti.

Se on niin ihana, että melkein tekisi mieleni hommata myös makkariin uusi matto. Voisivatko kissat oksentaa nykyisen päälle niin, ettei se olisi enää pelastettavissa?

Mieleni teki myös uutta säilytyskalustetta kirjoille ja bujoilutarvikkeilleni. Halusin saada etenkin kirjat piiloon. Arvoin hetken uuden hyllyn ostamista, mutta päädyin kuitenkin kestävämpään ratkaisuun: ostin olemassa olevaan Ikean Billy-hyllyyn siihen sopivat ovet. Eli säästin reippaan summan rahaa ostamalla kokonaisen hyllyn/kaapin sijaan vain ovet.

Näillä sisustushankinnoilla huonestani tuli niin kiva, että taidankin viettää täällä työpäivien lisäksi myös enemmän aikaa: nykyään joogaan lattialla, teen käsitöitä ja kuuntelen podcastejä huoneessani. Kyllä jokainen nainen tarvitsee oman huoneen.

Susanna

Jakkaran sisältä löytyy käsitöitä.
Kirjahylly on nyt kirjakaappi.
Vaaleaa ja väriä.
Viestintäkonsultin työpiste.

Kahden (tai useamman) projektin taktiikalla

Mä rakastan projektien suunnittelua ja starttaamista – sekä töissä että kotona. Olen se, jolla on pieni lähtökitka ja jolla on kauhea energia käynnistää jutut. Ei mulla projektit kesken jää, kyllä mä ne maaliin vien. Valmistuminen innostaa yhtä paljon kuin starttaaminenkin, mutta siinä välissä on hyvä, että joku muukin vie hommaa eteenpäin ja saa meikäläisenkin fokuksen pysymään työnalla olevissa asioissa, muuten mun mielenkiinto saattaa siirtyä seuraavaan asiaan.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joilla on vain yksi projekti työnalla. Miten ihminen voi keskittyä mihinkään yhteen asiaan kokonaisen työpäivän ajan? Kuukaudesta tai vuosista puhumattakaan! Siksi mä olenkin töissä viestintätoimistossa, jossa sekä asiakkaat että hommat ovat moninaisia. Se on ihan parasta.

Vähän samanlainen olen käsityöprojektienkin kanssa. Vaatii hirveää keskittymiskykyä, kurinalaisuutta ja pitkäjänteisyyttä edistää vain yhtä käsityötä kerrallaan. Entä jos ei huvita tehdä palmikkoneuletta juuri sillä hetkellä? Tai entä jos katselee televisiosta niin intensiivistä ohjelmaa, ettei kirjoneuleohjeen lukeminen onnistu samalla? Ja varsinkaan en ymmärrä siitä, että joku kutoo pelkkiä villasukkia. Sehän on kärjistetysti sama kuin meikäläinen kirjoittaisi töissä samaa lehdistötiedotetta uudelleen ja uudelleen! Joo tiedän, että villasukkiakin on erilaisia, ja haastetta löytyy vaikka kuinka paljon, mutta silti.

Mulla on siis lukuisia (oikeasti varmaan yli 10) neuleprojektia kesken koko ajan. Teen sitä, joka sillä hetkellä innostaa eniten tai sopii siihen tilanteeseen. Kaikki valmistuvat kyllä aikanaan, mutta monesti vanhan projektin edelle kiilaa jokin uusi, ainakin hetkeksi. Kaivan kyllä välillä naftaliinista niitä kuukaisia ja joskus vuosiakin kesken olleita ja sitten apinan raivolla saattelen ne loppuun.

Nyt olen projektinhallintamenetelmässäni siirtynyt kahden projektin työstämiseen yhtä aikaa. Yksi työ on olohuoneen sohvalla, ja sitä työstän telkkaria katsellessa. Toinen on työhuoneessani, ja sitä työstän podcasteja, äänikirjoja tai ystäväpuheluita kuunnellessani. Taktiikka on toiminut oikein kivasti, molemmat etenevät, tosin pakko on myöntää, että telkkarin äärellä tehty työ on sadeiltoina edennyt rivakammin.

Työnalla on ollut viime aikoina neuleliivi – neuleliivit ovat nimittäin muotitrendi ja haluan olla aallon harjalla ja saada sen valmiiksi ennen kuin trendi on ohi. Ja toinen projektini on ollut myös erittäin trendikäs: norjalaisneule, islantilaisesta lampaanvillasta. Islantilais- ja norjalaisneuleet ovat nyt kuuminta hottia (joo kirjaimellisestikin, sillä ovat todella lämpimiä). Itse tosin olen tehnyt ekan islantilaisneuleeni jo jokunen vuosi sitten, joten olen tykännyt niistä aina.

Norjalaisneuleeni malli on Linka Neumannin Alasuq, joka on neulottu Álafosslopi-langasta. Se valmistui juuri ja se on loistava ulkoiluneule, tänne etelän talvisäihin aivan loistava, sillä se suojaa varsin hyvin sekä pieneltä sateelta että tuulelta. Alle mahtuu takki, jos enemmän kaipaa suojaa.

Myös liivi on myös pian valmis, ja seuraavaksi tartun jo aloitettuun neuletakkiin ja lisäksi annan itselleni luvan startata myös seuraavan islantilais- tai norjalaisneuleen. Yksi uusi ja yksi keskeneräinen siis seuraavaksi työnalle.

Lämpöä!

Susanna

Islantilaiset pitävät neuleita takkeina, niin lämmintä on islantilaisvilla!
Jämälangoista syntyi pari erilaista pantaa.
Värejä ankeutta vastaan!

Oppiiko ihminen ikinä?

Ei se opi tai oppii hyvin huonosti. Tässäpä sitä sitten maailman lyhyin bloggaus aiheesta. Voitte hajaantua, täällä ei ole mitään nähtävää!

Pohdittiin aihetta ystävän kanssa lenkillä ja todettiin, että ihminen on tosi huono ratkomaan omia ongelmiaan. Muiden ongelmat ovat yleensä helpompia. Tai ainakin ne on helpompi ratkaista.

Voitaisiinko siis sopia, voitaisiin ystävien kesken ratkoa aina toisten ongelmat (tai terapeutin, jos siltä tuntuu). Toki sitä tulee tavallaan keskusteluissa tehtyäkin, mutta ei oikeasti kuitenkaan. Jos ystävä sanoo mulle, että voisitko nukkumisongelmiesi vuoksi kokeilla juovasi vähemmän kahvia, niin mä sitten oikeasti joisin vähemmän kahvia.

Toisaalta kyllä me jokainen monesti tiedämme, mitä meidän pitäisi elämässämme tehdä. Me ei vaan uskota itseämme.

Mä tiedän, että kun on kiirettä töissä, niin pitäisi sitten vähemmän riuhtoa kuntosalilla, stressata kotihommilla ja illat pitäisi rauhottaa, jotta saa kunnon yöunet. Mutta sitten jostain syystä kuitenkin on vaikeaa tehdä niin ennen kuin on aivan pakko.

Tiedän myös, että olisi tosi tärkeää syödä lounasta, mutta jostain syystä etenkin etätöissä lounas typistyy usein joksikin hätäiseksi mikroateriaksi sillä seurauksella, että työpäivästä tulee tauoton putki ja illalla on koko ajan nälkä.

Huvittavaa on myös se, että olen saattanut jakaa ystäville aivan samoja neuvoja kuin mitä minun olisi pitänyt noudattaa itse. Noudatinko? En.

Mistä hommassa siis kiikastaa, jos me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tee? Eikö minulla ole auktoriteettia omaan itseeni? Olenko vain niin jumahtanut omiin tapoihini? Onko niin, että kaikki fiksut ohjeet koskevat vain muita, mutta olen itse poikkeustapaus, johon eivät säännöt ja ohjeet päde?

Mitäpä jos ryhtyisimme jakamaan neuvoja ystävien sijasta itsellemme? Ja samaan tapaan, kun esitämme heille rakkaudellisia kysymyksiä, niin kysyisimme niitä itseltämme? Susanna, voisitko tuntea enemmän itsemyötätuntoa?

Olisitko oman elämäsi konsultti, joka ei pelkästään jätä hyviä ohjeita mapissa pöydälle vaan auttaa asiakastaan (itseäsi) viemään ne maaliin saakka?

En sano pelkästään uskokaa itseenne, vaan sanon, että uskokaa itseänne.

Susanna

Paketti Jo & Judyltä – mindfulness-henkistä planner-kamaa.
Unelmia – vai päämääriä?
Post it -lappuja.
Elämän tarkoitus.
Kun töissä on kiire, vapaalla ei saa olla. Joogahetki rauhoittaa.

Vastalääkkeitä

Työkiireet, korona-ahdistus ja päälle puskeva kaamos. Siinä ihan riittävästi aiheita vetää vastalääkkeet kehiin. Ja parhaita vastalääkkeitä ovat ystävä ja ulkoilma. Ja minullapa on onni, että minulla on maailman paras ystävä ja hän on vielä ulkoilmaihmisiä, eli homman voi paketoida varsinaiseksi tehokuuriksi.

Jostain kumman syystä monet ajattelevat, että ulkoilu on kesähommaa. Mutta kun illat pimenevät ja kelit huononevat, niin entistä tärkeämpää olisi nauttia jokaisesta mahdollisuudesta liikkua luonnossa, kuunnella hiljaisuutta (tai ystävän höpötystä) ja hengitellä muutakin kuin ilmastoitua ilmaa.

En ole mikään eräjorma, olen sellainen hyvän sään ulkoilija. Pikkuinen sadekuuro ei toki haittaa, mutta ei minua saa moneksi tunniksi patikoimaan, jos taivaalta tulee märkää. Mutta kyllä joka viikko löytyy kalenterista aikaa ja sääennostusta siedettävää keliä kävelylle. Jos on onnea, sellainen keli osuu viikonlopuksikin, jolloin on tietty tilaa kunnon ulkoilulle.

Pääkaupunkiseudulla on runsaasti vaihtoehtoja etenkin autolliselle, mutta Nuuksioon pääsee myös bussilla, sillä on reittivaihtoehtoja vaikka kuinka paljon. Lyhyen ajomatkan päässä sijaitsee myös Kirkkonummella sijaitseva Meikon luonnonsuojelualue.

Nyt on maailma siis parannettu viikonlopun aikana. Katsokaa nyt, on paljon kauniimpi kuin viime viikolla!

Susanna

Ihana valo – niin on nimesi kaunis sana.
Hengitys höytyää jo, mutta aurinko lämmittää vielä.
Hiljaista.

Tyylilyyli

Järkytyin, kun törmäsin eräässä Facebookin ryhmässä naisen tekemään avaukseen, jossa hän vakavasti pohti, onko hänen nuorekas tyylinsä liian nuorekas. Pohdinta oli saanut alkunsa tyyli- tai pukeutumisasiantuntijan kommentista, hänen mielestään farkut ja tennarit eivät sopineet keski-ikäiselle naiselle.

En olisi uskonut, että nykypäivänä enää joku, varsinkaan alan ammattilainen, tuollaista kehtaisi väittää. Pitäisikö Aira Samulinin vetäistä päälleen punaisten sukkahousujen sijaan kamelinväriset tuhannen denierin sukkahousut, minihameen sijaan mieluusti vähintään puoleen sääreen ulottuva tanttu ja vaihtaa kampauksensa johonkin maantienharmaaseen?

Minä en ole muodin, pukeutumisen tai tyylin ammattilainen, mutta mulla on yksi neuvo: tyyli syntyy persoonasta ja tilannetajusta sekä näiden kahden yhdistämisestä. Jos farkut ja tennarit sopivat persoonaasi, anna palaa – paitsi jos olet menossa työpaikkahaastatteluun finanssialalle tai linnanjuhliin.

En koe, että ikä rajoittaisi omaa pukeutumistani mitenkään. Vartalo voi rajoittaa, mutta se onkin eri asia, ja sekin aivan pelkästään omien korvieni välissä oleva juttu. Kropankaan ei tarvitsisi antaa rajoittaa, mutten vain enää tunne oloani mukavaksi ja luontevaksi samassa asussa kuin vielä 15 vuotta sitten.

Oma tyylini on melko ajaton, mutta myös rento. Muotia en juuri seuraa, sillä se ei minua kiinnosta. Haluan joka tapauksessa käyttää vaatteita mahdollisimman pitkään ja ajattelen, että harmaa kashmir-neule toimii pidempään kuin neonkirjava napapaita.

Onko teidän tyylinne muuttunut iän myötä, ja jos on, niin onko se johtunut iästä vai siitä, että olette muuttuneet? Olisi kiva kuulla kommentteja!

Susanna

Tämä mekko kuuluu suosikkeihini edelleen, vaikka se on jo useamman vuoden takaa (kuten hiuksista näkyy).
Navy-tyyli sopii myös maalle.
Jälleen kerran kestosuosikki – ainakin 10 vuotta vanha mekko. Nainen hitusen vanhempi.
Farkkutyttöys ei ole iästä kiinni

Helppoa kuin tanssi

Terveisiä golf-kentältä taas. Juhannuksesta asti on hakattu palloa koloon ja vielä enemmän päätä seinään. Mutta hei, kehitystä ei ole tapahtunut taidoissa, mutta luonteessa kyllä! Olen oppinut hyväksymään sen, että mies on lajissa luonnonlahjakkuus ja mä luonnonhuonokkuus. Olen myös oppinut oikeasti tykkäämään siitä huolimatta, etten osaa yhtään. Jollain masokistisella tavalla olen päättänyt, etten luovuta. Ennen katkeaa maila kuin multa pinna. Tosin voihan se mailakin katketa, se on jo kerran todettu kentällä, kun miehen maila meni säpäleiksi lyödessä.

Universumin mittakaavassa tietysti lajin harrastaminen kolmen kuukauden ajan ei ole mitään. Joku ammattilainen kuulemma totesi, että golfissa ensimmäiset 10 vuotta ovat vaikeimmat. Että ihan kohta helpottaa siis.

Golfissa on yllättävän paljon samaa myös tanssin kanssa: rytmi, swing, painonsiirto ja vartalon rotaatio. Naureskelinkin, että olisi hienoa ja Tanssii tähtien kanssa -tuomaristo arvioisi jokaista lyöntiäni kuten tanssia.

Jukka Haapalainen: Rotaatio oli voimakas, mutta painonsiirrossa oli ongelmia, minkä vuoksi suoritus vaikutti väkinäiseltä. Seuraavissa treeneissä panostaisin erityisesti löytämään sen, missä vartalonpaino on.

Helena Ahti-Hallberg: Olihan tämä ihan viihdyttävä esitys, muttei tämä kyllä golfia ollut.

Jorma Uotinen: Tässä oli lupaus, mutta ei lunastusta. Tässä on vilpitön halu pelata golfia, mutta kyllä se enemmän peltotyöltä näytti – swingin sijaan kuokkimista. Puvustamoon kuitenkin kiitokset, Golf Sky on jälleen hoitanut hommansa hienosti.

Että semmosta tällä kertaa!

Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑