Puskista huutelua

Takana reilut neljä kuukautta karavaanarina, siitä olemme olleet reissussa lähes puolet. Humppakuutiomme on tuonut meille aivan uuden ulottuvuuden sekä etätyön tekemiseen, matkusteluun että elämään yleensäkin: työt hoituvat missä vaan, Suomessa on paljon hienoja paikkoja ja ihminen tarvitsee elämiseen yllättävän vähän. Luksus on asioita, joita ei saa rahalla.

Olemme oppineet myös paljon tästä karavaanariskenestä. Itselleni ainakin etukäteen karavaanarius merkitsi sitä, että ollaan leirintäalueilla muiden karavaanarien kanssa. Puskaparkkeilusta en ollut koskaan kuullutkaan, ja kun kuulin, se pelotti vähän. Entä jos sähkö loppuu? Entä jos vesi loppuu? Syömmekö vain retkimuonaa? Pystyykö henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimaan? Mistä niitä paikkoja löytyy?

Nuo kaikki ovat osoittautuneet aivan turhiksi peloiksi, vaikka olemme puskailleet todella paljon. Meidän liikkuvaan reissutyyliimme puskailu sopii todella hyvin, sillä vain harvoin on tullut olo, että haluamme asettua aloillemme muutamiksi päiviksi, vetää markiisin esille ja virittää kalusteet.

Asialla on tietysti kääntöpuolensa: puskailu herättää tunteita. Se herättää tunteita erityisesti niissä, jotka eivät ole sitä koskaan kokeilleet tai ovat kokeilleet, mutta eivät ole sitä omakseen kokeneet. Mutta erityisesti se herättää tunteita niissä, joille koko karavaanarihomma näyttäytyy epämääräisenä, vähän pelottavanakin nomadimeininkinä. Tässä siis yritys kertoa, mistä hommassa ainakin meille itsellemme on kyse.

Osittain pelko ja siitä kumpuava viha ja ärsyyntyminen puskaparkkeilijoita kohtaan ovat perusteltujakin: nyt kun meitä karavaanareita on paljon, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Myös niitä, jotka jättävät roskapussinsa alueelle, parkkeeraavat kyseenalaisiin paikkoihin ja käyvät kuseksimassa minne sattuu. Tähän mulla on vain yksi kommentti: idiootit.

Mutta miksi me sitten puskailemme?

Ainakaan emme puskaile säästääksemme leirintäaluemaksuja. Kun menemme leirintäalueelle, olemme valmiita maksamaan palveluista – vaikka vähän enemmänkin, kun rahalle vain saa vastinetta.

Puskailu on fiksua silloin, kun tarkoitus on vain levätä ilta ja yö ja jatkaa seuraavana aamuna matkaa. Silloin ei ole tarvetta levitellä markiisia, tuoleja ja pöytää. Illallisen tekee hyvin autossakin, meillä ei vesi ole ollut koskaan lähelläkään loppumista, vaikka ollaan käyty ihan kunnolla suihkussakin ja kemssan tankkikin kestää kyllä useampia päiviä ilman tyhjennystä.

Me ollaan asuntoautoilijoita, ja se on meille kiva harrastus, parempi kuin kesämökkeily, sen vuoksi, että autossa on renkaat ja ratti. Se on luotu liikkumaan. Meille on tärkeää nähdä ja kokea eri paikkoja, ja vaikka karavaanarihommissa matka on aivan yhtä tärkeä kuin päämääräkin (jos sellaista edes on), niin joskus matkanteko edistyy parhaiten, kun joka paikkaan ei perusta leiriä. Toki joskus on kiva myös ottaa iisimmin ja jos matkan varrelle osuu kiva leirintäalue ja itsellä on joko töiden (teen etätöitä autossa) vuoksi tai muuten vaan tarve olla paikoillaan, me menemme kyllä leirintäalueelle.

Usein ollaan vahingossa löydetty vain niin upeita paikkoja, että ollaan haluttu jäädä puskailemaan. Jos siis paikka on sellainen, että siinä saa puskailla. Ei tietenkään yövytä kenenkään mökkitiellä tai muissa kielletyissä paikoissa. Esimerkiksi maaliskuussa todettiin Saariselällä Kaunispään huipulla upeaa auringonlaskua katsellessamme, että täällähän voi itseasiassa yöpyä. Ja niin tehtiinkin, oltiin yöllä ainoat parkkisen asukkaat, joten tunturi oli meidän.

Puskailun hyvä puoli on se, että paikat ovat usein todella rauhallisia. Iltaa ja yötä eivät häiritse karaoket tai naapureiden meteli. Tosin sitä voi häiritä käkien kukkuminen ja aamulla voi herätä linnunlauluun.

Kun ei kaipaa leirintäalueen palveluita, kuten sähköä, kemssantyhjennystä, vettä, saunaa tai ravintolaa, on niistä minusta aivan turha maksaa. Kun niitä kaipaa, olen niistä myös valmis maksamaan.

Mistä sitten niitä puskia löytää? Park4night-sovellus on osoittautunut hyväksi, mutta paikkoja on myös paljon enemmän, kun vaan pitää silmänsä auki. Pysäköintialueilla saa yöpyä, jos sitä ei ole erikseen kielletty. Leiriä ei saa pystyttää, eli tuolit ja muu rekvisiitta on pidettävä tallissa. Usein pysäköiminen on sallittua esimerkiksi kansallispuistojen, yleisten uimarantojen, venesatamien tai golf-kenttien parkkiksilla. Jälkimmäisillä olemme usein erikseen kysyneet, onko yöpyminen pelin jälkeen ok, kertakaan ei ole kielletty ja päinvastoin, meille on kerrottu, moneenko asti suihkut, saunat ja wc:t ovat auki.

Puskaparkkeilu on mieletön etuoikeus, silloin kuin siihen on oikeus. Siksi koemme, että meillä on myös vastuu siitä, että tällainen mahdollisuus Suomessa säilyy. Emme koskaan roskaa, päinvastoin, keräämme muidenkin roskia. Emme koskaan metelöi tai häiritse. Emme täytä parkkista, sinne jää aina tilaa muillekin. Emme asetu kodiksi, emme puskaparkkeile samassa paikassa kuin yön kerrallaan emmekä levitä varusteitamme. Olemme aina ystävällisiä, olemmehan karavaanareita.

Susanna

Elämämme ensimmäinen puskaparkki: levähdysalue matkalla Sodankylästä Saariselälle, P-alue tienposkessa ennen Porttipahtaa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, yö nukuttiin hyvin, koska liikennettä ei juuri ollut.
Uskomaton puskaparkki Kaunispään huipulla. Oltiin ainoat yöpyjät, syykin selvisi yöllä, kun myrsky alkoi. Muut olivat ehkä kuunnelleet säätiedotuksia?
Paraisten venesatamassa.
Vääksyssä oltiin matkaparkissa keskellä kylää. Paikassa oli kaksi sähkötolpallistakin paikkaa, mutta ne olivat täynnä. Kiitimme kuntaa hyvästä karavaanarien huomioinnista käyttämällä paikallisia palveluita.

Strömforsin ruukissa oli iso P-alue ilman rajoituksia, mutta kannattaa pitää silmät auki…

Pieni yleinen uimaranta Hämeenlinnassa. Saavuttiin auringonlaskun aikaan, lähdettiin aamulla.
Puskaparkkinäkymämme.
Hangon Tulliniemessä on iso sataman P-alue, josta pääsi patikoimaan Suomen eteläisimpään kohtaan.

Eedenistä itään (ja vähän Keskimaahankin)

Humppakuutiomme on lähtenyt itään. Suuntana se on minulle Suomessa kaikista oudoin, sillä jos pidempään on kotimaassa reissattu, suuntana on ollut pohjoinen.

Toimisto kulkee edelleen autossa, sillä kesälomaani on vielä tovi. Lomafiilikseen on kuitenkin tässä autossa töitä tehdessäkin päässyt. Palavereita on ollut vain vähän, ja kirjoitustyöt onnistuvat myös auton liikkuessa, joten olen voinut hyödyntää matka-ajankin töitä tekemällä.

Kirjoittelin jo aiemmin kolmen ruukin kierroksestamme, sarja saa nyt jatkoa parin ruukin verran.

Matkamme starttasi kuitenkin Porvoosta, jossa yövyimme vanhan juna-aseman parkkipaikalla edellisestä Porvoo-reissusta viisastuneena. Silloin yövyimme aivan aittoja vastapäätä, joen toisella puolella, ja se oli kyllä aika levoton mesta.

Toinenkin yö vierähti Porvoossa, Rönnäsin golf-kentän parkkiksella golf-kierroksen jälkeen. Minä heitin talviturkkini Rönnäsin uimarannalle, sillä totesin, että vesi oli juuri ja juuri meikäläiselle sopivaa, taisi olla 24-asteista. En muista, milloin olen viimeksi kyennyt Suomen luonnonvesissä uimaan, sen verran kranttu olen veden lämpötilan suhteen…

Strömforsissa loistopitsa

Vietimme yhden illan, yön ja seuraavan aamupäivän Strömforsin ruukkikylässä Ruotsinpyhäällä Loviisassa. Autollemme löytyi aivan mahtava puskaparkkipaikka kylän uimarannalta, joten kävimme sekä ilta- että aamu-uinnilla. Sanoisin, että melko luksusta astua omasta ”kodista ja toimistosta” viisi askelta ja pulahtaa veteen.

Kylä oli viehättävä ja matkailusivuston perusteella siellä oli myös yllättävän hyvä ravintolatarjonta. No, yksi ravintola oli auki vain viikonloppuisin. Toinen näytti meidän silmiimme ulkopäin liikaa kyläpubilta (ruoka olisi saattanut olla hyvääkin, sitä emme kiellä). Ja kolmannessa saimme sitten niin mitäänsanomatonta palvelua, että käännyimme vartin seisoskelun jälkeen pois. Meidän euromme vietiin pieneen kyläkauppaan, josta haimme pitsaamme täytteitä ja testasimme ekaa kertaa autoomme grilliä varten viritetyn kaasuliitännän ja paistokiven, ja paistoimme grillipitsat. Hyvää oli.

Täytyy todeta, että nyt koronan jälkimainingeissa olemme yrittäneet käyttää ravintolapalveluita suht useasti, mutta valitettavasti tuntuu, että monissa ravintoloissa on korona-ajan henkilöstömitoitus. Palvelu ei varsinaisesti ole huonoa, koska sitä ei ole. Ensin saa odotella tarjoilijaa, sen jälkeen saa odotella juomia. Jos kyse on säästöstä, niin sitä se ei oikeasti ole. Ihminen ehtisi tilata enemmän, jos saisi lasillisen viiniä heti tilaamisen jälkeen, sen ehtisi juoda ruokaa odotellessaan, jolloin ruoan kanssa menisi toinen. Puhumattakaan siitä, ettei asiakas tuo euroakaan, koska kääntyy pois niin kuin me.

Strömforsissa ravintolan terassi oli suhteellisen täynnä, mutta tilaakin olisi ollut. Kun tarjoilijat eivät vaivaudu edes tervehtimään, saati ohjaamaan pöytään ja ympärillä on kymmeniä ihmisiä, jotka selkeästi odottavat vielä ruokaansa, niin on viisainta todeta, että palvelu ei vaan pelaa.

Strömforsista siirryimme Kotkaan, jossa majapaikkamme oli vaihteeksi leirintäalueella. Sen verran on ollut hikistä, että oli pyykkiä pestäväksi ja muutenkin oli kiva saada auto sähköpistokkeeseen, että sai ilmastoinnin vaikka ympärivuorokauden päälle.

Me olemme todenneet puskaparkkeilun kivaksi, mutta täytyy myöntää, että on leirintäalueissakin puolensa ja Kotkan Santalahti oli kyllä todella kiva. Jopa paikan terassiravintola oli kiva ja jopa tyylikäs, kävimme testaamassa sitä yhden Aperol Spritzin verran.

Kotkan puistot

Kotkan puistot ansaitsisivat varmasti ihan oman bloggauksen, mutta totean nyt tässä sen, mitä minulle oltiin etukäteen hehkutettu: Kotkassa on taatusti Suomen hienoimmat puistot, ja niitä on paljon.

Me kiersimme puistoja sähköpyörillämme, sillä se oli muutenkin mukava tapa lähteä Santalahdesta kaupungille.

Jos Kotkan puistot kiinnostavat, mutta aikaa on vain vähän, katsasta edes nämä: Katariinan meripuisto ja Sapokka. Jälkimmäinen on voittanut kansainvälisiäkin puistopalkintoja. Puistossa oli upea alppiruusualue, joten puistoon täytyy ehdottomasti palata joskus kesäkuussa sen ollessa varmasti upeimmillaan.

Unescon maailmanperintöä keskellä ei mitään

Kotkasta suuntasimme Verlan vanhaan ruukkikylään, joka on Unescon maailmanperintökohde, sillä se on erittäin hienona ja alkuperäisessä kunnossaan säilynyt vanha pahvitehdaskokonaisuus.

Verlassa suosittelen opastettua tehdaskierrosta, sen aikana kuulee tehdastyöläisten oloista ja näkee myös koko pahvin valmistusprosessin.

Verlassa ei sitten juuri muuta olekaan – museon vieressä on pieni ravintola (erinomaiset vohvelit!) ja pari käsityöläispuotia. Me olimme ajatelleet majoittuvamme kylän parkkiksella, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa sähkötolpan ääreen.

Ajellessamme osui vastaan kyltti: Aurantola. Pikaiset googletukset, ja todettiin, että käydään katsomassa vanhan kartanon pieni karavaanialue. Todettiin maisemat hyviksi ja jäätiin sinne.

Aurantolan puitteet olivat todella kivat: kaunis kartano järven rannalla vanhoine aittaympäristöineen. Valitettavasti paikka olisi kyllä kaivannut vähän pintaremonttia, sillä wc- ja suihkutiloille ei oltu taidettu tehdä mitään muutamaan vuosikymmeneen. Laiturin portaatkin olivat liukkaat. Siistiä kyllä oli, mutta pienellä remontilla paikasta saisi huippuhienon!

Vääksyssä la vie est belle!

Jostain syystä päätimme poiketa katsastamassa Vääksyn kanavan, ja koska ensituntuma kylästä oli niin kiva, päätimme jäädä kylän keskustassa sijaitsevaan matkaparkkiin. Sähköpaikkoja oli vain kaksi, joten niitä ei meille riittänyt, mutta onneksi löysimme autolle mukavan varjopaikan alueelta.

Ja täytyy sanoa, että Vääksyssä oli kyllä todella satsattu myös karavaanareihin. Matkaparkin wc-tilat olivat uudet ja siistit, ja oli kiva, että matkaparkki oli keskellä palveluita. Nyt niitä tuli käytettyäkin, joten varmasti jätettiin matkailueuroja käyntimme edestä, vaikka parkki ilmainen olikin.

Kävimme kävelyllä kanavanvarressa, lounaalla Wine & Cafe -ravintolassa, uimassa Kalmarinrannalla ja ostoksilla Ranskalaisessa kaupassa. Luit ihan oikein: keskellä kylää on oikein autenttisen oloinen ranskalainen kyläkauppa, jossa on kaikenlaista herkkua sekä tarjolla että myytävänä. Yläkerrassa on myös vaatteita ja kaikenlaista ihanaa pientä tilpehööriä. Minulle tarttui mukaan keltainen hellemekko ja pullollinen siideriä. Tässä puodissa olisi voinut viettää vaikka pari tuntia ihmetellen!

Harmi, että kamera ei ollut mukana, sillä puoti oli kyllä täynnä kaikenlaista ihanuutta. Nyt teidän täytyy mennä vain toteamaan homma omin silmin. 🙂

Kahvitauot ovatkin uintitaukoja

Vääksystä valuimme alaspäin sen verran, että päädyimme Leininrannan leirintäalueelle. Ja jälleen kiva leirintäalue! Pitkä ranta, rauhallinen alue ja me saimme Humppakuution paraatipaikalle rantaan, terassimme joelle päin (kyllä, kyseessä oli Kymijoki, vaikka se tässä kohtaa näytti aivan järveltä). Myös suihkut, wc-tilat ja muut olivat uudenkiiltävät ja todella siistit!

Päätimme olla alueella kaksi yötä, jotta minäkin ehtisin työpäivän jälkeen rentoutua ja nautiskella paikan tunnelmasta.

Ai että, kyllä kelpaa. Saa nähdä, minne seuraavaksi Humppakuution nokka kääntyy, ehkä kohti kotia. Nyt on kuitenkin aika hyvä juuri tässä ja nyt.

Susanna

Mihin me oikein tilaa tarvitsemme?

Olemme kotiutuneet 25 päivän neitsytmatkaltamme. 3100 kilometriä takana ja edessä vaihteeksi kotiarki. Vietämme rospuuttoviikot kotona ja tarkoitus on jatkaa matkaa, kunhan golf- ja patikointikelit koettavat.

Samalla saamme tilaisuuden käydä omassa saunassa, keitellä kahvia aidoista kahvipavuista ja pestä pyykkiä vaikka joka päivä. Siinäpä oikeastaan ovatkin asiat, joita kotoa olen kaivannut. Oikeasti tämä humppakuutiomme ei siis ole juuri rajoittanut elämäämme. Olemme päässeet saunaan useammankin kerran viikossa, olemme keitelleet kahvia joka päivä emmekä ole kulkeneet likaisissa vaatteissa.

Tämä kokemus on saanut ennen kaikkea pohtimaan: jos mahdumme miehen ja kahden kissan kanssa tähän autoon varsin hyvin, niin mihin ihmeeseen me tarvitsemme melkein 200 neliötä ja pihan?

Kysymys on tietysti sikäli epäreilu, että matkasimme kotiimme viemään hiihtokamat sinne ja hakemaan kesän harrastuskamat ja kesävaatteet tilalle. Jos meillä ei olisi kotia, meillä ei olisi autossa säilytystilaa kaikelle hyödylliselle ja tarpeelliselle. Toki varastotilaa voi vuokrata, ei siihen isoa omakotitaloa tarvita.

Olemme reissun aikana jutelleet useampaan otteeseen siitä, miten vapauttavaa on se, kun ei ole tavarassa kiinni. Luin kiinnostuneena karavaanipalstan keskustelua, jossa asuntoautossa tai -vaunussa asuvat suomalaiset kertoivat kokemuksistaan. Kokemukset olivat myönteisiä. Yksi totesi, että elämän paras päätös oli vaihtaa kiinteä omaisuus liikkuvaan elämäntapaan. Toinen myönsi, että pk-seudun asuntojen hinnoilla elämä karavaanarina on edullista, mutta se on edullista ennen kaikkea sen vuoksi, ettei pieneen tilaan voi haalia tavaraa koko ajan lisää.

Itseäni konmarittajana tämä ajattelutapa puhutteli kovasti. Mitä, jos tavaran haalimisen sijaan haalisimme elämyksiä? Jos kesämökin hankkimisen sijaan hankkisimme luonnonrauhaa, johon ei tarvitsisi liittyä omistamista? Entä jos matkustamisen sijaan olisimme koko ajan matkalla?

Ei, emme ole myymässä taloamme, ainakaan vielä. Ja kyllä minulle olisi tiukka paikka luopua neulelangoista ja -kirjoista ja korkokengistä. Mutta ajatuksena on erittäin vapauttava huomata, että pärjäämme aika vähällä.

Vähän ei tarvitse olla vaatimatonta: Me voimme juoda samppanjaa. Meillä voi olla pellavalakanat. Ylettömän sijaan elämä voi olla ylellistä.  

Susanna

Makuuhuoneen patja on erittäin hyvä, ja se on tärkeää. Pellavalakanat ovat paitsi kauniit, myös käytännölliset. Ne eivät mankelia kaipaa.
Makuuhuoneen seinäkoukkuihin ripustettiin korit, jotka lisäävät säilytystilaa. Vaatesäilytykseen on tilaa niukasti, mutta silti onnistuin pakkaamaan vaatteita reissuun aivan liikaa.
Vessassa toimii sama säilytyskoriajattelu kuin makkarissakin. Veskin kaapeissa on tilaa varsin reilusti: myös lääkevalikoimalle ja siivoustarvikkeille.
Uashmamat kätkevät sisäänsä esimerkiksi taskulampun ja kasvomaskeja. Kaikkea pientä ja tarpeellista.

Kaikkien kaveri

Korona ja keski-ikä on äärimmäinen yhdistelmä: se johtaa harrastuksiin, joita ei olisi osannut kuvitellakaan. Meillä tämä ilmeni niin, että iski asuntoautokuume. Ensioireet ilmenivät jo vuosi sitten, jolloin mies kävi potkimassa renkaita, mutta silloin tauti meni vielä ohi. Nyt se iski uudelleen, entistä pahempana. Kuvittelimme, että tauti pysyy hallinnassa, jos vuokraamme auton kesälomaksi. Hah ja pyh. Yhtenä arki-iltana tuli mieleen, että miksi odotella kesälomaa, kun etätöitä voi tehdä, no, nimensä mukaisesti etäältäkin. Sitä asiaa ei sitten sen kummemmin mietitty, vaan menimme kaupoille ja teimme kaupat.

Olemme tehneet elämämme kaikki isot päätökset nopeasti: lyöneet hynttyyt yhteen ja ostaneet kodin. Ja nyt siis ostaneet asuntoauton. Meistä tuli karavaanareita. Vaikka minulle kyllä sanottiin, että karavaanareita ovat vain asuntovaunulla köröttelevät.

Liikkeelle lähdimme heti, kun saimme pakattua ja auton varusteltua siihen kuntoon, että saamme vettä keitettyä ja selviämme ainakin yhden yön puskaparkissa.

Tarkoituksena on suunnata pikkuhiljaa kohti pohjoista ja reissata niin koronaturvallisesti kuin mahdollista: teemme ruokaa itse ja ihmiskontaktit rajoittuvat lähinnä kaupassa käymiseen. Hiihtolomareissummekin osoitti, ettei hiihtoladuilla todellakaan ole minkäänlaista riskiä.

Meitä on nyt siis humppakuutiossa kaksi henkeä ja kaksi kissaa. Ensimmäiset 1000 kilometriä ovat takana, ja voin jo nyt sanoa, että tämä on kissaystävällisin tapa matkustaa. Eka yö nukuttiin kotipihassa, jotta kissat saivat totutella uuteen kotiinsa. Sen jälkeen kissat ovatkin nukkuneet aina, kun ollaan oltu liikenteessä.

Ja jotta emme olisi teiden tukkona, matka etenee ruuhka-aikojen ulkopuolella. Ajelemme rauhassa, työpäivien ohjelman, fiiliksen, kelin ja koronan mukaan.

Jos siltä tuntuu, olemme heti neitsytmatkallamme pääsiäisen yli. Kesäksi on tarkoitus vaihtaa murtsikoiden tilalle vaelluskengät ja golf-bägit.

Bloggailen reissustamme aina silloin tällöin, sillä onhan tämä nyt melkoinen lifestyle-muutos (ja tämä on lifestyle-blogi).

Joten ei muuta kuin klassikkovideon myötä tunnelmaan!

T. Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑