Armoo!

Siitä tietää, että on keski-ikäinen, että sattuu. Jos ei satu, on kuollut. Näinhän sitä sanotaan ja siksi minä olen viime vuoden ajan jopa ajatellut, että tämä täytyy nyt vain kestää. Aamuöisin särkee pakaroita ja kroppa on rento kuin rautakanki. Olen käynyt juoksulenkeillä, vaikka olen tiennyt, että se pahentaa vaivoja. Olen ajatellut, että liikuntaa en lopeta – sitten vasta alkaakin sattua, jos ei liiku.

Viime aikoina vanha piriformis-vaivani (pakaran syvä lihas) on kuitenkin pahentunut. En tiedä, onko vaiva varsinaisesti vuoteen ollut pois kertaakaan. Välillä se on ollut parempi ja viime aikoina siis sellainen, että joka yö särkee. Olo on kokonaisvaltaisesti niin jäykkä, että äkillisiä liikkeitä tekee mieli välttää – vihlaisee pahemmin kuin juurihoito.

Mikä hemmetti siinä on, että sitä vain ajattelee, että tämä menee ohi tai helpottaa, kun vain jatkan samaa rataa? Jos haluaa, että jokin asia muuttuu, pitää muuttua tai muuttaa jotain.

Minä menin hierojalle. En sellaiselle tuoksukynttilähierojalle, joka sivelee sinut rennoksi lämpöisillä kivillä. Vaan sellaiselle hierojalle, jonka työhuoneessa on luuranko ja josta poistut mustelmilla ja silmäkulmat kostuneina.

Hieroja ei pelkästään leiponut minua mustelmille fyysisesti vaan myös henkisesti. Hän sanoi minulle, että sen lisäksi, että olen tehnyt liian vähän lihashuoltoa olen treenannut vääriä lajeja liikaa. Hän sanoi minulle, että tässä iässä voisi vaikka tunnustaa tosiasiat ja luopua lajeista, jotka eivät (enää) tee kropalle hyvää. Sellainen on juoksu.

No, tavallaanhan olen sen tietänyt. En ole käynyt juoksemassa kuukauteen, sillä en ole vain pystynyt. Juoksu sujuu hyvin, mutta seuraava yö ei. Olen tietänyt asian, mutten ole sitä myöntänyt.

Mulle on ilmeisesti sekä oman lantionrakenteen että juoksun seurauksena kehittynyt niin sanottu piriformis-oireyhtymä. Pahimmillaan se estää jopa kävelyn, multakin se on joskus ”vienyt jalat alta”. Siihen pisteeseen en haluaisi enää päätyä, niinpä ajattelin pistää asiat tärkeysjärjestykseen nyt.

Tässä iässä ei enää liikuta (tai ainakaan minä en liiku) enää sen vuoksi, että saisi mitaleita kaulaan. Liikun, koska haluan olla hyvässä kunnossa nyt ja vanhana. Liikun, koska se saa hyvän olon. Ja ehkä vähän senkin vuoksi, että mahdun vaatteisiini. Ja jos jatkan nykymalliin, en ole hyvässä kunnossa nyt enkä vanhana, en saa hyvää oloa. Ja luultavasti en pysty liikkumaan lainkaan enkä mahdu vaatteisiini.

Liian jääräpäinen suhtautuminen juoksuun siis estää minua saavuttamasta mitään liikunnan tavoitteitani. Ristiriitaista.

Hieroja suositteli armollisuutta ja lempeyttä omaa kroppaa kohtaan. Hän ehdotti tilalle vesilajeja, kuten vesijuoksua.

Alkujärkytyksen jälkeen päädyin myös etsimään netistä tanssikoulujen ohjelmia. Ehkä tämä tarjoaa mahdollisuuden aloittaa lattaritanssit uudestaan?

Olkaa armollisia itsellenne!

Susanna

 

Rento kuin rautakanki

Mä harrastin joskus nuorena likkana telinevoimistelua. En ollut siinä hyvä, sillä olen pelkuri ja ajatus puomilta tippumisesta ei viehättänyt silloinkaan. Pystyin kuitenkin tekemään kärrynpyörän puomilla, puolivoltin ja siltakaadon permannolla ja pääsin spagaatiin miten päin vain.

En ole ollut luonnonnotkea koskaan, mutta liikkuvuuden kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia. Siis sellaisen normilliikkuvuuden. Ennen kuin nyt.

Se iski viime talvena. Huomasin yhtäkkiä, että jo ihan tavallisten liikkeiden kanssa alkaa kuulua ihme ähinää. Tiedättekös, vanhat miehet ähisevät, kun ne nousevat seisomaan? Minä ähisen nyt, kun takapenkillä pitää kiertyä kaivelemaan penkinväliin luisunutta turvavyötä esille. Selkä ei vain kierry.

Nuorempana en tajunnut sitä ”venytysliikettä”, jossa maataan selällään kädet T-asennossa ja polvet koukussa ja sitten käännetään polvet toiselle puolelle. Ei vaan tuntunut missään. Nyt en pysty siihen ja ajatus siitä, että pystyisin, tuntuu yhtä kaukaiselta kuin maratonin juokseminen. Tai itseasiassa kaukaisemmalta.

Mun selkärangan tilalle on asennettu rautakanki.

Kehityssuunta ei ole hyvä. En haaveile spagaatista, mutta haaveilen siitä, että saisin ähkimisen loppumaan! Ja siitä, ettei huono liikkuvuus rajoittaisi muuten täydellisiä tennislyöntejäni (haiseeko täällä sarkasmi?).

Olen siis aloittanut joogaharrastuksen uudelleen. Uutena tuttavuutena on ilmajooga, siis se, jossa liikkeitä tehdään sellaisen riippumattoa muistuttavan kangaspussukan kanssa.

Se on osoittautunut oikein kivaksi lajiksi. Ensinnäkin pussi tukee sopivasti tasapainoa ja auttaa hankalissa liikkeissä. Toiseksi, kun ihminen roikkuu pää alaspäin, ei tarvitse miettiä, näyttääkö muiden mielestä typerältä – se on ilmiselvää. Kolmanneksi, loppurentoutus kangaspussukassa on ihana kengurunpoikashetki!

Lihasmassa pienenee, kankeus iskee ja niveliä kolottaa. Tässä iässä tavoitteeksi voikin riitää vanhenemisen oireita vastaan taistelu, status quon ylläpitäminen. Salilla kannattaa käydä, etteivät lihakset surkastu, liikkuvuutta kannattaa treenata, jotta toimintakyky säilyisi ja omasta hyvinvoinnista kannattaa huolehtia, jottei kolottaisi vielä enemmän.

Rennonletkein terkuin,

Susanna

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kiva yksityiskohta sporttitopissa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Uusi joogamatto.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällä selällä ei siltakaatoja tehdä.

Mikä kuntosalityyppi sinä olet?

Tutun Luksusongelmia-bloggaajan kirjoituksen innoittamana ryhdyin itsekin pohdiskelemaan, millaisia tyyppejä kuntosalilla liikkuu. Vaikka käyn ryhmäliikuntatunneilla harvakseltaan, omalle listalleni laitoin myös pari tyyppiä, jotka saattavat olla tuttuja myös jumpista.

1. Voimamies. Yleensä hän tosiaan on mies, mutta joskus on joku nainenkin tullut vastaan. Hän kasaa niin kauheat painot, että ähkii ensimmäisestä toistosta lähtieni. Hän myös kantaa levypainot näyttävästi telineisiin. Huomaattehan, että minulla voimaa! Tämä tyyppi on kuitenkin kiva salikaveri, sillä hän ei koskaan katso meitä spagettikäsiä leuhkasti.

2. Mä oon jo valmis! Tämä tyyppi luulee, että mitä nopeammin sarjan suorittaa, sitä tehokkaampi se on. Ja unohtaa, että painovoimaa vastustava liike on usein vähintään yhtä raskas kuin se varsinainen liikekin. Mutta hei, ainakin he suoriutuvat treeniohjelmasta puolessa ajassa!

3. Eturivin pinko. Ryhmäliikuntatunnilla se, joka saapuu aina 10 minuuttia ennen tunnin alkua paikalle, jotta saa varmasti paikan eturivistä. Hän on käy tunnilla säännöllisesti ja osaa askelkuviot ulkoa. Näistä tyypeistä on paljon hyötyä, sillä jos et näe ohjaajaa, voit seurata eturivin tyypin liikesarjoja.

4. Tavis. Hiippailee hitusen varovaisesti salilla tai ryhmäliikunnassa, eikä tee itsestään mitään numeroa. Tulisi mieluusti salille niin, ettei siellä ole ketään muita, mutta silti saapuu salille silloin kuin siellä ovat kaikki muutkin (töiden jälkeen). Tavis ei jaa itsestään somekuvia, sillä ei missään tapauksessa halua toisten ajattelevan, että hän ajattelee olevansa muuta kuin tavis. Enemmistö salilla.

5. Haahuilija. Hän ei pyydä ammattilaisen ohjausta tai käytä personal traineria edes oman saliohjelman laatimiseen, Niinpä hän haahuilee salilla laitteesta toiseen, tekee vähän hauiksia ja vähän vatsoja. Seurailee vaivihkaa, mitä muut tekevät ja yrittää matkia perässä. Hän haahuilee salilla jokusen kuukauden ja kyllästyy, koska ei kehity.

6. RVP. Tämä tyyppi tulee salille kiinteytymään ja pelkää saavansa lihaksia. Hän ei tiedä, etteivät useimmat saa lihaksia, vaikka haluaisivat. Ja ainakaan lihakset eivät tule vahingossa naiselle, keski-ikäiselle tai sitä vanhemmalle ja ihmiselle, joka käy salilla kaksi kertaa viikossa. Lihaspelkonsa vuoksi hän treenaa lähinnä sisäreisiä, vatsaa ja pakaroita ja niitäkin painoilla, jotka saavat tuskin hikea pintaan. Lueskelee Me Naisia samalla, kun treenaa.

7. Keski-iän kriiseilijä. On herännyt siihen tosiasiaan, että lihakset surkastuvat, mutta läski lisääntyy. Ja ilman säännöllistä liikuntaa kolottaa vielä enemmän kuin säännöllisen liikunnan kera. Hän käyttää palveluita ja motivoi itseään uusilla treenikamppeilla. Jos salikäynti tökkii, hän vaihtaa lajia ja käy vaihteeksi zumbassa. Hän ihailee aivan jokaista salityyppiä, sillä hei – hän tietää, että jokainen salille tullut on voittanut korvien välissä olevan lähtökitkan.

Ja mihin ryhmään itse kuulun? Joskus kuuluin eturivin pinkoihin, nykyään aivan selvä keski-iän kriiseilijä.

Ja siitä puheenollen. Biksukausi lähestyy. Olen perinteisesti saanut paniikkikohtauksen noin kaksi viikkoa ennen kesälomamatkaa. Nyt sain sen jo kaksi kuukautta aiemmin.

Susanna

 

 

Tekniikkalaji

Liikunta on tekniikkalaji. Kaikki lajit ovat tekniikkalajeja. Silti valtaosaan lajeista suhtaudutaan, kuten kaikkki osaisivat ne automaattisesti. Lapsukaiset heitetään ”uimataidottomina altaan syvään päähän”. Ei ihme, että niin monelle liikunta on kauhistus, kun koulussa on neuvomatta pistetty kilpailemaan lajissa kuin lajissa.

Itse vietin lapsuusvuoteni Etelä-Ruotsissa, eikä siellä todellakaan hiihdetty. Oppimiselle otolliset vuodet menivät ohi. Kunnes sitten koulussa lykättiin numerolappu rintaan ja sanottiin, että alas tyttö sivakoida. Olin aina hiihtokilpailuissa viimeinen tai tokaviimeinen.

Onko joku teistä saanut lapsena kunnon opastusta hiihtämiseen? Siis oikeasti tekniikkaopastusta ihmiseltä, joka tietää (ei vain luule tietävänsä)? Onko joku saanut uimatekniikkaopastusta?

Minä olen, mutta vasta aikuisena. Lapsena minulla oli paskat välineet ja huono tekniikka, ei ihme, että aika moni laji alkoi tuntua kivalta vasta aikuisena. Olen käynyt hiihtotekniikkakurssilla (sekä perinteinen että luistelu), ja sen jälkeen hiihdosta tuli oikeasti kivaa. Olen käynyt myös kahdella eri uintekniikkakurssilla (kaikki uintilajit + vapari erikseen). Uintivauhtini lähes tuplaantui. Olen myös käynyt juoksutekniikkakurssilla, vaikka ”kaikkihan osaavat juosta”. Kaikki nämä ovat lajeja, joita useimmat suomalaiset harrastavat ihan kylmiltään. Osa luonnostaan hyvällä tekniikalla, iso osa, hmmm… vaikka nyt sitten enemmän omalla tyylillään.

On kuitenkin kaksi lajia, joissa useimmat käyvät kurssilla: golf ja tennis. Golf siksi, että se on välttämätöntä greencardin saamisen vuoksi. Tennis siksi, että se on niin hemmetin vaikea laji.

Olen nyt pelannut tennistä nelisen vuotta. Olen käynyt useilla eri kursseilla, on ollut henkilökohtaisia valmentajia ja on ollut pienryhmäopeusta ja viikonloppukursseja. Pelannut olen vielä aika vähän, lähinnä miehen kanssa 0-4 kertaa kuukaudessa. Osallistumiskynnys erilaisiin Cupeihin on aika kova, kun syöttö ei oikein suju ja peli vaihtelee niin paljon.

Viimekesäisten rasitusvammojen ja leikkauksen jälkeen tuli syksynmittainen tauko. Se on nyt ohi, sillä hain taas tuntumaa Vierumäen tennisviikonloppukurssilta. Siellä oli porukassa sekä vasta-alkajia että minun silmiini todella hyvätasoisia pelaajia. Kaikki sulassa sovussa ja tenniksestä nauttien.

Nyt on tarkoitus ottaa tennis taas säännöllisesti ohjelmaan. Jos en opi muuta, niin ainakin nöyryyttä.

Susanna

P.S. Suosittelen tennistä lajivalinnaksi senkin vuoksi, että sitä voi harrastaa a) lomareissuilla, b) vanhana ja c) näteissä vaatteissa

 

Omaan napaan tuijottamista

Bloggailin aiemmin skarppausprojektistani. Olen aikataulussa noin puolimatkassa, joten ehkä hyvä raportoida tuloksia: housut eivät enää kiristä vyötäröltä. Mittanauhan mukaan navanympäriltä on lähtenyt noin kuusi senttiä.

Muuten eivät tulokset olekaan hurrattavia. Vaaka näyttää vain 2,5 kiloa vähemmän. Mutta se ei ole se, mistä olen huolissani, sillä uskon enemmän mittanauhaan.

Huolestunein olen siitä, että valtaosa painosta on lähtenyt kehonkoostumusanalyysin mukaan lihaksista. Naureskelin ystävälleni, että läski on ikuista -sanonta pitää ilmeisesti todellakin paikkansa. Jos oikein laihtuisin, minusta jäisi jäljelle kasa laardia. Kiva.

No, tiedossa oli, että tällaisissa projekteissa myös lihas katoaa. Mutta silti olin vähän pettynyt, koska en ole milloinkaan elämässäni käynyt niin säännöllisesti salilla kuin nyt: kolme kertaa viikossa.

Tosin puntin nostaminen on tapahtunut vähän aerobisen liikunnan kustannuksella, mihin aionkin panostaa seuraavaksi. Vedettiin trainerin kanssa HIIT-treeni juoksumatolla ja se oli tosi kivaa. Tuli taas sellainen fiilis, että pitäisi juosta enemmän.

Viikon treenit koostuvat nyt minimissään tällaisestä:

tapaaminen PT:n kanssa

salitreeni

juoksulenkki

salitreeni

kävelylenkki

Pikkuisen lisää kierroksia siis liikuntaan ja nimenomaan aerobiselle puolelle. Ruokailut pidät ennallaan, vaikka sieltä olisi varmasti vielä tiristettävissä teoriassa, Muttei käytännössä, sillä elämästä pitää nauttia!

Ja näin pikkujoulun aikaan on todellakin tullut nautittua. Huh huh. Käytiin Hampurissa joulutoreilla juomassa hehkuviiniä ja syömässä makkaroita. On ollut pikkujoulut. On kokkailtu. Ja juhlittu 100-vuotiasta Suomea.

Että siihen verrattuna tuo 2,5 kiloa on kyllä ihan saavutus.

IMG_0314
Punainen on aina hyvä valinta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pipareita Hampurin joulutorilla.
IMG_0330
Hampurissa juhlimaan menossa.

Susanna

Skarppaan, en karppaa

Olen bloggaillut aiemmin, ettei tässä blogissa laihduteta. Pidän siitä kiinni. Nyt on kuitenkin aika pistää elämäntavat jälleen raiteille – se on ihan eri asia kuin laiduttaminen!

Olen aina liikkunut. Jos olen ollut liikkumatta, en ole voinut liikkua. Niin tänäkin kesänä. Ensin iski kesäloman hillittömän tenniksenpeluun jälkeen lonkkaan limapussintulehdus, joka oireilee itseasiassa edelleenkin aina välillä. Sen päälle tuli leikkaus ja siitä toipuminen. Kävelylle lähdin ekaa kertaa kaksi päivää leikkauksesta, mutta ns. normaaliin liikuntaan olen päässyt kiinni kunnolla vasta viimeaikoina.

Ja valitettavasti tässä iässä ei voi pitää 2-3 kuukauden breikkiä liikunnasta ilman, ettei sitä huomaisi. Vaa’alla en tykkää käydä, mutta housut kiristävät.

Tiedän mitä minun pitää tehdä: liikkua. Ja jotta muutos ei kestäisi aivan tuskaisen kauan, pitää samalla myös skarpata syömistä. En kuitenkaan laihduta – sen on ihan eri asia. Sillä en aio luopua mistään, ei aio vetää dieettejä enkä aio olla nälässä. Viiniäkin juon, tosin ainakin nyt alkuun vain kerran viikossa.

En usko laihdutuskuureihin, sillä paino tulee kuurien jälkeen takaisin. Kyse on siitä, että energiansaanti ja energiankulutus ovat tasapainossa pitkällä aikavälillä. Meikäläisellä saanti pysyi kesällä entisellään (tai jopa ylittyi), mutta kulutus väheni. Nyt pitää hetkeksi kääntää homma toisin päin. Sitten on taas balanssin aika. Tavoitteet ovat joulussa. Kaksi kuukautta siis aikaa.

Apuna minulla on personal trainer, jonka kanssa tehtiin viime viikolla kehonkoostumusmittaus. Ei siinä mitään huolestuttavaa ollut: olen normaalipainoinen, lihasmassani on hyvä eikä rasvastakaan tarvitse olla varsinaisesti huolissaan.

Miksi siis elämäntapaskarppaus? Lähinnä sen vuoksi, että trendi on nyt ollut muutaman kuukauden ajan väärä. Ja tässä vaiheessa trendi on vielä helppo kääntää, ensi keväänä ei enää olisi.

Mitäs nyt sitten on luvassa? Kuntosalitreeni 2-3 kertaa viikossa, niistä yksi PT:n kanssa. 2-3 aerobista treeniä viikossa (esim. reipasta kävelyä, juoksua, uintia ja tennistä). Eli 4-6 liikuntakertaa viikossa. Jos on kiire, puolenkin tunnin treeni on parempi kuin ei treeniä lainkaan.

Syömäpuolella ei radikaaleja muutoksia, sillä olen tähänkin asti syönyt terveellisesti. Hiilareita syön nyt vain päivän toisella pääaterialla. Aamuisin lisään maustamattoman jugurtin sekaan maustamatanta rahkaa pitämään nälkää pois. Ja viiniä tosiaan nyt aluksi vain kerran viikossa. Kohtuudella, sanoi traineri. Mikä nyt on kunkin kohtuus?

Raportoin teille matkan varrella edistymisestä ja fiiliksestä. Mutta laihdutusblogia tästä ei tule. Sillä en laihduta. 🙂

Konkreettiset tavoitteet:
– tiukimmat farkkuni mahtuvat taas jalkaan jouluun mennessä
– yläkroppaan lisää lihasta

Päättäväisin terkuin, Susanna

IMG_9909
Salil eka.

Heikkoutena heikkous

Ihminen tuppaa harrastamaan asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä. Tai joista saa nopeasti positiivista palautetta. Ystävistäni joogaa harrastavat ne, jotka ovat jo valmiiksi notkeita.

Itse olen saanut lapsena positiivista palautetta lähinnä tanssilajeista, sillä rytmi on repinyt ruumistani pienestä saakka. Minua ei ole koskaan myöskään vaivannut se, että tanssiessaan pitää heittäytyä tavallisten sovinnaisuussääntöjen ulkopuolelle. Päinvastoin, näytän ihan mielelläni riemuidiootilta.

Se, että olen saanut vain vähän kannustusta liikunnallisuudestani, ei ole kuitenkaan estänyt minua liikkumasta. Harrastin nuorena jopa telinevoimistelua, vaikka siihen minulla ei ainakaan ollut minkäänlaisia taipumuksia. Pelkäänhän temppuja enkä ole edes notkea. Opin kuitenkin puolivoltin, siltakaadon, seisomaan käsilläni ja sain spagaatin tehtyä. Minä siis kehityin heikkouksissani.

Minusta olisi hyvä, jos harrastaisimme asioita, joissa olemme susihuonoja. Ainakin aikuisena. Aikuisen itsetunto ja kärsivällisyys kestävät ehkä paremmin sen, että on jossain aluksi tosi huono.

Jos harrastaa aina vain asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä, ei koskaan kehity heikkouksissaan. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä heikommaksi niissä heikkouksissaan usein tulee. Jäykkä jäykistyy entisestään. Punttisalia inhoava ei jaksa lopulta avata hillopurkkia. Toisaalta voimista ei ole paljon iloa, jos ei saa kenkiä jalkaansa.

Tästä rytmitajusta ei ole oikeastaan kyllä yhtään hyötyä taistelussa ikääntymistä vastaan. Sen avulla ei hillopurkkeja aukaista. Tosin tanssiessa oppii ehkä flirttailemaan ja sitten voi käyttää niitä taitoja hyväkseen saadakseen sen hillopurkin auki?

Minä olen nyt keski-iässä päättänyt kuitenkin panostaa edes vähän heikkouksiini. Yksi niistä on heikkous. Juoksen milloin tahansa kymmenen kilometriä tai kävelen kaksikymmentä. Mutta en jaksa edes roikkua tangossa, leuanvedosta puhumattakaan.

Hommasin kuntosalikortin viime kesänä, motivoin itseäni tapaamisilla personal trainerin kanssa ja äitienpäivälahjaksi pyysin leuanvetotankoa.

Tällä hetkellä eniten minua motivoi salille kuitenkin se, että kotimatkani varrella on sali. Ohi on vaikea ajaa tuntematta pistosta. Eihän treeniin mene tuntiakaan.

Susanna

 

Venyy ja varsinkin paukkuu

Keski-ikäisenä alkaa tuntea kropassaan kaiken sen, mitä tekee tai jättää tekemättä. Olipa kyse syömisestä, juomisesta, liikkumisesta tai nukkumisesta, niin kosto on hyvin nopea. Eikä se jää huomaamatta.

Olen liikkunut aina, joten olen voinut kuvitella pitäneeni itsestäni huolta. Paitsi, että kehonhuolto on kyllä jäänyt aivan liian vähiin. HeiaHeia kertoi, että venyttelin kokonaiset kolme kertaa viime vuonna (toki jonkinlaiset pikaiset tein ainakin juoksulenkkien päälle). Hierojalla kävin muutamia kertoja, silloin kun jo kolotti.

Niinpä uudenvuodenlupaukseni on ollut lisätä nimenomaan kehonhuoltoa. Kymmenen minuuttia venyttelyä joka viikko ja kerran kuukaudessa jokin perusteellisempi setti: hieronta, streching-tunti tai vastaava. Helmikuu on puolessa, ja ainakin toistaiseksi olen pitänyt lupaukseni!

Minun tavoitteeni ovat todella pieniä. Mä en usko isoihin elämäntapamuutoksiin. Isot muutokset syntyvät pienistä asioista. Pieni asia on helppo tehdä. Pieni asia ei vaadi aikaa. Pieni asia ei tunnu pahalta. Ja pienestä asiasta tulee tapa. Ja kun siitä tulee tapa, voi tavoitetta sitten nostaa.

Enää tavoitteena ei ole spagaati. Tavoitteena on se, että pystyn pelaamaan tennistä ilman liikerajoitteita. Se, ettei aamuisin sattuisi kymmenenkään vuoden päästä.

Huolehtikaa itsestänne!

Susanna

Lupaan ja vannon

Minä olen joka vuosi tehnyt uudenvuodenlupauksia. Ja olen kohtuullisen hyvin myös pystynyt lupaukseni pitämään. Olen muun muassa vähentänyt punaisen lihan ja karkkien syömistä ja liikkunut ulkona enemmän. Yleensä lupaukseni ovatkin liittyneen nimenomaan oman hyvän olon parantamiseen. Mutta vain liikkumisen ja syömisen (tai syömättä jättämisen) muodossa.

Koska oma hyvä olo on muutakin kuin syömistä ja liikkumista, ajattelin tänä vuonna ottaa lupauksiini myös aivan uusia ulottuvuuksia: henkisen hyvinvoinnin ja sosiaalisen hyvinvoinnin. Kokonaisvaltaisempaa otetta keski-ikäistymisen haittojen torjumiseen siis.

Ohessa siis hyvinvoinnin neljään peruskiveen muuratut lupaukseni.

Vierivä kivi

Liikuntaa harrastan kohtuullisen paljon jo nyt. Viime vuonna HeiaHeian mukaan liikuin yhteensä 287 tuntia. Enimmäkseen liikun 4-5 tuntia viikossa, mikä on ihan hyvä saldo. Sitä en pyri lisäämäänkään. Mutta sen sijaan pyrin nyt pitämään liikuntabreikit mahdollisimman vähissä ja lyhyinä. Ja sehän onnistuu, kun on terveenä ja välttyy rasitusvammoilta. Tänä vuonna siis pyrin lisäämään kehonhuoltoa: Suomenojan urheiluhierojat saavat nähdä minua siis useammin ja lupaan myös venytellä itse enemmän. Sen en ei pitäisi olla vaikeaa, sillä HeiaHeian mukaan olen venytellyt viime vuonna kolme kertaa. Hups.

Täytyy syödä (hyvin), että jaksaa

Syöminen on toinen lempiharrastukseni. Sitä en siis aio lopettaa. Haluan syödä hyvin ja säännöllisesti, ja hyvin syömällä tarkoitan sitä, että syön hyvää ruokaa ja syön myös ruokaa, joka tekee minulle hyvää. Jatkan siis sillä linjalla, että punaista lihaa syön harvakseltaan. Karkin syömisen voisin lopettaa kokonaan. Katsotaan, kuinka käy.

Ruokaan liitty myös aivan uusi lupaus: yritän tehdä ruokaa uudella reseptillä vähintään kerran kuussa, niin helposti sitä jumahtaa tekemään samoja vanhoja juttuja. Vinkkejä hyvistä ruokablogeista siis otetaan vastaan!

Mieli virkeäksi

Ja sitten se henkinen hyvinvointi. Lukeminen on viime vuoden aikana jäänyt surkean vähälle. Lukupiiriharrastukseni piti sitä virkeänä monen vuoden ajan, mutta lukupiirin lopahdettua olen laiskistunut. Minimitavoitteena on kirja kuukaudessa.

Jatkan myös aktiivista käsityöharrastusta, mutta yritän tänä vuonna tehdä jotain lahjaksikin. Poika toivoi islantilaisneuletta. Sellainen siis ainakin tekeille.

Uusin myös museokortin. Keski-ikäiset naiset ovat kulttuurin ja museoiden kantava voima, yritän siis käyttäytyä ikäni edellyttämällä tavalla.

Sosiaalinen media ja elämä

En todellakaan aio tehdä somelakkoa. Ehei. Aion ottaa puhelimen lomillekin mukaan ja olla some-aktiivinen niin kuin tähänkin saakka. Mutta aion myös lisätä ystävien livetapaamisia ja kilautteluja kavereille.

Minusta lupaukseni kuulostavat siltä, että minulle tulee kiva vuosi!

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tuo kirjoneule valmistuu tänä vuonna.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä lankakori tyhjenee tänä vuonna.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Luonnonvalkoinen neule valmistuu tänä vuonna.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämähän on ihan kohta valmis.

Kaksi kiloa onnehen?

Mikä meitä naisia riivaa? Aivan liian moni meistä käyttää aivan liikaa aikaa vartalostaan murehtimiseen. Juttelimme taannoin ystäväni kanssa, että noin 15-vuotiaasta asti olemme vähintään kerran kuukaudessa käyttäneet vähintään puoli tuntia keskusteluun parin kilon laihduttamisesta.

30 vuoden aikana pari kiloa on saanut enemmän aikaani kuin esimerkiksi runous tai teatteri. Epäilen, että moni nainen käyttää kiloistaan murehtimiseen enemmän aikaansa kuin miehensä hellimiseen. Puoli tuntia kuukaudessa tarkoittaa muuten 30 vuoden aikana 180:aa tuntia. Siinä ajassa oppii uuden kielen.

Laihduttaminen sinänsä ei minusta ole väärin. Jos on ylipainoa reippaasti, se on hyvä asia. Mutta laihduttaminen on eri asia kuin laihduttamisesta vatvominen ja murehtiminen ilman, että varsinaisesti tekee mitään asialle.

Minä päätin pari vuotta sitten, että lopetan ikuisen laihdutuskuurin ja puheet sellaisesta.Se on vapauttanut aikaani ja etenkin energiaani kaikenlaiseen muuhun.

Painan nyt noin seitsemän kiloa enemmän kuin vielä lapseni syntymän jälkeen. So what? En olisi silloin jaksanut juosta kymmentä kilometriä, enkä osannut pelata tennistä. Enkä pitänyt itseäni edes erityisen hoikkana. Että aivan sama.

Olisinko onnellisempi, jos painaisin pari tai seitsemän kiloa vähemmän? En. Olisinko terveempi? En. Olisinko kauniimpi? Ehkä, riippuu, kuka arvioi. Veikkaan kuitenkin, ettei kukaan arvioi naisen vartaloa tiukemmin kriteerein kuin hän itse.

Olen siis lopettanut laihduttamisen. Syön hyvää ruokaa (olen aina syönyt, ennen se ei vain näkynyt vartalossa). Liikun 4-5 tuntia viikossa, mutten laihtuakseni. Liikun opetellakseni uuden taidon tai ollakseni yhdessä. Liikun, koska se on kivaa. Liikun, koska haluan olla hyvässä kondiksessa vielä 20 vuoden päästäkin. Siihen kuulemma riittäisi kävely kolme kertaa viikossa ja kaksi lihaskuntotreeniä viikossa. Siihen ei tarvita puolimaratoneja tai crossfitejä ja mitä pumtsipumeja sitä onkaan.

Tämä ei tarkoita, ettei minua kiinnostaisi yhtään se, miltä näytän. Minua ei vain kiinnosta kaksi kiloa.

Naiset, lopettakaa mitättömien vatsamakkaroittenne kiskominen. Älkää heittäkö 180:aa tuntia elämästänne hukkaan. Silittäkää vaikka miestänne sekin aika. Tai menkää lenkille, niin minäkin teen.

Ikiliikkujaterkuin

Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑