Meillä on usein matkaohjelmassa patikointia. Ei varsinaisia vaelluksia, sillä emme yövy maastossa. Haluan päästä hotelliin tai Humppakuutioon yöksi. Mutta sellaisia 1-6 tunnin retkiä tehdään aina, kun mahdollista, sillä se on hieno tapa yhdistää maisemien katselu, luontomatkailu ja liikunta. Mallorcalla on loistavat mahdollisuudet eritasoiseen retkeilyyn, niinpä tuoreimmallakin reissussa olivat mukana patikointisauva ja patikointiopas. Tämän reissun ainoa patikointi olikin sitten ikimuistoinen, eikä välttämättä mukavimmalla mahdollisella tavalla, sillä lievä korkeanpaikankammoni joutui koetukselle.
Olipa kyse lentämisestä tai seinäkiipeilystä, moni sanoo, että alaspäin pääsee aina. Olen vahvasti eri mieltä. Ylöspäin pääsee aina, se ei vaadi kuin kuntoa. Alaspäin on sitten hankalampaa, ainakin näin korkeuseroja kammoavalle. Ylöspäin kivutessa huomio on aina seuraavissa askelissa, jotka suuntautuvat ylöspäin. Painopiste on menossa eteenpäin. Ja edessä näkyy polku tai portaat.
No, alaspäinmennessä katse hakeutuu helpommin alarinteeseen, ja korkeusero korostuu. Painopistekin on aivan hilkulla riistäytyä rinnettä alaspäin ja pahimmillaan polun kivet muodostavat rullaportaat, jotka odottavat sitä puolihuolimatonta askelta, joka suistaa sinut rinnettä pitkin jonnekin pohjattoman syvään kuiluun.
Vaikka olemme patikoineet paljon ja kiivenneet korkeallekin, olemme toistaiseksi olleet maisemissa, jotka eivät ole äkkijyrkkiä. Tai jos ovat, niissä on kaide tai ainakin jokin kaiteentapainen. Tai vähintään leveä polku, joka on tuonut henkistä turvaa.
Nyt valtaosa reitistä oli metrinlevyistä kivikkoa, nousu oli jyrkkä, niinpä alastulokin oli jyrkkä. Kaidetta oli turvaksi noin sadan metrin matkalta. Maisemat olivat kuulemma huikeat. En ehtinyt katsella, sillä keskityin pysymään hengissä.
Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, joka sai minut itkemään ja hyperventiloimaan ja melkein tekemään paniikkiratkaisuja. Itkin ja kävelin. Lopulta miehen kannustamana myös rauhoituin, mutta missään vaiheessa en varsinaisesti nauttinut.
Pelko oli järjetön. Sellaisia useimmat pelot ovat. Mutta se ei tee pelostani yhtään naurettavampaa. Minulle oli tosi kyseessä. Aivoni ja koko hormonitoimintani sanoi minulle, että kuolen tai ainakin olen lähellä sitä.
Pääsin kuitenkin alas, joten voisi ajatella, että minulla olisi sen jälkeen ollut voittajaolo. Ei ollut. Enkä minä todellakaan voittanut pelkoani, pelkään, että kävi jopa päinvastoin.
Kyllä, pelkojaan kannattaa kohdata, mutta niitä ei voiteta hallitsemattomalla ja liian haastavalla kohtaamisella. Pelot voitetaan pikkuhiljaa, vähitellen. Nyt tilanne oli vain aivan liikaa. Veikkaan, että minusta tuli varovaisempi patikointireittien tutkija, joka googlettelee tästä lähtien entistä tarkemmin reittikuvauksia.
Reitti ei sovellu alle 7-vuotialle ei tässä tapauksessa vastannut lainkaan minun käsitystäni siitä, mihin keskimääräinen kuusivuotias kykenee.
Huimaavin terkuin, Susanna
Priimaa pukkaa 
Viimeisimmät kommentit