Priimaa pukkaa

Tämä on keski-ikäisen naisen (ironinen) lifestyle-blogi. Samppanjaa, blingblingiä, itsensä kehittämistä ja kaunista elämää.

Siitä tietää, että on keski-ikäinen, että sattuu. Jos ei satu, on kuollut. Näinhän sitä sanotaan ja siksi minä olen viime vuoden ajan jopa ajatellut, että tämä täytyy nyt vain kestää. Aamuöisin särkee pakaroita ja kroppa on rento kuin rautakanki. Olen käynyt juoksulenkeillä, vaikka olen tiennyt, että se pahentaa vaivoja. Olen ajatellut, että liikuntaa en lopeta – sitten vasta alkaakin sattua, jos ei liiku.

Viime aikoina vanha piriformis-vaivani (pakaran syvä lihas) on kuitenkin pahentunut. En tiedä, onko vaiva varsinaisesti vuoteen ollut pois kertaakaan. Välillä se on ollut parempi ja viime aikoina siis sellainen, että joka yö särkee. Olo on kokonaisvaltaisesti niin jäykkä, että äkillisiä liikkeitä tekee mieli välttää – vihlaisee pahemmin kuin juurihoito.

Mikä hemmetti siinä on, että sitä vain ajattelee, että tämä menee ohi tai helpottaa, kun vain jatkan samaa rataa? Jos haluaa, että jokin asia muuttuu, pitää muuttua tai muuttaa jotain.

Minä menin hierojalle. En sellaiselle tuoksukynttilähierojalle, joka sivelee sinut rennoksi lämpöisillä kivillä. Vaan sellaiselle hierojalle, jonka työhuoneessa on luuranko ja josta poistut mustelmilla ja silmäkulmat kostuneina.

Hieroja ei pelkästään leiponut minua mustelmille fyysisesti vaan myös henkisesti. Hän sanoi minulle, että sen lisäksi, että olen tehnyt liian vähän lihashuoltoa olen treenannut vääriä lajeja liikaa. Hän sanoi minulle, että tässä iässä voisi vaikka tunnustaa tosiasiat ja luopua lajeista, jotka eivät (enää) tee kropalle hyvää. Sellainen on juoksu.

No, tavallaanhan olen sen tietänyt. En ole käynyt juoksemassa kuukauteen, sillä en ole vain pystynyt. Juoksu sujuu hyvin, mutta seuraava yö ei. Olen tietänyt asian, mutten ole sitä myöntänyt.

Mulle on ilmeisesti sekä oman lantionrakenteen että juoksun seurauksena kehittynyt niin sanottu piriformis-oireyhtymä. Pahimmillaan se estää jopa kävelyn, multakin se on joskus ”vienyt jalat alta”. Siihen pisteeseen en haluaisi enää päätyä, niinpä ajattelin pistää asiat tärkeysjärjestykseen nyt.

Tässä iässä ei enää liikuta (tai ainakaan minä en liiku) enää sen vuoksi, että saisi mitaleita kaulaan. Liikun, koska haluan olla hyvässä kunnossa nyt ja vanhana. Liikun, koska se saa hyvän olon. Ja ehkä vähän senkin vuoksi, että mahdun vaatteisiini. Ja jos jatkan nykymalliin, en ole hyvässä kunnossa nyt enkä vanhana, en saa hyvää oloa. Ja luultavasti en pysty liikkumaan lainkaan enkä mahdu vaatteisiini.

Liian jääräpäinen suhtautuminen juoksuun siis estää minua saavuttamasta mitään liikunnan tavoitteitani. Ristiriitaista.

Hieroja suositteli armollisuutta ja lempeyttä omaa kroppaa kohtaan. Hän ehdotti tilalle vesilajeja, kuten vesijuoksua.

Alkujärkytyksen jälkeen päädyin myös etsimään netistä tanssikoulujen ohjelmia. Ehkä tämä tarjoaa mahdollisuuden aloittaa lattaritanssit uudestaan?

Olkaa armollisia itsellenne!

Susanna

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: