Talvi on voitettu!

Vähän hassua, että mun mielestä talvi on voitettu, kun nythän se oikeasti vasta on tullut. Mutta mun mielestä talven pahin osio on takana, kun  aurinko laskee vasta neljän jälkeen ja kun mustan maiseman sijaan meillä on pimeälläkin valoa heijastava hanki. Nyt on talvi, mutta se näyttäytyy minulle nyt valoisana ja toiveikkaana.

Olen tullut viime vuosina siihen tulokseen, että kärsin kaamosväsymyksestä. Sen oireet alkavat lokakuun puolivälin jälkeen, kun viimeisetkin värikkäät lehdet ovat tippuneet puista. Edessä on vain mordorin pimeys.

Etenkin täällä etelässä talvi saattaa olla vain ikuinen syksy. Ilman ainoatakaan talven valoisaa puolta: talvilajeja.

Onneksi oireeni ovat suhteellisen lieviä. Olen väsynyt, kyyninen ja kärttyinen. Yltiöpositiivisesta ihmisestä kuoriutuu marras-joulukuun ajaksi ihminen, joka VALITTAA.

Onneksi olen jo oppinut, että niin kuin talvikin, myös oma oloni menee ohi. Ja onneksi se menee ohi aika nopeasti, tammikuun puolivälissä on minun kirjoissani jo kevään merkit nähtävillä, varsinkin nyt, kun on lunta.

Onneksi olen myös oppinut selviytymisniksejä: vaikka ulos ei huvittaisi yhtään mennä, kannattaa silti mennä. Liikunta ja raitis ilma tekevät ihmeitä.

Tänä talvena kaamosväsymys oli oikein erityisen ankara. Syitä oli mielestäni kaksi: ensinnäkin olen kärsinyt pahoista selkä- ja lonkkavaivoista, pahimmillaan jatkuvista kivuista. Ja siinä vaiheessa, kun vaivaa vielä tutkittiin, minulta oli pehmeällä alustalla kävelyä lukuunottamatta kielletty kaikki. Ja kun pehmeällä alustalla kävely oli mahdollista vain valoisaan aikaan (ei valaistusta), jäi sekin aika vähiin. Toinen syy oli se, että nyt ei tietenkään ole ollut mahdollista katkaista kaamosta etelänreissulla, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Useimpina talvina ollaan joulu vietetty jossain lämpimässä ja aurinkoisessa paikassa. (Kolmas syy on sitten ikä, kaamosoireet kuulemma monesti pahenevat iän myötä).

Mitä tässä sitten on tehty, kun ei ole voinut juuri liikkua eikä matkustaa? No, norjalaisia ja islantilaisia villapaitoja on syntynyt aika monta. Nyt niille on hyvät kelitkin. Lisäksi olen niitä tehdessäni kuunnellut äänikirjoja.

Ja lisäksi olen tietysti harrastanut itsesäälissä kieriskelyä ja talven manaamista. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka sitä ovat joutuneet kuulemaan. Lupaan korvata kaiken nyt, kun alan pikkuhiljaa olla oma positiivinen ja energinen itseni. Lupaan korvata kaiken hehkuttelemalla ihanaa elämääni ja raportoimalla kaiken, mitä olen saanut aikaan (varasto, vaatekaapit, eteisen kaapit ja vessankaapit on jo siivottu!). Tulette niin toivomaan, että olisipa pian marraskuu…

Valoa kohti!

Susanna

Linka Neumannin Norjalaisia villapaitoja -kirjan Tusseladdista tuli niin kiva, että se päätyi äidilleni.
Islantilainen klassikko: Riddari.
Linka Neumannin Hopi-neule on hänen kakkoskirjastaan, jota ei saa vielä suomeksi.
Tämä Maja-neuletakki on nyt työnalla, kuten myös Alasuq-neuletakki.

Normaalia vuotta

Tämä taitaa olla vuoden viimeinen bloggaus, ja hyvä niin. Se nimittäin tarkoittaa, että tämä vuosi alkaa vedellä viimeisiään. Oikeastihan vuodenvaihde on vain ihmisen keksimä juttu, elämä jatkaa kulkuaan, vaihtui vuosi tai ei – mutta henkisesti vuodenvaihde on silti jotenkin aina uusi alku. Toivottavasti tulevasta tulee normaalimpi.

Tämä vuosi alkoi täynnä suurta odotusta: meillä oli edessä elämämme reissu Uuteen-Seelantiin. Ja sellainen se olikin. Ehdottomasti unelmamatka. Ja näin jälkikäteen ajateltuna varsinkin tajuaa, miten onnekkaita olimme ja miten pienestä kaikki lopulta oli kiinni, että reissu ylipäätään toteutui. Pieni virus seurasi kintereillämme, ja rajat sulkeutuivat perässämme koko ajan.

Paluu kotimaahan ja karanteeniin olikin sitten melkoinen shokki. Kevät oli hyvin poikkeuksellinen. Täynnä monenlaista huolta ja stressiä, mutta siitäkin selvittiin. Pienin murheista (mutta murhe silti) oli se, että minun 50-vuotisjuhlani peruuntuivat. Juhlia piti perusteellisesti ja moneen otteeseen. Voidaanko sopia, että täytän oikeasti 50 vasta, kun tämä hässäkkä on ohi?

Kevään ja kesän jälkeen olikin takki aika tyhjä, puolessa vuodessa oli tullut elettyä koko vuoden edestä. Mutta jotenkin syksykin sinniteltiin ja tässä ollaan. Loppupeleissä kuitenkin aika onnekkaina.

Olen leiponut. Olen tehnyt norjalais- ja istantilaisneuleita.  Olen opetellut golfaamaan (en vielä oppinut). Olemme tehneet isompaa piharemonttia ja pienempää sisäremonttia. Olemme miehen kanssa olleet helmikuun puolivälistä asti lähes 24/7 saman katon alla. Tsempit siis myös miehelle.

Vaikka vuodessa on paljon hyvää, niin toivon, että ensi vuonna pääsee vähän normaalimpiin kuvioihin. Olisi ihana halata omia vanhempiaan. Olisi mahtavaa ylipäätään nähdä perhettä ja ystäviä ilman huolta. Olisi ihana päästä treenaamaan. Ja pääsisipä etelän aurinkoon, edes kerran. En toivottele onnellista vuotta 2021, ihan tavallinen, normaalikin vuosi on oikein hyvä.

Susanna

Tongariron kansallispuistossa – kaukana koronahässäkästä.
Hokitikan ihmeellisellä rannallakin tuli käveltyä.
Synttäripatikointi sitten kotoisasti Nuuksiossa. Vappumunkit eväänä – totta kai!
Synttäreitä kippisteltiin virtuaalisesti.
Puutarhaa tuli laitettua.
Matkailua kotimaassa.

Syksyn sisustustäydennyksiä

Ulkona sataa ja on pimeää, joten tulee käperryttyä neljän seinän sisään. Nyt korona-aikana on tullut muutenkin vietettyä kotona aikaa enemmän kuin koskaan. En ole tosiaankaan mikään jatkuva sisustaja, sillä vähän niin kuin vaatteissakin, haen pitkäkestoisia ratkaisuja ja juttuja, jotka miellyttävät silmääni kauan. Kynttilöillä ja tyynyillä voi sitten hakea vähän vaihtelua.

Nyt kun näyttää siltä, että työhuone on työhuoneeni myös koko talven, kaipasin ilmeeseen pientä viimeistelyä.  Työhuoneestani puuttui matto, joten sellainen piti saada. Kissataloudessa matolle on vaatimuksia: sen pitää hylkiä likaa ja olla pestävä. Valintani olikin 100-prosenttinen villamatto. Sen väritys ei ole vaalea, mikä olisi valkoisten kissojen taloudessa tietysti kaikista paras. Tällä kertaa nimittäin kaipasin väriä. Kuvio tekee kuitenkin matosta suhteellisen armollisen myös kissankarvojen (ja -oksennusten!) suhteen, ne eivät erotu ihan heti.

Tilasin maton netistä, ja jännitti vähän, vastaako tuote nettisivujen kuvaa. Täytyy sanoa, että matto oli täysosuma – se tuli muutamassa päivässä ja istuu mielestäni huoneen värimaailmaan täydellisesti.

Se on niin ihana, että melkein tekisi mieleni hommata myös makkariin uusi matto. Voisivatko kissat oksentaa nykyisen päälle niin, ettei se olisi enää pelastettavissa?

Mieleni teki myös uutta säilytyskalustetta kirjoille ja bujoilutarvikkeilleni. Halusin saada etenkin kirjat piiloon. Arvoin hetken uuden hyllyn ostamista, mutta päädyin kuitenkin kestävämpään ratkaisuun: ostin olemassa olevaan Ikean Billy-hyllyyn siihen sopivat ovet. Eli säästin reippaan summan rahaa ostamalla kokonaisen hyllyn/kaapin sijaan vain ovet.

Näillä sisustushankinnoilla huonestani tuli niin kiva, että taidankin viettää täällä työpäivien lisäksi myös enemmän aikaa: nykyään joogaan lattialla, teen käsitöitä ja kuuntelen podcastejä huoneessani. Kyllä jokainen nainen tarvitsee oman huoneen.

Susanna

Jakkaran sisältä löytyy käsitöitä.
Kirjahylly on nyt kirjakaappi.
Vaaleaa ja väriä.
Viestintäkonsultin työpiste.

Kahden (tai useamman) projektin taktiikalla

Mä rakastan projektien suunnittelua ja starttaamista – sekä töissä että kotona. Olen se, jolla on pieni lähtökitka ja jolla on kauhea energia käynnistää jutut. Ei mulla projektit kesken jää, kyllä mä ne maaliin vien. Valmistuminen innostaa yhtä paljon kuin starttaaminenkin, mutta siinä välissä on hyvä, että joku muukin vie hommaa eteenpäin ja saa meikäläisenkin fokuksen pysymään työnalla olevissa asioissa, muuten mun mielenkiinto saattaa siirtyä seuraavaan asiaan.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joilla on vain yksi projekti työnalla. Miten ihminen voi keskittyä mihinkään yhteen asiaan kokonaisen työpäivän ajan? Kuukaudesta tai vuosista puhumattakaan! Siksi mä olenkin töissä viestintätoimistossa, jossa sekä asiakkaat että hommat ovat moninaisia. Se on ihan parasta.

Vähän samanlainen olen käsityöprojektienkin kanssa. Vaatii hirveää keskittymiskykyä, kurinalaisuutta ja pitkäjänteisyyttä edistää vain yhtä käsityötä kerrallaan. Entä jos ei huvita tehdä palmikkoneuletta juuri sillä hetkellä? Tai entä jos katselee televisiosta niin intensiivistä ohjelmaa, ettei kirjoneuleohjeen lukeminen onnistu samalla? Ja varsinkaan en ymmärrä siitä, että joku kutoo pelkkiä villasukkia. Sehän on kärjistetysti sama kuin meikäläinen kirjoittaisi töissä samaa lehdistötiedotetta uudelleen ja uudelleen! Joo tiedän, että villasukkiakin on erilaisia, ja haastetta löytyy vaikka kuinka paljon, mutta silti.

Mulla on siis lukuisia (oikeasti varmaan yli 10) neuleprojektia kesken koko ajan. Teen sitä, joka sillä hetkellä innostaa eniten tai sopii siihen tilanteeseen. Kaikki valmistuvat kyllä aikanaan, mutta monesti vanhan projektin edelle kiilaa jokin uusi, ainakin hetkeksi. Kaivan kyllä välillä naftaliinista niitä kuukaisia ja joskus vuosiakin kesken olleita ja sitten apinan raivolla saattelen ne loppuun.

Nyt olen projektinhallintamenetelmässäni siirtynyt kahden projektin työstämiseen yhtä aikaa. Yksi työ on olohuoneen sohvalla, ja sitä työstän telkkaria katsellessa. Toinen on työhuoneessani, ja sitä työstän podcasteja, äänikirjoja tai ystäväpuheluita kuunnellessani. Taktiikka on toiminut oikein kivasti, molemmat etenevät, tosin pakko on myöntää, että telkkarin äärellä tehty työ on sadeiltoina edennyt rivakammin.

Työnalla on ollut viime aikoina neuleliivi – neuleliivit ovat nimittäin muotitrendi ja haluan olla aallon harjalla ja saada sen valmiiksi ennen kuin trendi on ohi. Ja toinen projektini on ollut myös erittäin trendikäs: norjalaisneule, islantilaisesta lampaanvillasta. Islantilais- ja norjalaisneuleet ovat nyt kuuminta hottia (joo kirjaimellisestikin, sillä ovat todella lämpimiä). Itse tosin olen tehnyt ekan islantilaisneuleeni jo jokunen vuosi sitten, joten olen tykännyt niistä aina.

Norjalaisneuleeni malli on Linka Neumannin Alasuq, joka on neulottu Álafosslopi-langasta. Se valmistui juuri ja se on loistava ulkoiluneule, tänne etelän talvisäihin aivan loistava, sillä se suojaa varsin hyvin sekä pieneltä sateelta että tuulelta. Alle mahtuu takki, jos enemmän kaipaa suojaa.

Myös liivi on myös pian valmis, ja seuraavaksi tartun jo aloitettuun neuletakkiin ja lisäksi annan itselleni luvan startata myös seuraavan islantilais- tai norjalaisneuleen. Yksi uusi ja yksi keskeneräinen siis seuraavaksi työnalle.

Lämpöä!

Susanna

Islantilaiset pitävät neuleita takkeina, niin lämmintä on islantilaisvilla!
Jämälangoista syntyi pari erilaista pantaa.
Värejä ankeutta vastaan!

Oppiiko ihminen ikinä?

Ei se opi tai oppii hyvin huonosti. Tässäpä sitä sitten maailman lyhyin bloggaus aiheesta. Voitte hajaantua, täällä ei ole mitään nähtävää!

Pohdittiin aihetta ystävän kanssa lenkillä ja todettiin, että ihminen on tosi huono ratkomaan omia ongelmiaan. Muiden ongelmat ovat yleensä helpompia. Tai ainakin ne on helpompi ratkaista.

Voitaisiinko siis sopia, voitaisiin ystävien kesken ratkoa aina toisten ongelmat (tai terapeutin, jos siltä tuntuu). Toki sitä tulee tavallaan keskusteluissa tehtyäkin, mutta ei oikeasti kuitenkaan. Jos ystävä sanoo mulle, että voisitko nukkumisongelmiesi vuoksi kokeilla juovasi vähemmän kahvia, niin mä sitten oikeasti joisin vähemmän kahvia.

Toisaalta kyllä me jokainen monesti tiedämme, mitä meidän pitäisi elämässämme tehdä. Me ei vaan uskota itseämme.

Mä tiedän, että kun on kiirettä töissä, niin pitäisi sitten vähemmän riuhtoa kuntosalilla, stressata kotihommilla ja illat pitäisi rauhottaa, jotta saa kunnon yöunet. Mutta sitten jostain syystä kuitenkin on vaikeaa tehdä niin ennen kuin on aivan pakko.

Tiedän myös, että olisi tosi tärkeää syödä lounasta, mutta jostain syystä etenkin etätöissä lounas typistyy usein joksikin hätäiseksi mikroateriaksi sillä seurauksella, että työpäivästä tulee tauoton putki ja illalla on koko ajan nälkä.

Huvittavaa on myös se, että olen saattanut jakaa ystäville aivan samoja neuvoja kuin mitä minun olisi pitänyt noudattaa itse. Noudatinko? En.

Mistä hommassa siis kiikastaa, jos me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tee? Eikö minulla ole auktoriteettia omaan itseeni? Olenko vain niin jumahtanut omiin tapoihini? Onko niin, että kaikki fiksut ohjeet koskevat vain muita, mutta olen itse poikkeustapaus, johon eivät säännöt ja ohjeet päde?

Mitäpä jos ryhtyisimme jakamaan neuvoja ystävien sijasta itsellemme? Ja samaan tapaan, kun esitämme heille rakkaudellisia kysymyksiä, niin kysyisimme niitä itseltämme? Susanna, voisitko tuntea enemmän itsemyötätuntoa?

Olisitko oman elämäsi konsultti, joka ei pelkästään jätä hyviä ohjeita mapissa pöydälle vaan auttaa asiakastaan (itseäsi) viemään ne maaliin saakka?

En sano pelkästään uskokaa itseenne, vaan sanon, että uskokaa itseänne.

Susanna

Paketti Jo & Judyltä – mindfulness-henkistä planner-kamaa.
Unelmia – vai päämääriä?
Post it -lappuja.
Elämän tarkoitus.
Kun töissä on kiire, vapaalla ei saa olla. Joogahetki rauhoittaa.

Vastalääkkeitä

Työkiireet, korona-ahdistus ja päälle puskeva kaamos. Siinä ihan riittävästi aiheita vetää vastalääkkeet kehiin. Ja parhaita vastalääkkeitä ovat ystävä ja ulkoilma. Ja minullapa on onni, että minulla on maailman paras ystävä ja hän on vielä ulkoilmaihmisiä, eli homman voi paketoida varsinaiseksi tehokuuriksi.

Jostain kumman syystä monet ajattelevat, että ulkoilu on kesähommaa. Mutta kun illat pimenevät ja kelit huononevat, niin entistä tärkeämpää olisi nauttia jokaisesta mahdollisuudesta liikkua luonnossa, kuunnella hiljaisuutta (tai ystävän höpötystä) ja hengitellä muutakin kuin ilmastoitua ilmaa.

En ole mikään eräjorma, olen sellainen hyvän sään ulkoilija. Pikkuinen sadekuuro ei toki haittaa, mutta ei minua saa moneksi tunniksi patikoimaan, jos taivaalta tulee märkää. Mutta kyllä joka viikko löytyy kalenterista aikaa ja sääennostusta siedettävää keliä kävelylle. Jos on onnea, sellainen keli osuu viikonlopuksikin, jolloin on tietty tilaa kunnon ulkoilulle.

Pääkaupunkiseudulla on runsaasti vaihtoehtoja etenkin autolliselle, mutta Nuuksioon pääsee myös bussilla, sillä on reittivaihtoehtoja vaikka kuinka paljon. Lyhyen ajomatkan päässä sijaitsee myös Kirkkonummella sijaitseva Meikon luonnonsuojelualue.

Nyt on maailma siis parannettu viikonlopun aikana. Katsokaa nyt, on paljon kauniimpi kuin viime viikolla!

Susanna

Ihana valo – niin on nimesi kaunis sana.
Hengitys höytyää jo, mutta aurinko lämmittää vielä.
Hiljaista.

Tyylilyyli

Järkytyin, kun törmäsin eräässä Facebookin ryhmässä naisen tekemään avaukseen, jossa hän vakavasti pohti, onko hänen nuorekas tyylinsä liian nuorekas. Pohdinta oli saanut alkunsa tyyli- tai pukeutumisasiantuntijan kommentista, hänen mielestään farkut ja tennarit eivät sopineet keski-ikäiselle naiselle.

En olisi uskonut, että nykypäivänä enää joku, varsinkaan alan ammattilainen, tuollaista kehtaisi väittää. Pitäisikö Aira Samulinin vetäistä päälleen punaisten sukkahousujen sijaan kamelinväriset tuhannen denierin sukkahousut, minihameen sijaan mieluusti vähintään puoleen sääreen ulottuva tanttu ja vaihtaa kampauksensa johonkin maantienharmaaseen?

Minä en ole muodin, pukeutumisen tai tyylin ammattilainen, mutta mulla on yksi neuvo: tyyli syntyy persoonasta ja tilannetajusta sekä näiden kahden yhdistämisestä. Jos farkut ja tennarit sopivat persoonaasi, anna palaa – paitsi jos olet menossa työpaikkahaastatteluun finanssialalle tai linnanjuhliin.

En koe, että ikä rajoittaisi omaa pukeutumistani mitenkään. Vartalo voi rajoittaa, mutta se onkin eri asia, ja sekin aivan pelkästään omien korvieni välissä oleva juttu. Kropankaan ei tarvitsisi antaa rajoittaa, mutten vain enää tunne oloani mukavaksi ja luontevaksi samassa asussa kuin vielä 15 vuotta sitten.

Oma tyylini on melko ajaton, mutta myös rento. Muotia en juuri seuraa, sillä se ei minua kiinnosta. Haluan joka tapauksessa käyttää vaatteita mahdollisimman pitkään ja ajattelen, että harmaa kashmir-neule toimii pidempään kuin neonkirjava napapaita.

Onko teidän tyylinne muuttunut iän myötä, ja jos on, niin onko se johtunut iästä vai siitä, että olette muuttuneet? Olisi kiva kuulla kommentteja!

Susanna

Tämä mekko kuuluu suosikkeihini edelleen, vaikka se on jo useamman vuoden takaa (kuten hiuksista näkyy).
Navy-tyyli sopii myös maalle.
Jälleen kerran kestosuosikki – ainakin 10 vuotta vanha mekko. Nainen hitusen vanhempi.
Farkkutyttöys ei ole iästä kiinni

Helppoa kuin tanssi

Terveisiä golf-kentältä taas. Juhannuksesta asti on hakattu palloa koloon ja vielä enemmän päätä seinään. Mutta hei, kehitystä ei ole tapahtunut taidoissa, mutta luonteessa kyllä! Olen oppinut hyväksymään sen, että mies on lajissa luonnonlahjakkuus ja mä luonnonhuonokkuus. Olen myös oppinut oikeasti tykkäämään siitä huolimatta, etten osaa yhtään. Jollain masokistisella tavalla olen päättänyt, etten luovuta. Ennen katkeaa maila kuin multa pinna. Tosin voihan se mailakin katketa, se on jo kerran todettu kentällä, kun miehen maila meni säpäleiksi lyödessä.

Universumin mittakaavassa tietysti lajin harrastaminen kolmen kuukauden ajan ei ole mitään. Joku ammattilainen kuulemma totesi, että golfissa ensimmäiset 10 vuotta ovat vaikeimmat. Että ihan kohta helpottaa siis.

Golfissa on yllättävän paljon samaa myös tanssin kanssa: rytmi, swing, painonsiirto ja vartalon rotaatio. Naureskelinkin, että olisi hienoa ja Tanssii tähtien kanssa -tuomaristo arvioisi jokaista lyöntiäni kuten tanssia.

Jukka Haapalainen: Rotaatio oli voimakas, mutta painonsiirrossa oli ongelmia, minkä vuoksi suoritus vaikutti väkinäiseltä. Seuraavissa treeneissä panostaisin erityisesti löytämään sen, missä vartalonpaino on.

Helena Ahti-Hallberg: Olihan tämä ihan viihdyttävä esitys, muttei tämä kyllä golfia ollut.

Jorma Uotinen: Tässä oli lupaus, mutta ei lunastusta. Tässä on vilpitön halu pelata golfia, mutta kyllä se enemmän peltotyöltä näytti – swingin sijaan kuokkimista. Puvustamoon kuitenkin kiitokset, Golf Sky on jälleen hoitanut hommansa hienosti.

Että semmosta tällä kertaa!

Susanna

Rento kuin rautakanki

Keski-ikäinen tarvitsee luottohierojan. Mulla on sellainen. Hän on Mikko. Olen käynyt Mikolla enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo usean vuoden ajan. Hän on hieronut juoksuvammat jaloistani, möyhinyt kireät piriformikset pakaroistani ja Mikollehan minä menin, kun golf-kuokkiminen jumitti rintarankani.

Mikko on loistava hieroja. Lisäksi hän osaa piikittää, piikittämiseksi kutsun kuivaneulausta, jota Mikko tekee, kun jokin lihas on oikein juntturassa. Ja nyt Mikolta sujuu myös voice massage, joka auttoi viimeksi, kun mulla oli yöllisten hampaidenkiristelyn jäljiltä leukalihakset bodattuna broilerinfileiksi. Hänellä on siis konstit lähes kaikkiin keski-ikäisen kremppoihin.

Mikä on luottohierojani salaisuus? Tietenkin rautainen ammattitaito, sillä hän suhtautuu työhönsä erittäin kunnianhimoisesti ja on kiinnostunut itsensä kehittämisestä. Mutta lisäksi hänellä on oikea tatsi. Hieronnan ei saa sattua, mutta kyllä sen pitää tuntua. Kolmas valtti on helppo lähestyttävyys. Muuten käy niin, että lähdet hierojalta jännittyneempänä kuin sinne tulit.

Rentoa viikonloppua!

Susanna

Keski-ikäisen käty

Me ollaan oltu miehen kanssa helmikuun puolivälistä asti aika lailla 24/7 yhdessä. Ensin ihanalla lomareissullamme Uudessa-Seelannissa, sitten palasimme karanteeniin ja etätyömoodiin. Kesällä tein yhden viikonloppureissun ystäväni luo Tampereelle, mutta muuten siis olemme olleet yhdessä lähes koko ajan. Kyllä tuon kanssa viihtyy, mutta kyllä ekstrovertistakin oli ihanaa, kun mies lähti miesten kalareissulle pitkäksi viikonlopuksi: käty!

Keski-ikäinen nainen iloitsee kätystä aivan yhtä paljon kuin teinikin. Mutta se ilo otetaan irti aivan eri tavalla. Mun viikonlopun saldo on: vaatekaapin siivous, eteisen kaappien siivous, jääkaapin siivous, noin neljä tuntia puutarhan syyshommia, golf-tunti, akvarellimaalausta, pyykinpesua ja silitystä, 1,5 tunnin kävelylenkki ja ystävän kanssa maailman parantaminen viinien ja juustojen äärellä. Nyt varmaan toteatte, että onneksi lista päättyi tuohon viinittelyyn ja juustotteluun, eli jotain on jäljellä siitä teini-Susannastakin vielä.

Kertakaikkisen puuhakas viikonloppu on siis ollut. Mutta kuitenkin rento. Sillä yksin puuhastelemisessa on se hyvä puoli, että asiat saa tehdä omassa tahdissa. Ja vaatekaappien siivoushan on musta kertakaikkiaan mukava harrastus.

Nyt on koti siis putsis clean ja pihakin lähes valmis syksyntuloon. Ja kyllä se syksy sieltä tulee, sen näkee jo vaahteroiden väreistä, tuntee syksyisestä tuulesta ja haistaa metsän kosteudesta. Mutta tällaisina päivinä voi vielä huijata itseään, etsiä aurinkoisen ja suojaisan paikan pihalta ja voi kuvitella vielä, että on kesä.

t. Susanna

Vastavärileikkiä akvarelleilla.
Sama vastavärileikittely.
Punahatulle uusi koti.
Tämä kukkii hulluna.
Sitruunasatoa.
Ruusut kukkivat edelleen.
Syysistutuksia.
Nämä ottivat iisisti.
Laihialainen permanentti: letit märkiin hiuksiin yöksi.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑