Elämän ja kuoleman kysymys

Erään kaverini jo edesmennyt mummo huokaisi joka ilta ennen nukkumaanmenoa, että taas yksi päivä lähempänä kuolemaa. Vaikka elämän ajattelu matkana kohti kuolemaa on jotenkin itselleni vieras lähestymistapa, niin tottahan se on: meistä kukaan ei nuorru ja me kaikki kuolemme.

Oman kuoleman tai ainakin kuolevaisuuden ajattelu on keski-ikäiselle ehkä luonnollisempaa kuin nuorelle, jotka ovat ainakin omasta mielestään vielä kuolemattomia. Itsekin on tullut asioita pohdittua jo siitäkin syystä, että olen ollut leikkauspöydällä useampaan otteeseen.

Totta kai kuolemaa on hyvä ajatella. Ja sitä on hyvä ajatella vielä kuin elää (sillä muuten se on myöhäistä). Ajattelemisen lisäksi siitä olisi myös hyvä keskustella. Mieheni kanssa ollaan kyllä aiheesta juteltu monet kerrat, ja hän (ja moni muukin läheiseni) tietää kyllä, miten haluan esimerkiksi peijaiseni hoidettavan.

Mutta kuolemaakin tärkeämpi ajattelun ja keskustelun aihe on mielestäni se, millaista elämää haluan elää. Nythän se on tavallaan helppoa ilmaista ja toteuttaa aivan itse. Mutta entä, jos loukkaannun tai sairastun niin, etten pysty enää tahtoani ilmaisemaan? Ja entä kun vanhenen ja dementoidun kenties niin, etten tunnista enää läheisiäni enkä pysty enää ilmaisemaan saati vaikuttamaan siihen, onko elämäni sellaista kuin haluan?

En nyt puhu eutanasiasta tai kuoleman jouduttamisesta. Ei. Puhun siitä, millaista elämää haluan elää – mihin vedän sen rajan, etten enää haluaa lääketieteen keinoin pitkittää elämääni? Milloin haluan, että minua hoidetaan enää sen verran, etten kärsi, mutta esimerkiksi keuhkokuumetta ei enää hoideta? Puhun siis hoitotahdosta, siitä, milloin haluan, että ylimääräiset hoidot lopetaan.

Törmäsin suomalaiseen Hoitotahto.fi-palveluun ystäväni kautta. Kyseessä on nettipalvelu, jonka kautta pystyy pohtimaan ja määrittelemään, mihin haluaa omat rajansa vetää.

Toisin kuin olin aiemmin luullut, perinteiset netistä  tulostettavat hoitotahtolomakkeet ovat ”yhtä tyhjän kanssa”. Ai miksi? No siksi, että niissä otetaan yleensä kantaa vain tehohoitoon ja elvytykseen. Ja suurin osa suomalaisista ei kohtaa elämänsä viime hetkillä tarvetta elvytykseen tai tehohoitoon – me kohtaamme elämämme viimeisillä hetkillä todennäköisesti viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien hitaan hiipumisen joko sairauden tai ikääntymisen avittamana.

Ja kun olemme riittävän sairaita tai ikääntyneitä, ei hoitohenkilökunta edes antaisi tehohoitoa tai elvytystä, sillä ihmisen pitää olla varsin hyväkuntoinen, jotta hänen elimistönsä kestää elvytyksen tai tehohoidon. Lääkäri ei siis edes ehdota tehohoitoa, jos potilas ei ole riittävän hyväkuntoinen. Siksi valtaosa hoitotahdoista on turhia.

Minä tein Hoitotahto.fi-palvelussa oman hoitotahtoni, jaoin sen perheenjäsenille ja tallensin Kantaan. Minä tiedän, millaista elämää haluan elää. Haluan, että myös läheiseni tietävät sen sillä hetkelle, kun en itse pysty enää sitä sanomaan. Haluan, että heillä on hyvä mieli siitä, että minun tahtoani noudatetaan loppumetreillä eikä heidän tarvitse murehtia, menivätkö asiat niin kuin olisin halunnut.

Miettikää ihmiset kuolemaa. Sen jälkeen keskittykää elämään.

Susanna

Pinoteksia pintaan

Muistattekohan sen mainoksen, jossa ulkomaalimainoksessa mies naljaili keski-ikäiselle naiselle, että ”Pinotexia pintaan, niin vanhakin näyttää nuoremmalta”? Olisi vaikea kuvitella enää sellaista mainosta, monestakaan syystä. Somekamavatkin ovat täynnä keski-ikäisiä, kauniita naisia, jotka esittelevät meikkaus- ja pukeutusmistyyliään. Muoti ja kauneus eivät ole enää olemassa vain ihmisille, jotka ovat alle 30-vuotiaita. Eikä naisten päätavoite ole enää näyttää nuorelta.

Itse suhtaudun meikkaamiseen kaksijakoisesti: olen heikkona meikkeihin, mutta toisaalta meikkaustyylini on lähinnä nopea. Arkimeikki syntyy 5 minuutissa, juhlameikki ehkä 10:ssä.

Minulla on ainakin omasta (ja joidenkin kosmetologienkin) mielestä kohtuullisen hyvä iho, joten miksi peittelisin sitä paksulla meikkikerroksella. Sutaisen kasvoille kevyttä meikkivoidetta, joka lähinnä tasoittaa pienet punoitukset ja muut epätasaisuudet, muttei etenkään kesäisin peitiä pisamia. Sillä pisamat ovat ihania! Olisipa niitä enemmän!

Toinen steppi on nestemäisen poskivärin sipaisu kulmaluille. Minulla on luonnostaan slaavilaiset poskipäät, joten en jaksa näitä nykyisin muodikkaita 10 eri vaiheen varjostuksia ja korostuksia.

Kolmas vaihe on silmien meikkaus. Jos on tärkeää, että silmämeikki kestää hyvänä pitkään, saatan käyttää luomella pohjustusta, yleensä en. Olen heikkona erilaisiin luomiväripaletteihin, etenkin sellaisiin, joissa on parjon sävyjä. Nyt suosikkini on kuvissa näkyvä Diorin paletti, jonka avulla loihtii erittäin luonnollisen lookin. Käytän luomiväriä usein myös rajauksiin, etenkin arkisin.

Sitten on vuorossa ripsien taivutus ja ripsiväri. Huuliin sipaisen joko värillistä huulirasvaa, huulikiiltoa tai joskus oikein innostuessani jopa huulipunaa. Mutta olen maailman laiskin lisäämään huulipunaa päivän aikana, joten usein minulla on meikatut huulet vain aamupäivällä, heh.

Kulmakarvoille en tee mitään, ne ovat luonnostaan hyvän malliset. Kesän blondatessa niitä saatan värjätä niitä vähän tummemmaksi, mutta nämä laminoinnit ja muut kulmamuodit eivät ole mun juttu.

En pidä itseäni todellakaan minään meikkitaitelijana, mutta yritän silti vähän katsella vinkkejä ihan senkin vuoksi, että se on mukavaa.

Miksikö sitten meikkaan, jos en näyttääkseni nuorelta? No, itselleni kyse on omien parhaiden puolien korostamisesta ja siitä, että se on hauskaa.

Miksi te meikkaatte tai ette meikkaa?

Susanna

Kolmea luomivärisävyä luomilla: vaaleaa sisäreunassa, hitusen tummempaa ulkoreunassa ja tumminta kajalin tapaan ripsien tyvissä.

Eli vasen alakulma, alin keskellä ja oikea alakulma.

Ja tässä lopputulos. Hiukset laitan vielä nopeammin kuin meikkaan: pyöräytys vahaa ja that’s it!

Normaalia vuotta!

Huh, sanoo hän ja pyyhkii hikeä otsaltaan. Olipahan vuosi! Vai mitä sanotte:

Vuosi alkoi pojan muuttaessa pos kotoa.

Toinen kissoistamme jouduttiin lopettamaan sairastelun vuoksi.

Seuraavaksi pistettiin omakotitalomme myyntiin.

Kun kauppakirjoja tehtiin, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan.

Meillä edessä uuden kodin etsiminen ja hillitön tavaran karsiminen, sillä muutto omakotitalosta puolta pienempään kerrostaloon ei onnistu pelkästään pystyviikkaamalla paremmin.

Muutto kesäkuun alussa. Ei siitä sen enempää.

Kesä suhteellisen normaali, mutta täynnä töitä.

Korona.

Syksyllä varauduttiin siihen, että mies muuttaa ulkomaille.

Myytiin asuntoauto.

Parit ulkomaanmatkat niissä väleissä, kun on ehtinyt.

Miehen muutto peruuntui viime tipassa.

Blogi on siis ollut aivan syystä hiljainen. Ei ole vain ollut yhtään ylimääräistä energiaa muuta kuin siihen, että on raahannut itsensä pari kertaa viikossa kuntosalille. Joskus vaan pitää osata keskittyä olennaiseen ja karsia kaikki ylimääräinen. Tämä on ollut sellainen vuosi.

Uuteen vuoteen suhtaudun varovaisen toiveikkaasti: nyt voisi olla aika normaali vuosi, eikös? Teen vain kaksi lupausta: 1) pidän itsestäni huolta ja 2) aktivoin taas blogia. Jos 2. on ristiriidassa 1. kanssa, niin 1. voittaa. Tehkää tekin sellaisia lupauksia.

Susanna

Kesälomamatkalla Maltalla. Valletta oli ihana.
In memoriam Luna aka Harvest Moon.
Yksi lukuisista keskeneräisistä töistä tänä vuonna.
Humppakuutiolla käytiin kesällä Ahvenanmaalla.
Juhannuksena paleltiin Islannissa.
Kroatian Splitissä vietettiin todellin rantaloma.

Tennarityttö

Rakastan korkokenkiä, mutta minulla on yksi poikkeus: hyvät tennarit. Ei, en puhu lenkkareista, vaan tennareista, jotka ovat kevyemmät kuin lenkkarit ja sopivat sekä housujen että hameiden kanssa. Klassiset tennarit ovat tietysti valkoiset, mutta onneksi nykyään löytyy muitakin värivaihtoehtoja.

Tennareiden huono puoli tosin on se, että minun on vaikea löytää itselleni sopivia. Jalkani on kapea, ja monissa on aivan liian leveä lesti. Toinen huono puoli on se, että monissa on aivan liian lättänä ja ohut pohja, joten minun jaloilleni sellaiset eivät sovi kuin istuskeluun.

Kärsin poikittaisten jalkaholvien romahduksesta, vaiva, joka tekee kenkien valinnasta itselleni aivan supertärkeää. Minulla on käytössä omiin jalkoihini teetetyt irtopohjalliset, mutta ei niitä tietenkään riitä joka kenkiin, eikä niitä edes saa laitettua kaikkiin kenkiin (esim. varrellisiin tai sandaaleihin). Kenkien on siis oltava hyvät.

Omat tennarisuosikkini ovat jo vuosien ajan olleet Candice Cooperin nahkaiset tennarit. Älkää antako nimen hämätä, kyseessä ovat italialaiset kengät. Ostan uudet aina muutaman vuoden välein, ja käytännössä en juuri mitään muita kenkiä kesäisin pidäkään. Tennarikausi alkaa viimeistään huhtikuussa ja kestää niin kauan kuin lumi on maassa.

Candicen valikoimista löytyy värejä ja malleja, joten ainoa hankaluus on se, minkälaiset tänä kesänä valitsisin? Nyt päädyin väriin, jonka nimi on Panna eli maito. Kyseessä on kermanvaalea sävy. Edelliset nutrianväriset ovat edelleen käyttökelpoiset, mutta vähän käytössä kolhiintuneet. Niin voi käydä suosikkikengille. ❤

Susanna

Näillä mennään taas!

Perinteiset juhannussäät

Olemme olleet monet juhannukset reissussa ja naureskelleet Suomen juhannussäille, lumisateille ja toppatakeille. Uskallettiin sitten buukata juhannukseksi reissu Islantiin, sillä ajateltiin, ettei niin iske sääkateus, kun täälläkin luultavasti nautitaan räntäsateesta. Vaan toisin kävi, täällähän nautiskeltiin helteistä, ja me, no, me ostimme pipot.

Islannin kesäsäät eivät varsinaisesti tulleet yllätyksenä, sillä tiesimme, että kesäkuussa päivälämpötila huitelee siellä 12 asteen tuntumassa. Yllätyksenä tuli kuitenkin se, kuinka kylmältä se tuntuu!

Islannin kova ja kostea tuuli teki 8-12 lämpötilasta todella kolean. Ekana päivänä kävimme ostamassa pipon ja lapaset, ja oikeasti niille oli käyttöä. Islantilainen villapaita, jota olen käyttänyt Suomessa talviulkoilussa, oli nyt kovassa käytössä, sen alla aluspaita ja päällä vielä tuulitakki. Eikä ollut yhtään liikaa.

Jotta ei menisi pelkäksi sääulinaksi, totean, että sää oli enimmäkseen kuitenkin kaunis. Aurinko paisteli ja vain yhden iltapäivän verran satoi.

Ja maisemathan olivat vallan mainiot ja suosittelen ehdottomasti jokaiselle Islantia matkakohteena, jos ulkoilu ja luonto (erityisesti linnut) kiinnostavat. Ja tietty Islanti sopii myös villasta kiinnostuneille, paha vaan, että langat olivat siellä edelleenkin vähissä…

Ohessa kootut vinkit:

  1. Meidän suosikkimme oli Reykjadalurin patikointireissu, jossa puolivälissä on mahdollisuus pulahtaa kuumaan jokeen. Ihana ja erikoinen kokemus (ei ihmisille, jotka ovat ujoja, sillä pukukoppien sijaan oli lähinnä nimelliset aidat).
  2. Friedheimarin tomaattitila, jonka kasvihuoneessa sijaitsee myös ravintola. Maailman parasta tomaattikeittoa! Pöytävaraus suositeltava.
  3. Golden Circle omatoimisesti. Me katsasimme kaikkien geysirien äidin eli Geysirin, mutta se purkautuu satunnaisesti, sen sijaan sen vieressä sijaitseva Strokkur noin 10 minuutin välein. Lisäksi Gullfossin vesiputouksen, joka oli tosi vaikuttava. Þingvellirin kansallispuiston / historiallisen kohteen, joka kannattaa ehdottomasti katsastaa. Ja Keriðin, joka on kraaterijärvi.
  4. Lähtöpäivän ohjelma on usein hankala ja siitä tulee ihme käkkimistä. Me ajelimme lounaisrannikkoa pitkin Valahnúkamölille, joka vaikutti kartan perusteella näyttävännäköiseltä paikalta, eikä se pettänyt. Ihan vieressä on myös Islannin vanhin majakka sekä oikein näyttävä Gunnuhverin kuuma lähde. Sieltä oli sitten lyhyt ajelumatka enää kentälle.

Mukavaa heinäkuuta, Susanna

Þingvellirin käräjäkivillä kokoontui aikoinaan allting, yksi Euroopan vanhimmista parlamenteista.
Geysirien äiti, eli Geysir.
Kerið.

Tervetuloa meille!

Muutosta pian kaksi viikkoa aikaa, ja vihdoin homma siinä mallissa, että ehdin päivitellä kuulumisia. Olipa rankka rutistus, mutta kannatti. Useamman viikon ajan meni lähes kaikki vapaa-aika ensin pakatessa ja tavaraa karsiessa, ja muuttoviikon olin ”lomalla” ja teimme 12-tuntisia päiviä.

Nyt tavarat alkavat olla paikoillaan, ja pakko sanoa, että meillä on ihana koti! Tässä on juuri sitä avaruutta, mitä haimmekin. Huoneita on itseasiassa vain yksi, sillä muu tila on valtaisaa keittiö-olohuonekokonaisuutta.

Ja siitä ainoasta huoneestamme me teimme minulle työhuoneen (ja vierashuoneen). Tämä päätös on yllättänyt monet, mutta hei – meillä on ratkaisulle hyvät perustelut:

  • tuo avara tila on L:n mallinen, joten keittiön ja parvekkeen väliin jää tila, joka on sopivasti katseilta piilossa ilman seiniäkin.
  • teen välillä töitä kotoa, joten on kätevää, että saan työhuoneen oven kiinni – yksityisyys on toki kivaa meillä yöpyville vieraillekin
  • 99,9 prosenttia ajasta olemme joka tapauksessa miehen kanssa kahdestaan, joten meille ei ole merkitystä sillä, onko makuuhuoneessa yksityisyyttä
  • tämä on meidän koti, joten totta kai teemme ratkaisuja, jotka sopivat meille – emme ratkaisuja, jotka sopivat johonkin sovinnaiseen muottiin.

Tässä pieniä maistiaiskuvia kotoamme. Tervetuloa meille, punaisen maton paikka on keittiössä!

kesäterveisin, Susanna

Oma sauna on luksusta.
Poreammetta ei olla vielä testattu.
Eukalyptus ei menestynyt ruukussa, joten tein siitä suihkuraikastimen.
WC-tila on pieni, mutta kaikki tarvittava mahtuu.
Ainoa huoneemme on työ/vierashuone.
Olohuoneeseen mahtuu: miehen työnurkkaus, sähköpiano, kirjahylly, istuskeluryhmä ja ruokailuryhmä ja tilaa jää silti.
Näkymä makkarista parvekkeelle. Siellä saa grillata!
Lisää ja parempia kuvia myöhemmin.

Hei hei piha!

Meillä on kolme viikkoa aikaa muuttoon. Edessä siirtyminen omakotiasujasta kerrostaloasujaksi, joten tiedossa on kunnon elämänmuutos. Onneksi meillä on tulevassa kodissa parveke! Eniten nimittäin tulee ikävä kukkia. Vaikka pihamme on pienehkö, sen kukat ovat olleet keidas sekä perhosille että itselleni.

Olenkin sanonut miehelle, että parvekkeella on pakko olla tilaa kukille. Siis sen grillin lisäksi, joka on puolestaan hänelle tärkeä juttu. Ja ehkä vähän minullekin, sillä minähän niistä grilliherkuista nautin.

Lisäksi olen sanonut, että tulevaisuudessa meillä täytyy olla aina maljakossa kukkia! Haaveilenkin siitä, että perjantaisin työviikon päätteeksi kävelen kukkakauppaan ja ostan tuoreet kukat viikonlopuksi. Sitten teemme miehen kanssa treffit johonkin ravintolaan. Tai sitten tilaamme ruokalähetin kotiin ja istumme parvekkeella nauttimassa sekä kukkasista että sushiannoksesta.

Kaikkea kivaa odotettavaa on siis tiedossa, mutta sitä ennen pitää vielä karsia vähän tavaraa ja saada sullottua kaikki muuttolaatikoihin.

Kesää odotellen,

Susanna

Jatkossa lasilliset parvekkeella tai ravintolan terassilla.

Nämä istutettiin viime kesänä.
Pionit tulevaisuudessa maljakossa.
Perhoset jäävät, me lennämme pois.

Hyvästejä

Onpas taas ollut alkuvuosi. Juuri kun luultiin, että koronakurimus alkaa olla loppusuoralla, niin meitä koetellaan uusilla uhkakuvilla. Vaikka henkilökohtaisella tasolla korona on toistaiseksi ainakin vielä kiertänyt, on elämässä ollut muuten kaikenlaista stressitekijää. Osa ihan positiivisiakin, osa ei.

Poika muutti vuodenvaihteessa pois kotoa, joten meille jäi miehen kanssa iso talo kahdestaan. Laitettiinkin se sitten myyntiin ja sehän meni kuudessa päivässä kaupaksi. Viime viikot ovatkin sitten menneet ihan nextin levelin konmarituksen merkeissä. Meidän on tarkoituksena muuttaa vuokralle, noin 80-110-neliöiseen asuntoon, joten vähän laskemistavasta riippuen tavaraa pitäisi hävittää ainakin 80 neliön verran. Joka toisen tavaran pitäisi siis lähteä.

Tässä sitä sitten heitetään hyvästejä kodille, jossa olemme asuneet 15 vuoden ajan. Onko haikeaa? Ei varsinaisesti. En kiinny seiniin vaan ihmisiin, ja ihmisiinhän voi olla edelleen yhteydessä.

Uuden etsiminen ei ole ihan helppoa, sillä olemme ihan omakohtaisesti huomanneet, kuinka vaikeaa on löytää pääkaupunkiseudulta perheasuntoa vuokralle. Yksiöitä ja kaksiota on kyllä, pieniä kolmioitakin. Mutta meillä on näitä välineitä vaativia harrastuksia sen verran, että ihan mihinkään minikämppään emme kyllä mahdu. Emmekä haluakaan mahtua. Jos tämä korona on jotain opettanut, niin sen, että on ihanaa, kun voi tarvittaessa sulkeutua neljän seinän sisällekin ilman, että ahdistaa.

Joka toinen päivä olen uuden kodin löytämisestä ahdistunut, joka toinen päivä olen luottavainen. Mies lohduttaa minua, että voimme pistää tavarat hetkeksi vuokravarastoon ja asua vaikka asuntoautossa. No, onhan sekin totta. Viimeksi hiihtolomalla tein ensin viikon töitä autosta käsin ja toisen viikon lomailimme.

Alkuvuoden hyvästeihin liittyy siis pojan muutto, kodin myynti, mutta hyvästit myös toiselle kisullemme. Lunalla todettiin loppusyksyllä kilpirauhasen liikatoiminta, jonka lääkitys yhdistettynä munuaisten vajaatoimintaan vei hänet lopulta siihen kuntoon, että me päästimme hänet pois.

Välillä meinaa tulla itku vieläkin, sillä Luna oli tämän korona-ajan työkaveri, joka piti minulle joka päivä seuraa työhuoneessani ja muistutti, kun alkoi olla aika pistää läppärin kansi kiinni. Uskollinen neuleiden laaduntarkkailija ja kertakaikkisen nätti kisu.

Onneksi tuo toinen katti vielä porskuttaa, vaikka onkin samanikäinen kuin Luna. Eilen mummokissa villiintyi leikkimään kuin pentu, sillä hän löysi kevääseen heränneen nokkosperhosen, joka räpisteli pitkin kotiamme.

Tällaisia elämänmuutoksia siis tänne.

Susanna

Ei lapsimuseolle

Lapsi muutti kotoa uutenavuotena, joten seurauksena oli lumipalloefekti. Hän otti mukaansa sohvamme, joten roudasimme olohuoneeseen toisen takkahuoneen sohvista. Hän vei myös sänkynsä, joten minun työhuoneestani siirrettiin sänky hänen vanhaan huoneeseensa vierassängyksi. Erilasia lipastoja ja hyllykköjä lähti vähän sieltä sun täältä, ja muutenkin kellarikerroksen vallanneen muuttolaatikkopinon alta vapautui melkoinen villakoiralauma, joten tiedätte, mitä me puuhasimme koko viime viikonlopun…

Koska meillä on suunnitelmissa pistää talo myyntiin myös tässä kevään aikana, ei pojalla ollut sellaista vaihtoehtoa, että hän olisi voinut jättää tänne epämääräistä kamaansa hirveästi lojumaan. Kun hän muutti, niin hän muutti oikeasti. Meillä ei siis ole enää hänen huonettaan, vaan on vierashuone, jonne hän on toki erittäin tervetullut aina.

Meillä ei siis ole lapsimuseota, jossa kävisin silittelemässä ikävissäni hänen vanhoja tavaroitaan. Jos ja kun ikävä iskee, hänet pitää nähdä tai hänelle pitää soittaa. Minusta muistot eivät muutenkaan ole tavaroissa vaan oikeasti yhteisissä, mieleen tallennetuissa hetkissä ja korkeintaan valokuvissa. Nekään eivät enää vuosiin ole vieneet fyysistä tilaa mistään.

Ja onhan tämä raivokas rymsteeraus ollut myös tietynlainen puhdistautuminen ja siirtymäriitti. Uutta kohti, me kaikki, nyt.

Susanna

Nämä Muuramet siirtyivät olohuoneeseen. Ne ovat ajalta, jolloin itse muutin kotoa.
Olohuoneeseen kannettiin sohva takkahuoneesta.
Pojan huone on nyt vierashuone.
Ykkösluokan hymypoika jäi.
Mun työhuoneeni ei ole enää vierashuone, sillä sänky lähti.
Takkahuoneeseen jäi toinen sohvista.

Muutosten ja muuttojen vuosi

Vuoden vaihtuminen on monille elämänmuutosten aikaa. Meille se on nyt sitä isosti. Nimittäin poika lentää uudenvuodenaattona pesästä. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan kahdestaan miehen kanssa. Haikeaa? Juu, kyllä sitäkin. Mutta ennen kaikkea iloa pojan puolesta kaikesta siitä uudesta, jännittävästä ja mukavasta, mitä hänelle uusi vuosi tuo tullessaan.

Tyhjän pesän -syndroomalle pistämme kampoihin siten, että  muutos sysää liikkeelle muutoksia myös meidän elämäämme. Emme nimittäin aio jäädä tähän taloon huhuilemaan toisiamme, vaan tarkoituksena on pistää keväällä koti myyntiin.

Minne sitten suuntaamme? Siinäpä visainen kysymys, sillä haluaisin löytää paikan, jossa olisi helppo yhdistää työ, harrastukset, huvit ja ystävät. Etsinnässä on siis vuokra-asunto, 3-4 h ja keittiö – asumismuodolla sinänsä ei ole merkitystä, mutta vuosien omakotiasumisen jälkeen parvekkeellinen kerrostaloasunto tai rivari olisi ehkä vaihtelua.

Jos siis olet kiinnostunut joko espoolaisen omakotitalon ostamisesta tai kivasta naapurista, niin saa vinkata. 

Ensi vuosi tuo siis todennäköisesti isoja uudistuksia elämäntapaan ilman elämäntaparemonttejakin. Ja kuntokin nousee muuttolaatikoita kantaessa.

Hyvää uutta vuotta,

Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑