Pienten lasten ja koululaisten vanhemmat elävät usein elämän ruuhkavuosia. Kaikki elämässä tapahtuu yhtä aikaa: on mielenkiintoinen työ, lasten kasvaminen, kouluhommat ja harrastukset, ehkä rakennetaan taloa tai ainakin tehdään omaa pesää, yritetään siinä sivussa itsekin liikkua ja käydä sivistyksen parissa ja sitten on se parisuhdekin, jolle pitäisi juuri silloin erityisesti antaa aikaa, kun sitä ei aikaa olisi annettavaksi. Vauvapalsta on täynnä tarinoita siitä, kuinka ruuhkavuodet ovat juuri se kohta elämässä, jolloin erotaan, kriiseillään ja saadaan burnout.
Mutta ehei, ei se kuulkaa siihen lopu. Juuri siinä kohdassa, kun luulitte, että elämä helpottaa, niin elämän elokuvassa nähdään jatko-osa: Ruuhkavuodet 2, keski-ikäisen elämän sietämätön kireys.
Sillä minäpä kerron teille. Lapsiin liittyvät huolet eivät vähene lapsen kasvaessa. Ne vain muuttavat muotoaan. Ja kun pienillä lapsillä on useimmiten pieniä murheita: polvessa haava, kaverin kanssa riita ja läksyt tekemättä, niin isoilla lapsilla on isompia murheita. Tai vaikkei olisikaan, niin vanhemmat pelkäävät, että niitä on: miten menee armeija, saako haluamansa opiskelupaikan, pääseekö elämässä hyvin alkuun, selviääkö sydänsuruista?
Ja lapsiin liittyvien murheiden lisäksi keski-ikäisellä on lisää murehdittavaa: nimittäin omat vanhemmat. Vaikka vanhemmat olisivat vielä vireitä ja vetreitä, huoli heidän pärjäämisestään kasvaa koko ajan. Kohta on ne liukkaat kelitkin, onhan varmasti nastakengät jalassa?
Työelämässä on ehkä tähän mennessä oppinut olemaan stressaamatta pienistä asioista, mutta toisaalta keski-ikäisenä saattaa olla jo vastuita enemmän kuin nuorena. Lisäksi saattaa alkaa jo pelottaa, miten käy, jos menettää työpaikkansa. Kuka tällaisen kehäraakin enää palkkaa, kun en ole edes tiktokissa, eikö se ole se ysärityttöbändi sitä paitsi?
Sitten, viimeistään tässä vaiheessa alkaa myös tajuta, että ne ikääntymisen merkit näkyvät ihan oikeasti. Enkä nyt puhu silmäpusseista, bulldogin naamaa muistuttavasta roikkuvasta leuasta tai naururypyistä. Vaan siitä, että notkeus on mennyttä (ainakin ilman jatkuvaa vastaantaistelua), kolottaa ja alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Meillä naisilla pukkaa priiman lisäksi myös hikeä. Ja miehelle voi iskeä jokin viidenkympin villitys, jossa vaihtoehtoina ovat ilmeisesti moottoripyörä, maantiepyöräily tai uusi nainen.
Ruuhkavuosina osasin jotenkin automaattisesti laskea rimaa: einekset ja puolivalmisteet olivat arkisin ihan jees. Kävely kauppaan oli oikein hyvä ja inspiroiva harrastus, varsinkin, jos sen sai tehdä yksin.
Mutta mikä ihme siinä on, että näillä kilometreillä tarvittiin yksi hieroja ja yksi personal traineri sanomaan, että tarttis vähän rauhoittaa? Kun hieroja suosittelee kovien treenien sijaan akvarellien maalaamista ja hengittelyä, on varmaan oikeasti syytä vähän hellittää.
Ruuhkavuodet, osa 2. Järkyttävän tylsä, mutta pelottava elokuva. Mutta olen päättänyt, että sillä on onnellinen loppu.
Niinpä, pitkä viikonloppu ja miehen kanssa Tukholmaan, En katsonut sähköposteja koko reissulla.
Arkisin enemmän lempeitä treenejä: kävelyä, ulkoilua, kevyesti sykettä nostattavia salitreenejä. Kovat treenit painotan viikonloppuun. Hengittelemistä vielä harjoittelen, sillä se on vaikea muistaa. Blondi, jonka täytyy kuunnella hengitä sisään ja hengitä ulos -ohjeita? No, ei nyt sentään, mutta en muista tehdä aamuin illoin syvähengitysharjoituksia.
Ihana työnantaja päätti, että meillä on koko jouluviikko lomaa, joten otan siitä kaiken irti. Olemme toista kertaa kotona joulun, eli emme missään reissussa. Vaikka reissaaminen on aivan ihanaa, niin aion nyt kyllä ottaa ilon irti siitä, että luvassa on loma, jolloin tulee aika pitkäksi.
Susanna
Priimaa pukkaa 
Vastaa