Arki alkoi – monessakin mielessä. Ensinnäkin, kesäloma loppui. Toiseksi, meillä toimistolla on koronakauden etäilyn jälkeen siirrytty hybridi-malliin, eli toimistolle saa mennä, mutta töitä voi tehdä myös etänä. Aah! Ja aah siis molemmille.

Vaikka loma on ihanaa ja tarpeellista, niin olen kyllä arjenrakastaja. Arki tuo elämään rungon ja rutiinit, jotka helpottavat elämää. Ei tarvitse aamuisin miettiä, mitä sitä tänään tekisi.

Syksyn myötä myös monet harrastukset ovat alkaneet. Lomalla jo osallistuin espanjan verbikertaukseen (etäkurssi). Myös muut kansalaisopiston valikoimasta poimimani kurssit ovat tänä vuonna etäkursseja, ja luvassa on akvarellikurssia, espanjan kertausta, espanjalainen kokkailukurssi… ja olikohan vielä muuta, en muista, sen verran innossani taas eri kursseille ilmoittauduin. No, aika näyttää, mihin aika ja into riittää, varsinkin, kun tarkoitus on myös jatkaa golfaamista ja kuntosalilla käymistä. Ja tietysti neulomista ja kävelylenkkeilyä. Mutta ei harrastuksia pidä niin vakavasti ottaa, kyllä niitä saa kokeilla ja sitten tarvittaessa jättää vähemmälle huomiolle, jos meinaa pukata liikaa stressin puolelle.

Syksy on aina tietynlainen uusivuosi, aina mahdollisuus aloittaa uusi harrastus, itseään niskasta kiinni, ryhdistäytyä lomarötväilyn jälkeen ja pistää kalenteri ojennukseen.

Vaikka harrastuksia näyttää nyt taas olevan paljon, niin tämän syksyn kantava teema on kuitenkin kokonaisvaltainen hyvä olo. Jos syke nousee töissä, sitä pitää laskea vapaalla. Jatkuva itsensä kuuntelu on tässä iässä erityisen tärkeää, sillä sitä saattaa elää elämäänsä jo melkoisella autopilotilla: olen aina jaksanut, niin jaksan nytkin.

Aivot eivät kuitenkaan erota, minkä vuoksi syke on korkealla: onko syynä jumppa, työstressi, golf, kuntosalitreeni vai espanjan läksyt. Aivot tietävät vain, että syke on korkealla ja tulkitsevat sen stressiksi. Pakoon, vaara uhkaa! Syke voi tietysti nousta juoksulenkillä ja töissäkin, mutta jos syke on ensin korkealla työpäivän ajan, sitten treeneissä ja sen jälkeen kotitöissä ja harrastuksissakin, se pitkällä juoksulla uuvuttaa ihmisen. Ja se ei ole ollenkaan hyvä juttu.

Mistä sitten autopilotilla menevä keski-ikäinen ihminen tietää, että sykettä pitäisi laskea? Sen huomaaminen ei nimittäin ole helppoa. Mutta itsestäni tunnistan ainakin muutamia vaaran merkkejä:

1. Jos minusta peruspositiivisesta ihmisestä tulee kyyninen, olen liian väsynyt.

2. Jos leukaperäni ovat väsyneet yöllisestä hampaidenpuremisesta eivätkä hymyilemisestä, olen liian väsynyt.

3. Jos herään jatkuvasti keskellä yötä enkä saa nukuttua, olen liian väsynyt.

4. Jos minulla ei ole aikaa tai energiaa jutella ystävieni kanssa, olen liian väsynyt.

Onneksi tuota alinta ole ei ole koskaan käynyt ja muutkin stressimerkit olen huomannut ajoissa.

Pitäkää huolta!

Susanna

P.S. On mielettömän ihanaa olla taas toimistolla ja tavata kollegoita! Tänään huomasin hymyileväni moneen otteeseen koneeni äärellä. Täytyy sanoa, että superekstrovertille etäilyvaihe otti koville, vaikka työt hoituivatkin hyvin.