Lapsi muutti kotoa uutenavuotena, joten seurauksena oli lumipalloefekti. Hän otti mukaansa sohvamme, joten roudasimme olohuoneeseen toisen takkahuoneen sohvista. Hän vei myös sänkynsä, joten minun työhuoneestani siirrettiin sänky hänen vanhaan huoneeseensa vierassängyksi. Erilasia lipastoja ja hyllykköjä lähti vähän sieltä sun täältä, ja muutenkin kellarikerroksen vallanneen muuttolaatikkopinon alta vapautui melkoinen villakoiralauma, joten tiedätte, mitä me puuhasimme koko viime viikonlopun…

Koska meillä on suunnitelmissa pistää talo myyntiin myös tässä kevään aikana, ei pojalla ollut sellaista vaihtoehtoa, että hän olisi voinut jättää tänne epämääräistä kamaansa hirveästi lojumaan. Kun hän muutti, niin hän muutti oikeasti. Meillä ei siis ole enää hänen huonettaan, vaan on vierashuone, jonne hän on toki erittäin tervetullut aina.

Meillä ei siis ole lapsimuseota, jossa kävisin silittelemässä ikävissäni hänen vanhoja tavaroitaan. Jos ja kun ikävä iskee, hänet pitää nähdä tai hänelle pitää soittaa. Minusta muistot eivät muutenkaan ole tavaroissa vaan oikeasti yhteisissä, mieleen tallennetuissa hetkissä ja korkeintaan valokuvissa. Nekään eivät enää vuosiin ole vieneet fyysistä tilaa mistään.

Ja onhan tämä raivokas rymsteeraus ollut myös tietynlainen puhdistautuminen ja siirtymäriitti. Uutta kohti, me kaikki, nyt.

Susanna