Keskeneräisyys

Tänä vuonna tulee 50 mittariin. Lapsuudessani tämän ikäiset olivat mummoja. Eivätkä pelkästään sanan isoäiti-merkityksessä vaan muutenkin. Tämänikäiset juhlivat syntymäpäiviään laittamalla kahviin maidon sijasta kermaa. Saivat lahjoiksi viirejä ja kultakellon. Pohjanmaalla naiset saivat lahjoiksi niin sanotun kikkikellon, joka oli siis kaulaketjussa roikkuva kello. Sinne se sujahti murresanansa mukaisesti rintojen väliin. Viisikymppinen haaveili lapsuudessani eläkkeestä ja mietti lähinnä sitä, montako ämpärillistä puolukkaa ehtii vielä poimia ennen kuolemaansa.

Lapsuudessani myös luulin, että tämänikäinen on valmis kuolemaan, koska hän on valmis. Hän osaa jo kaiken, mitä tulee koskaan osaamaankaan. Hän on kypsä ja viisas. Tai ainakaan hän ei enää viisastu.

Toki osa käsityksistäni johtui omasta iästä. Lapsena 20-vuotiaskin oli vanha. Mutta ovat 50-vuotiaatkin muuttuneet tässä matkan varrella. Nykyään viisikymppiset pitävät nahkahousuja, opiskelevat kieliä ja lähtevät villille parisuhdematkalle, eikä se oli mikään pakettimatka, jossa seurataan opasta hätääntyneinä kaikesta eksoottisesta.

En tiedä olenko ainoa viisikymppinen, joka ei todellakaan koe olevansa valmis, viisas tai kaiken oppinut. Olen äitinä aivan yhtä viimeistelemätön kuin lapsen ollessa pieni. Jonkinlaisen vaiston, arvauksen ja perstuntuman mukaan mennään edelleenkin. Samoin parisuhteessa.

Työelämässä olen edelleenkin oppipoika, nuoremmat ovat joissakin asioita kisällejäni, itse taas ehkä toisissa asioissa kisällin roolissa. Edelleenkin on päiviä, että hyvällä tavalla jännittää mennä töihin, koska teen jotain aivan uutta.

Opittavaa riittää valtavasti. En vieläkään puhu täydellistä espanjaa tai portugalia. En osaa tennistä enkä lattareita.

Jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut, niin se on se, että keskeneräinen ja keskinkertainen on tosi jees.

Kun verkkaiseen tahtiin saan käsitöitäni valmiiksi, niin kappiin on ilmestynyt uusia lankoja tehtäväksi. Vähän samanlainen on koko elämä. Jotain saa aikaiseksi, joissakin asioissa tuntee kehittyneensä. Mutta uusia asioita tulee. Onneksi näin on. Sillä muutenhan sitä olisi se lapsuuden viisikymppinen, joka voisi sujauttaa sen kikkikellon paidan alle ja vain muistella, koska mitään odotettavaa ei enää olisi.

Susanna

F9EC9A57-670A-47B0-9F28-B73700E36B3D
Tämä on vaiheessa, mutta jatkunee helmikuussa.
IMG_9238
Tämä sen sijaan etenee nyt. Toinen hiha on aloitettu ja sen valmistuttua kaarroke valmistunee nopeasti.

 

Ruuhkavuodet, osa 2

Pienten lasten ja koululaisten vanhemmat elävät usein elämän ruuhkavuosia. Kaikki elämässä tapahtuu yhtä aikaa: on mielenkiintoinen työ, lasten kasvaminen, kouluhommat ja harrastukset, ehkä rakennetaan taloa tai ainakin tehdään omaa pesää, yritetään siinä sivussa itsekin liikkua ja käydä sivistyksen parissa ja sitten on se parisuhdekin, jolle pitäisi juuri silloin erityisesti antaa aikaa, kun sitä ei aikaa olisi annettavaksi. Vauvapalsta on täynnä tarinoita siitä, kuinka ruuhkavuodet ovat juuri se kohta elämässä, jolloin erotaan, kriiseillään ja saadaan burnout.

Mutta ehei, ei se kuulkaa siihen lopu. Juuri siinä kohdassa, kun luulitte, että elämä helpottaa, niin elämän elokuvassa nähdään jatko-osa: Ruuhkavuodet 2, keski-ikäisen elämän sietämätön kireys.

Sillä minäpä kerron teille. Lapsiin liittyvät huolet eivät vähene lapsen kasvaessa. Ne vain muuttavat muotoaan. Ja kun pienillä lapsillä on useimmiten pieniä murheita: polvessa haava, kaverin kanssa riita ja läksyt tekemättä, niin isoilla lapsilla on isompia murheita. Tai vaikkei olisikaan, niin vanhemmat pelkäävät, että niitä on: miten menee armeija, saako haluamansa opiskelupaikan, pääseekö elämässä hyvin alkuun, selviääkö sydänsuruista?

Ja lapsiin liittyvien murheiden lisäksi keski-ikäisellä on lisää murehdittavaa: nimittäin omat vanhemmat. Vaikka vanhemmat olisivat vielä vireitä ja vetreitä, huoli heidän pärjäämisestään kasvaa koko ajan. Kohta on ne liukkaat kelitkin, onhan varmasti nastakengät jalassa?

Työelämässä on ehkä tähän mennessä oppinut olemaan stressaamatta pienistä asioista, mutta toisaalta keski-ikäisenä saattaa olla jo vastuita enemmän kuin nuorena. Lisäksi saattaa alkaa jo pelottaa, miten käy, jos menettää työpaikkansa. Kuka tällaisen kehäraakin enää palkkaa, kun en ole edes tiktokissa, eikö se  ole se ysärityttöbändi sitä paitsi?

Sitten, viimeistään tässä vaiheessa alkaa myös tajuta, että ne ikääntymisen merkit näkyvät ihan oikeasti. Enkä nyt puhu silmäpusseista, bulldogin naamaa muistuttavasta roikkuvasta leuasta tai naururypyistä. Vaan siitä, että notkeus on mennyttä (ainakin ilman jatkuvaa vastaantaistelua), kolottaa ja alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Meillä naisilla pukkaa priiman lisäksi myös hikeä. Ja miehelle voi iskeä jokin viidenkympin villitys, jossa vaihtoehtoina ovat ilmeisesti moottoripyörä, maantiepyöräily tai uusi nainen.

Ruuhkavuosina osasin jotenkin automaattisesti laskea rimaa: einekset ja puolivalmisteet olivat arkisin ihan jees. Kävely kauppaan oli oikein hyvä ja inspiroiva harrastus, varsinkin, jos sen sai tehdä yksin.

Mutta mikä ihme siinä on, että näillä kilometreillä tarvittiin yksi hieroja ja yksi personal traineri sanomaan, että tarttis vähän rauhoittaa? Kun hieroja suosittelee kovien treenien sijaan akvarellien maalaamista ja hengittelyä, on varmaan oikeasti syytä vähän hellittää.

Ruuhkavuodet, osa 2. Järkyttävän tylsä, mutta pelottava elokuva. Mutta olen päättänyt, että sillä on onnellinen loppu.

Niinpä, pitkä viikonloppu ja miehen kanssa Tukholmaan, En katsonut sähköposteja koko reissulla.

Arkisin enemmän lempeitä treenejä: kävelyä, ulkoilua, kevyesti sykettä nostattavia salitreenejä. Kovat treenit painotan viikonloppuun. Hengittelemistä vielä harjoittelen, sillä se on vaikea muistaa. Blondi, jonka täytyy kuunnella hengitä sisään ja hengitä ulos -ohjeita? No, ei nyt sentään, mutta en muista tehdä aamuin illoin syvähengitysharjoituksia.

Ihana työnantaja päätti, että meillä on koko jouluviikko lomaa, joten otan siitä kaiken irti. Olemme toista kertaa kotona joulun, eli emme missään reissussa. Vaikka reissaaminen on aivan ihanaa, niin aion nyt kyllä ottaa ilon irti siitä, että luvassa on loma, jolloin tulee aika pitkäksi.

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
En kanelbulle.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vi ska fika.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Fotografiskassa kannattaa aina käydä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alex Pragerin huikea näyttely.
IMG_8574
Joo, lupaan, etten poustaa kuvia leipomuksistani enää. Järkyttävän rumia, mutta tuoksun ja taikinan takiahan näitä tehdään?
IMG_8570
Tästä sen sijaan poustaan kuvia vastaisuudessakin.

 

Kohti uusia pettymyksiä

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Sellaistahan se ihmisen elämä on. Älkää ymmärtäkö väärin, olen pienenä tippunut positiivisuuden taikajuomapataan ja minusta elämä on ihanaa. Mutta elämään nyt vaan kuuluu se, ettei se aina ole ruusuista. Ihmissuhteissa, töissä, harrastuksissa tai omaisuuden kanssa tulee välillä takaiskuja. Joskus jopa yhtä aikaa. Auto hajoaa, selkä pettää ja ystävä jättää.

Minusta onnellisen elämän merkki ei ole se, ettei takaiskuja tulisi. Onnellisen elämän merkki on se, että niistä takaiskuista pääsee yli ja eteenpäin. Toisista nopeammin, toisista hitaammin. Ylipääseminen ei tarkoita sitä, että ne unohtaisi tai esimerkiksi läheisen ihmisen menetykseen liittyvä suru häviäisi. Ylipääseminen tarkoittaa sitä, että asian kanssa oppii elämään.

Resilienssistä puhutaan yleensä yritysten ja yhteiskuntien osalta. Sillä tarkoitetaan sietokykyä, sitkeyttä ja kykyä toipua vastaiskuista.

Minusta ihmistenkin pitäisi opetella vahvistamaan resilienssiään. Sillä niin kuin sanoin, välillä nyt vaan tulee turpaan.

Väittäisin olevan kohtuullisen resielienssi ihminen. Olen toipunut syövästä, kahdesta kaularangan välilevyynpullistumasta, avioerosta, on ollut työstressiä ja liikuntaharrastukset ovat olleet katkolla useampien rasitusvammojen vuoksi. On vaan ollut elämää.

Mitkä sitten ovat sietokykyni salaisuudet?

Positiivisuus. Kaiken läpäisevä positiivisuus, joka suurimman surun hetkellä ei näyttäydy naminamipositiivisuutena vaan siten, että aina on toivoa. Aina.

Turvaverkostot. Minulla on onni, että lähelläni on ollut riittävän monta läheistä ihmistä. Ystävä, joka on kulkenut rinnalla siitä asti, kun olin 9-vuotias. Sisarukset. Ystäviä, jotka ovat tulleet matkan varrella. Minulla on aina ollut useampia ihmisiä, joille vuodattaa.

Taito elää hetkessä. Se auttaa nauttimaan pienistä asioista silloin, kun isot asiat menevät pieleen ja isoista asioista silloin, kun pienet menevät pieleen.

Kyky nukkua. Maailma näyttää paljon pahemmalta väsyneenä ja paljon paremmalta levänneenä.

Nukkumistaitoni ovat tosin olleet koetuksella viimeisen vuoden ajan, sillä  viheliäinen lantionseudun oireulu diagnosoitiin tällä viikolla lonkan limapussien tulehdukseksi ja si-nivelen lukoksi höystettynä yliliikkuvalla selällä ja piriformiksella. Molempiin kankkuihin iskettiin kortisonia. Ai mikä taivaallinen tunne, kun nukuin heti monta yötä peräkkäin!

Nyt sitten fysioterapiaa ja kehonhuollon opettelua. Vaikka ikä tuntuu kropassa siten, että rasitusvammoja tulee helpommin, niin onneksi se tuntuu korvienvälissä siten, ettei rasitusvammoja tule niin helposti.

Susanna

Armoo!

Siitä tietää, että on keski-ikäinen, että sattuu. Jos ei satu, on kuollut. Näinhän sitä sanotaan ja siksi minä olen viime vuoden ajan jopa ajatellut, että tämä täytyy nyt vain kestää. Aamuöisin särkee pakaroita ja kroppa on rento kuin rautakanki. Olen käynyt juoksulenkeillä, vaikka olen tiennyt, että se pahentaa vaivoja. Olen ajatellut, että liikuntaa en lopeta – sitten vasta alkaakin sattua, jos ei liiku.

Viime aikoina vanha piriformis-vaivani (pakaran syvä lihas) on kuitenkin pahentunut. En tiedä, onko vaiva varsinaisesti vuoteen ollut pois kertaakaan. Välillä se on ollut parempi ja viime aikoina siis sellainen, että joka yö särkee. Olo on kokonaisvaltaisesti niin jäykkä, että äkillisiä liikkeitä tekee mieli välttää – vihlaisee pahemmin kuin juurihoito.

Mikä hemmetti siinä on, että sitä vain ajattelee, että tämä menee ohi tai helpottaa, kun vain jatkan samaa rataa? Jos haluaa, että jokin asia muuttuu, pitää muuttua tai muuttaa jotain.

Minä menin hierojalle. En sellaiselle tuoksukynttilähierojalle, joka sivelee sinut rennoksi lämpöisillä kivillä. Vaan sellaiselle hierojalle, jonka työhuoneessa on luuranko ja josta poistut mustelmilla ja silmäkulmat kostuneina.

Hieroja ei pelkästään leiponut minua mustelmille fyysisesti vaan myös henkisesti. Hän sanoi minulle, että sen lisäksi, että olen tehnyt liian vähän lihashuoltoa olen treenannut vääriä lajeja liikaa. Hän sanoi minulle, että tässä iässä voisi vaikka tunnustaa tosiasiat ja luopua lajeista, jotka eivät (enää) tee kropalle hyvää. Sellainen on juoksu.

No, tavallaanhan olen sen tietänyt. En ole käynyt juoksemassa kuukauteen, sillä en ole vain pystynyt. Juoksu sujuu hyvin, mutta seuraava yö ei. Olen tietänyt asian, mutten ole sitä myöntänyt.

Mulle on ilmeisesti sekä oman lantionrakenteen että juoksun seurauksena kehittynyt niin sanottu piriformis-oireyhtymä. Pahimmillaan se estää jopa kävelyn, multakin se on joskus ”vienyt jalat alta”. Siihen pisteeseen en haluaisi enää päätyä, niinpä ajattelin pistää asiat tärkeysjärjestykseen nyt.

Tässä iässä ei enää liikuta (tai ainakaan minä en liiku) enää sen vuoksi, että saisi mitaleita kaulaan. Liikun, koska haluan olla hyvässä kunnossa nyt ja vanhana. Liikun, koska se saa hyvän olon. Ja ehkä vähän senkin vuoksi, että mahdun vaatteisiini. Ja jos jatkan nykymalliin, en ole hyvässä kunnossa nyt enkä vanhana, en saa hyvää oloa. Ja luultavasti en pysty liikkumaan lainkaan enkä mahdu vaatteisiini.

Liian jääräpäinen suhtautuminen juoksuun siis estää minua saavuttamasta mitään liikunnan tavoitteitani. Ristiriitaista.

Hieroja suositteli armollisuutta ja lempeyttä omaa kroppaa kohtaan. Hän ehdotti tilalle vesilajeja, kuten vesijuoksua.

Alkujärkytyksen jälkeen päädyin myös etsimään netistä tanssikoulujen ohjelmia. Ehkä tämä tarjoaa mahdollisuuden aloittaa lattaritanssit uudestaan?

Olkaa armollisia itsellenne!

Susanna

 

Rento kuin rautakanki

Mä harrastin joskus nuorena likkana telinevoimistelua. En ollut siinä hyvä, sillä olen pelkuri ja ajatus puomilta tippumisesta ei viehättänyt silloinkaan. Pystyin kuitenkin tekemään kärrynpyörän puomilla, puolivoltin ja siltakaadon permannolla ja pääsin spagaatiin miten päin vain.

En ole ollut luonnonnotkea koskaan, mutta liikkuvuuden kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia. Siis sellaisen normilliikkuvuuden. Ennen kuin nyt.

Se iski viime talvena. Huomasin yhtäkkiä, että jo ihan tavallisten liikkeiden kanssa alkaa kuulua ihme ähinää. Tiedättekös, vanhat miehet ähisevät, kun ne nousevat seisomaan? Minä ähisen nyt, kun takapenkillä pitää kiertyä kaivelemaan penkinväliin luisunutta turvavyötä esille. Selkä ei vain kierry.

Nuorempana en tajunnut sitä ”venytysliikettä”, jossa maataan selällään kädet T-asennossa ja polvet koukussa ja sitten käännetään polvet toiselle puolelle. Ei vaan tuntunut missään. Nyt en pysty siihen ja ajatus siitä, että pystyisin, tuntuu yhtä kaukaiselta kuin maratonin juokseminen. Tai itseasiassa kaukaisemmalta.

Mun selkärangan tilalle on asennettu rautakanki.

Kehityssuunta ei ole hyvä. En haaveile spagaatista, mutta haaveilen siitä, että saisin ähkimisen loppumaan! Ja siitä, ettei huono liikkuvuus rajoittaisi muuten täydellisiä tennislyöntejäni (haiseeko täällä sarkasmi?).

Olen siis aloittanut joogaharrastuksen uudelleen. Uutena tuttavuutena on ilmajooga, siis se, jossa liikkeitä tehdään sellaisen riippumattoa muistuttavan kangaspussukan kanssa.

Se on osoittautunut oikein kivaksi lajiksi. Ensinnäkin pussi tukee sopivasti tasapainoa ja auttaa hankalissa liikkeissä. Toiseksi, kun ihminen roikkuu pää alaspäin, ei tarvitse miettiä, näyttääkö muiden mielestä typerältä – se on ilmiselvää. Kolmanneksi, loppurentoutus kangaspussukassa on ihana kengurunpoikashetki!

Lihasmassa pienenee, kankeus iskee ja niveliä kolottaa. Tässä iässä tavoitteeksi voikin riitää vanhenemisen oireita vastaan taistelu, status quon ylläpitäminen. Salilla kannattaa käydä, etteivät lihakset surkastu, liikkuvuutta kannattaa treenata, jotta toimintakyky säilyisi ja omasta hyvinvoinnista kannattaa huolehtia, jottei kolottaisi vielä enemmän.

Rennonletkein terkuin,

Susanna

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kiva yksityiskohta sporttitopissa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Uusi joogamatto.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tällä selällä ei siltakaatoja tehdä.

Mikä kuntosalityyppi sinä olet?

Tutun Luksusongelmia-bloggaajan kirjoituksen innoittamana ryhdyin itsekin pohdiskelemaan, millaisia tyyppejä kuntosalilla liikkuu. Vaikka käyn ryhmäliikuntatunneilla harvakseltaan, omalle listalleni laitoin myös pari tyyppiä, jotka saattavat olla tuttuja myös jumpista.

1. Voimamies. Yleensä hän tosiaan on mies, mutta joskus on joku nainenkin tullut vastaan. Hän kasaa niin kauheat painot, että ähkii ensimmäisestä toistosta lähtieni. Hän myös kantaa levypainot näyttävästi telineisiin. Huomaattehan, että minulla voimaa! Tämä tyyppi on kuitenkin kiva salikaveri, sillä hän ei koskaan katso meitä spagettikäsiä leuhkasti.

2. Mä oon jo valmis! Tämä tyyppi luulee, että mitä nopeammin sarjan suorittaa, sitä tehokkaampi se on. Ja unohtaa, että painovoimaa vastustava liike on usein vähintään yhtä raskas kuin se varsinainen liikekin. Mutta hei, ainakin he suoriutuvat treeniohjelmasta puolessa ajassa!

3. Eturivin pinko. Ryhmäliikuntatunnilla se, joka saapuu aina 10 minuuttia ennen tunnin alkua paikalle, jotta saa varmasti paikan eturivistä. Hän on käy tunnilla säännöllisesti ja osaa askelkuviot ulkoa. Näistä tyypeistä on paljon hyötyä, sillä jos et näe ohjaajaa, voit seurata eturivin tyypin liikesarjoja.

4. Tavis. Hiippailee hitusen varovaisesti salilla tai ryhmäliikunnassa, eikä tee itsestään mitään numeroa. Tulisi mieluusti salille niin, ettei siellä ole ketään muita, mutta silti saapuu salille silloin kuin siellä ovat kaikki muutkin (töiden jälkeen). Tavis ei jaa itsestään somekuvia, sillä ei missään tapauksessa halua toisten ajattelevan, että hän ajattelee olevansa muuta kuin tavis. Enemmistö salilla.

5. Haahuilija. Hän ei pyydä ammattilaisen ohjausta tai käytä personal traineria edes oman saliohjelman laatimiseen, Niinpä hän haahuilee salilla laitteesta toiseen, tekee vähän hauiksia ja vähän vatsoja. Seurailee vaivihkaa, mitä muut tekevät ja yrittää matkia perässä. Hän haahuilee salilla jokusen kuukauden ja kyllästyy, koska ei kehity.

6. RVP. Tämä tyyppi tulee salille kiinteytymään ja pelkää saavansa lihaksia. Hän ei tiedä, etteivät useimmat saa lihaksia, vaikka haluaisivat. Ja ainakaan lihakset eivät tule vahingossa naiselle, keski-ikäiselle tai sitä vanhemmalle ja ihmiselle, joka käy salilla kaksi kertaa viikossa. Lihaspelkonsa vuoksi hän treenaa lähinnä sisäreisiä, vatsaa ja pakaroita ja niitäkin painoilla, jotka saavat tuskin hikea pintaan. Lueskelee Me Naisia samalla, kun treenaa.

7. Keski-iän kriiseilijä. On herännyt siihen tosiasiaan, että lihakset surkastuvat, mutta läski lisääntyy. Ja ilman säännöllistä liikuntaa kolottaa vielä enemmän kuin säännöllisen liikunnan kera. Hän käyttää palveluita ja motivoi itseään uusilla treenikamppeilla. Jos salikäynti tökkii, hän vaihtaa lajia ja käy vaihteeksi zumbassa. Hän ihailee aivan jokaista salityyppiä, sillä hei – hän tietää, että jokainen salille tullut on voittanut korvien välissä olevan lähtökitkan.

Ja mihin ryhmään itse kuulun? Joskus kuuluin eturivin pinkoihin, nykyään aivan selvä keski-iän kriiseilijä.

Ja siitä puheenollen. Biksukausi lähestyy. Olen perinteisesti saanut paniikkikohtauksen noin kaksi viikkoa ennen kesälomamatkaa. Nyt sain sen jo kaksi kuukautta aiemmin.

Susanna

 

 

Vaateostoksilla ruokakaupassa

Joku on joskus sanonut, että keski-iän tunnistaa siitä, kun alkaa ostaa vaatteita ruokakaupasta. Kiinni jäin. Olen nimittäin alkanut shoppailla vaatteita Lidlistä. Se alkoi viattomasti urheiluvaatteista. Ensin viime kesänä joogahaalari, joka on ollut paras kotiasuhankinta ikinä. Sen jälkeen pakotin miehen hakemaan minulle Heidi Klumin malliston farkkuhaalarin, kun työpaikan viereisestä Lidlistä ne olivat loppuneet jo aamukasilta.

Ja nyt sitten ostin Lidlistä pari pyjamaa, t-paidan ja tunikan.

Miksi keski-ikäiset shoppailevat ruokakaupoista? Koska me voimme.

Oma tyyli on ehkä varmempi kuin nuorena, joten ei tarvitse mennä merkin mukana. Jos se miellyttää omaa silmää, niin on aivan sama, millainen merkki- tai hintalappu siinä on. Tai no, tyhmän paljon en ole valmis maksamaan mistään. Kolmen tonnin käsilaukut eivät ole minua varten (varsinkin, kun sellaisia saa second handinä paljon halvemmalla).

Musta on tyhmää maksaa jokaisesta vaatteesta itsensä kipeäksi. Jos vaate on kivannäköinen, kunnon materiaalia ja edullinen, se on hyvä hankinta, olipa merkki mikä hyvänsä. Siitten jää enemmän rahaa käytettäväksi johonkin muuhun. Vaikka siihen, että kotona käy siivooja (palvelu on enemmän luksusta kuin yksikään kaapissani oleva vaate). Tai matkustamiseen, sillä elämykset, kokemukset eivät mene muodista tai kulu.

Ja kun on tehnyt edullisia löytöjä, kukkaro kestää sitten välillä satsauksetkin. Esimerkiksi kenkiin olen omien jalkateräongelmieni vuoksi valmis panostamaan. Ja työvaatteisiin. Mutta kyllä minusta on aivan sama, onko pyjamani 11 euron vain 90 euron arvoinen, jos se on luonnonmateriaalia. Säästetyllä summalla saa sitten vaikka pullon samppanjaa, kukkakimpun ja kynttilöitä, jos iltaan haluaa vähän romantiikkaa markettipyjamaa enemmän.

Rentoa sunnuntaita!

Susanna

 

IMG_1089
Sunnuntaiaamun rauhaa.
IMG_1095
Uudet pyjamahousut.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ohjelmassa bujoilua, pyykinpesua, espanjanläksyt ja ulkoilua.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tunikassa on pitkät sivuhalkiot.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sunnuntai on bullet journal -päivä.

Tsemppiä ruuhkavuosiin!

Kyllä on mahtavaa olla keski-ikäinen ja pian viisikymppinen! Poika täysi-ikäistyy kohta, joten kohta se roudailee mua harrastuksiin. Ruuhkavuodet ovat ohi.

Jos totta puhutaan, mä en ole koskaan kokenut elämääni erityisen rankaksi, en edes silloin, kun poika oli pienempi ja työpäivän päälle alkoi harrastusilta. Osasyynä on varmaan se, että poika on ollut aika helppo tapaus (=itsepähän kasvatin, hyvä mä). Toinen syy on tietysti se, että mulla on ollut tukena sekä avomies että ex. Kolmas syy on ehkä se, että yhden lapsen kanssa vaan on helpompaa.

Neljäs ja ehkä tärkein syy on se, että mä olen kokenut halunneeni itse elämääni asioita. Valittamisen sijaan olen kokenut suurta kiitollisuutta. Ihmiset paasaavat omasta ajasta. Mitä ihmettä se oma aika on? Mä olen itse halunnut lapsen, se on ollut oma valinta. Mä olen itse halunnut kiinnostavan työn, joten sekin on oma valinta. Mä olen itse halunnut harrastaa ja olen kannustanut lastakin harrastamaan, joten ihan oma valinta sekin. Mun elämäni on siis ollut sitä kuuluisaa omaa aikaa aamusta iltaan.

Vaikka en ole kokenut elämääni kauhean rankaksi missään vaiheessa, on se sivullisista saattanut vaikuttaa siltä. Minulta on kyselty, miten jaksan tehdä kaikkea. Miten ehdin tehdä kaikkea, mitä haluan?

No, tässä vinkit ruuhkavuosiin:

1. Nuku. Minä olen aina nukkunut hyvin ja paljon. Ihminen jaksaa paljon enemmän, kun nukkuu. Moni tekee kotitöitä iltamyöhään tai harrastaa sarjojen katsomista pikkutunneille, koska kuvittelee, että siten ehtii enenmmän. Ei ehdi. Väsynyt ihminen toimii kuin hidastetussa filmissä. Tunteja voi saada päivään enemmän, muttei tehoja.

2. Hyödynnä luppoaika omiin harrastuksiin. Moni valittaa, että lasten harrastusroudausten vuoksi ei itse ehdi harrastaa mitään. Höpöhöpö. Kun poika kävi rumputunneilla, minä kävin viereisellä kuntosalilla. Kun hän pelasi säbää, minä neuloin kentän laidalla. Kun hän oli yleisurheilukerhossa, kävin itse sillä aikaa lenkillä.

3. Hyödynnä luppoaika sosiaalisten myös suhteiden ylläpitoon. On selvää, ettei lasten kanssa ehdi nähdä ystäviään niin usein kuin nuorempana. Moni tekee sen virheen, että pistää ystävät kokonaan jäähylle moneksi vuodeksi. Voi olla, että suhde säilyy freshinä, kun se on jääkaapissa vuosia. Mutta voipi olla, ettei säily. Minä olen soitellut ystävilleni lähes viikoittain. Iltapäivällä työmatkan aikana. Lapsen harrastusten aikana. Olen whatsappaillut, mesetellyt ja osallistunut Facebookin kautta. Olen tavannutkin säännöllisesti: kutsunut kylään ystäväperheitä ja viettänyt naisviikonloppuja. Mies pärjää kyllä lapsen kanssa viikonlopun ajan, uskokaa pois.

4. Laske rimaa. Ihminen voi helposti uuvuttaa itsensä suorittamalla täydellistä elämää. Media ja sosiaalinen media puskevat silmiimme ihmisiä, joiden elämä näyttää täydelliseltä. He nykertävät trendiruokia ja valmistavat kaiken itse. Heidän kotinsa on aina siisti ja täydellisesti sisustettu. He viettävät miehen kanssa treffi-iltoja joka perjantai. He ovat sosiaalisesti superaktiivisia. Tekevät 10-tuntisia työpäiviä. Aloittavat joka aamun lenkillä tai joogassa. Lukevat kirjan viikossa. Kyllä, ihmiset tekevät noita kaikkia asioita – mutta ei yksi ja sama ihminen. Valitse siis ne asiat, jotka ovat sinulle ja perheellesi tärkeitä ja laske muissa asioissa rimaa. Jos et voi laskea rimaa, niin pyydä apua ja ulkoista. Itse esimerkiksi käytin siivoojaa monen vuoden ajan, sillä arvostan siisteyttä, mutta siinä kohtaa elämääni käytin neljä tuntia viikossa mielummin johonkin muuhun.

5. Nauti elämän väliaikaisuudesta. Pikkulapsiaika menee nopeasti. Sen sijaan, että keskittyisit sen elämänvaiheen rankkuuteen, nauti sen iloista. Tee lasten kanssa asioita, joista itsekin tykkäät. Jos tykkäät liikkua heidän kanssaan, niin menkää hiihtämään, uimaan, metsään kävelylle. Jos tykkäät askarrella, niin väkerrelkää joulukortteja tai käsinukkeja. Löydä ne asiat, jotka tuottavat iloa sinulla ja lapsillesi. Kukaan ei voi olla koko ajan läsnä lapsilleen (joo, äiti saa somettaa joskus). Mutta ole läsnä joka päivä riittävästi. Ne hetket saunassa kesusteluineen tai ruokapöydän ääressä ovat niitä, jotka muistat itsekin, kun lapsesta näkyvät vain auton perävalot.

Elämästä nautiskellen,

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Koira söi edelliset tossut. By Pia’sista löytyivät nämä Otzit.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Osta itsellesi kukkia!
img_5938
Pojalle 18-vuotislahjaksi.

Kaksi kiloa onnehen?

Mikä meitä naisia riivaa? Aivan liian moni meistä käyttää aivan liikaa aikaa vartalostaan murehtimiseen. Juttelimme taannoin ystäväni kanssa, että noin 15-vuotiaasta asti olemme vähintään kerran kuukaudessa käyttäneet vähintään puoli tuntia keskusteluun parin kilon laihduttamisesta.

30 vuoden aikana pari kiloa on saanut enemmän aikaani kuin esimerkiksi runous tai teatteri. Epäilen, että moni nainen käyttää kiloistaan murehtimiseen enemmän aikaansa kuin miehensä hellimiseen. Puoli tuntia kuukaudessa tarkoittaa muuten 30 vuoden aikana 180:aa tuntia. Siinä ajassa oppii uuden kielen.

Laihduttaminen sinänsä ei minusta ole väärin. Jos on ylipainoa reippaasti, se on hyvä asia. Mutta laihduttaminen on eri asia kuin laihduttamisesta vatvominen ja murehtiminen ilman, että varsinaisesti tekee mitään asialle.

Minä päätin pari vuotta sitten, että lopetan ikuisen laihdutuskuurin ja puheet sellaisesta.Se on vapauttanut aikaani ja etenkin energiaani kaikenlaiseen muuhun.

Painan nyt noin seitsemän kiloa enemmän kuin vielä lapseni syntymän jälkeen. So what? En olisi silloin jaksanut juosta kymmentä kilometriä, enkä osannut pelata tennistä. Enkä pitänyt itseäni edes erityisen hoikkana. Että aivan sama.

Olisinko onnellisempi, jos painaisin pari tai seitsemän kiloa vähemmän? En. Olisinko terveempi? En. Olisinko kauniimpi? Ehkä, riippuu, kuka arvioi. Veikkaan kuitenkin, ettei kukaan arvioi naisen vartaloa tiukemmin kriteerein kuin hän itse.

Olen siis lopettanut laihduttamisen. Syön hyvää ruokaa (olen aina syönyt, ennen se ei vain näkynyt vartalossa). Liikun 4-5 tuntia viikossa, mutten laihtuakseni. Liikun opetellakseni uuden taidon tai ollakseni yhdessä. Liikun, koska se on kivaa. Liikun, koska haluan olla hyvässä kondiksessa vielä 20 vuoden päästäkin. Siihen kuulemma riittäisi kävely kolme kertaa viikossa ja kaksi lihaskuntotreeniä viikossa. Siihen ei tarvita puolimaratoneja tai crossfitejä ja mitä pumtsipumeja sitä onkaan.

Tämä ei tarkoita, ettei minua kiinnostaisi yhtään se, miltä näytän. Minua ei vain kiinnosta kaksi kiloa.

Naiset, lopettakaa mitättömien vatsamakkaroittenne kiskominen. Älkää heittäkö 180:aa tuntia elämästänne hukkaan. Silittäkää vaikka miestänne sekin aika. Tai menkää lenkille, niin minäkin teen.

Ikiliikkujaterkuin

Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑