Voihan voisilmäpulla!

Elämme haastavia aikoja – myös bloggaajalle. Päiväni murmelina -elämästä on vaikea keksiä kerrottavaa. Viikonpäivät menevät sekaisin, sillä olen joka päivä kotona. Olen myös joka päivä tietokoneella. Teen joka päivä käsitöitä, laitan ruokaa ja liikun. Tai siis, liikun varmasti liian vähän, sillä kotikonttorilla ei tule käveltyä edes autolle, toimistolle tai lounaalle. Mutta muun liikunnan suhteen olen ollut aika kurinalainen: joka päivä on pakko harrastaa liikuntaa vähintään puoli tuntia.

Liikunta tuo päivään edes jonkinlaisen katkon. Se on syy kiskaista itsensä koneelta. Se on myös hyvää tasapainoa tälle koronaherkuttelulle – ja nyt meillä on yleiskone, joten syitä liikkua on nyt 30 enemmän (pakastimessa on nyt 30 voisilmäpullaa). Kyllä, resepti on maailman paras ja onnistuin ensiyrittämällä.

Treeni on ollut kahvakuulailua ja kävelemistä, sekä nyt viime viikkoina myös juoksua. Lisäksi olen aina silloin tällöin osallistunut virtuaalisille jumppa- ja tanssitunneille. Lisäksi mielessä on käynyt, pitäisikö starttailla golf-harrastusta… kaikkea se viisikymppisyys teettää!

Susanna

IMG_2280
Kinuskikissan voisilmäpullat – omnomnom.

 

 

 

 

 

Armoo!

Siitä tietää, että on keski-ikäinen, että sattuu. Jos ei satu, on kuollut. Näinhän sitä sanotaan ja siksi minä olen viime vuoden ajan jopa ajatellut, että tämä täytyy nyt vain kestää. Aamuöisin särkee pakaroita ja kroppa on rento kuin rautakanki. Olen käynyt juoksulenkeillä, vaikka olen tiennyt, että se pahentaa vaivoja. Olen ajatellut, että liikuntaa en lopeta – sitten vasta alkaakin sattua, jos ei liiku.

Viime aikoina vanha piriformis-vaivani (pakaran syvä lihas) on kuitenkin pahentunut. En tiedä, onko vaiva varsinaisesti vuoteen ollut pois kertaakaan. Välillä se on ollut parempi ja viime aikoina siis sellainen, että joka yö särkee. Olo on kokonaisvaltaisesti niin jäykkä, että äkillisiä liikkeitä tekee mieli välttää – vihlaisee pahemmin kuin juurihoito.

Mikä hemmetti siinä on, että sitä vain ajattelee, että tämä menee ohi tai helpottaa, kun vain jatkan samaa rataa? Jos haluaa, että jokin asia muuttuu, pitää muuttua tai muuttaa jotain.

Minä menin hierojalle. En sellaiselle tuoksukynttilähierojalle, joka sivelee sinut rennoksi lämpöisillä kivillä. Vaan sellaiselle hierojalle, jonka työhuoneessa on luuranko ja josta poistut mustelmilla ja silmäkulmat kostuneina.

Hieroja ei pelkästään leiponut minua mustelmille fyysisesti vaan myös henkisesti. Hän sanoi minulle, että sen lisäksi, että olen tehnyt liian vähän lihashuoltoa olen treenannut vääriä lajeja liikaa. Hän sanoi minulle, että tässä iässä voisi vaikka tunnustaa tosiasiat ja luopua lajeista, jotka eivät (enää) tee kropalle hyvää. Sellainen on juoksu.

No, tavallaanhan olen sen tietänyt. En ole käynyt juoksemassa kuukauteen, sillä en ole vain pystynyt. Juoksu sujuu hyvin, mutta seuraava yö ei. Olen tietänyt asian, mutten ole sitä myöntänyt.

Mulle on ilmeisesti sekä oman lantionrakenteen että juoksun seurauksena kehittynyt niin sanottu piriformis-oireyhtymä. Pahimmillaan se estää jopa kävelyn, multakin se on joskus ”vienyt jalat alta”. Siihen pisteeseen en haluaisi enää päätyä, niinpä ajattelin pistää asiat tärkeysjärjestykseen nyt.

Tässä iässä ei enää liikuta (tai ainakaan minä en liiku) enää sen vuoksi, että saisi mitaleita kaulaan. Liikun, koska haluan olla hyvässä kunnossa nyt ja vanhana. Liikun, koska se saa hyvän olon. Ja ehkä vähän senkin vuoksi, että mahdun vaatteisiini. Ja jos jatkan nykymalliin, en ole hyvässä kunnossa nyt enkä vanhana, en saa hyvää oloa. Ja luultavasti en pysty liikkumaan lainkaan enkä mahdu vaatteisiini.

Liian jääräpäinen suhtautuminen juoksuun siis estää minua saavuttamasta mitään liikunnan tavoitteitani. Ristiriitaista.

Hieroja suositteli armollisuutta ja lempeyttä omaa kroppaa kohtaan. Hän ehdotti tilalle vesilajeja, kuten vesijuoksua.

Alkujärkytyksen jälkeen päädyin myös etsimään netistä tanssikoulujen ohjelmia. Ehkä tämä tarjoaa mahdollisuuden aloittaa lattaritanssit uudestaan?

Olkaa armollisia itsellenne!

Susanna

 

Skarppaan, en karppaa

Olen bloggaillut aiemmin, ettei tässä blogissa laihduteta. Pidän siitä kiinni. Nyt on kuitenkin aika pistää elämäntavat jälleen raiteille – se on ihan eri asia kuin laiduttaminen!

Olen aina liikkunut. Jos olen ollut liikkumatta, en ole voinut liikkua. Niin tänäkin kesänä. Ensin iski kesäloman hillittömän tenniksenpeluun jälkeen lonkkaan limapussintulehdus, joka oireilee itseasiassa edelleenkin aina välillä. Sen päälle tuli leikkaus ja siitä toipuminen. Kävelylle lähdin ekaa kertaa kaksi päivää leikkauksesta, mutta ns. normaaliin liikuntaan olen päässyt kiinni kunnolla vasta viimeaikoina.

Ja valitettavasti tässä iässä ei voi pitää 2-3 kuukauden breikkiä liikunnasta ilman, ettei sitä huomaisi. Vaa’alla en tykkää käydä, mutta housut kiristävät.

Tiedän mitä minun pitää tehdä: liikkua. Ja jotta muutos ei kestäisi aivan tuskaisen kauan, pitää samalla myös skarpata syömistä. En kuitenkaan laihduta – sen on ihan eri asia. Sillä en aio luopua mistään, ei aio vetää dieettejä enkä aio olla nälässä. Viiniäkin juon, tosin ainakin nyt alkuun vain kerran viikossa.

En usko laihdutuskuureihin, sillä paino tulee kuurien jälkeen takaisin. Kyse on siitä, että energiansaanti ja energiankulutus ovat tasapainossa pitkällä aikavälillä. Meikäläisellä saanti pysyi kesällä entisellään (tai jopa ylittyi), mutta kulutus väheni. Nyt pitää hetkeksi kääntää homma toisin päin. Sitten on taas balanssin aika. Tavoitteet ovat joulussa. Kaksi kuukautta siis aikaa.

Apuna minulla on personal trainer, jonka kanssa tehtiin viime viikolla kehonkoostumusmittaus. Ei siinä mitään huolestuttavaa ollut: olen normaalipainoinen, lihasmassani on hyvä eikä rasvastakaan tarvitse olla varsinaisesti huolissaan.

Miksi siis elämäntapaskarppaus? Lähinnä sen vuoksi, että trendi on nyt ollut muutaman kuukauden ajan väärä. Ja tässä vaiheessa trendi on vielä helppo kääntää, ensi keväänä ei enää olisi.

Mitäs nyt sitten on luvassa? Kuntosalitreeni 2-3 kertaa viikossa, niistä yksi PT:n kanssa. 2-3 aerobista treeniä viikossa (esim. reipasta kävelyä, juoksua, uintia ja tennistä). Eli 4-6 liikuntakertaa viikossa. Jos on kiire, puolenkin tunnin treeni on parempi kuin ei treeniä lainkaan.

Syömäpuolella ei radikaaleja muutoksia, sillä olen tähänkin asti syönyt terveellisesti. Hiilareita syön nyt vain päivän toisella pääaterialla. Aamuisin lisään maustamattoman jugurtin sekaan maustamatanta rahkaa pitämään nälkää pois. Ja viiniä tosiaan nyt aluksi vain kerran viikossa. Kohtuudella, sanoi traineri. Mikä nyt on kunkin kohtuus?

Raportoin teille matkan varrella edistymisestä ja fiiliksestä. Mutta laihdutusblogia tästä ei tule. Sillä en laihduta. 🙂

Konkreettiset tavoitteet:
– tiukimmat farkkuni mahtuvat taas jalkaan jouluun mennessä
– yläkroppaan lisää lihasta

Päättäväisin terkuin, Susanna

IMG_9909
Salil eka.

Heikkoutena heikkous

Ihminen tuppaa harrastamaan asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä. Tai joista saa nopeasti positiivista palautetta. Ystävistäni joogaa harrastavat ne, jotka ovat jo valmiiksi notkeita.

Itse olen saanut lapsena positiivista palautetta lähinnä tanssilajeista, sillä rytmi on repinyt ruumistani pienestä saakka. Minua ei ole koskaan myöskään vaivannut se, että tanssiessaan pitää heittäytyä tavallisten sovinnaisuussääntöjen ulkopuolelle. Päinvastoin, näytän ihan mielelläni riemuidiootilta.

Se, että olen saanut vain vähän kannustusta liikunnallisuudestani, ei ole kuitenkaan estänyt minua liikkumasta. Harrastin nuorena jopa telinevoimistelua, vaikka siihen minulla ei ainakaan ollut minkäänlaisia taipumuksia. Pelkäänhän temppuja enkä ole edes notkea. Opin kuitenkin puolivoltin, siltakaadon, seisomaan käsilläni ja sain spagaatin tehtyä. Minä siis kehityin heikkouksissani.

Minusta olisi hyvä, jos harrastaisimme asioita, joissa olemme susihuonoja. Ainakin aikuisena. Aikuisen itsetunto ja kärsivällisyys kestävät ehkä paremmin sen, että on jossain aluksi tosi huono.

Jos harrastaa aina vain asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä, ei koskaan kehity heikkouksissaan. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä heikommaksi niissä heikkouksissaan usein tulee. Jäykkä jäykistyy entisestään. Punttisalia inhoava ei jaksa lopulta avata hillopurkkia. Toisaalta voimista ei ole paljon iloa, jos ei saa kenkiä jalkaansa.

Tästä rytmitajusta ei ole oikeastaan kyllä yhtään hyötyä taistelussa ikääntymistä vastaan. Sen avulla ei hillopurkkeja aukaista. Tosin tanssiessa oppii ehkä flirttailemaan ja sitten voi käyttää niitä taitoja hyväkseen saadakseen sen hillopurkin auki?

Minä olen nyt keski-iässä päättänyt kuitenkin panostaa edes vähän heikkouksiini. Yksi niistä on heikkous. Juoksen milloin tahansa kymmenen kilometriä tai kävelen kaksikymmentä. Mutta en jaksa edes roikkua tangossa, leuanvedosta puhumattakaan.

Hommasin kuntosalikortin viime kesänä, motivoin itseäni tapaamisilla personal trainerin kanssa ja äitienpäivälahjaksi pyysin leuanvetotankoa.

Tällä hetkellä eniten minua motivoi salille kuitenkin se, että kotimatkani varrella on sali. Ohi on vaikea ajaa tuntematta pistosta. Eihän treeniin mene tuntiakaan.

Susanna

 

Lupaan ja vannon

Minä olen joka vuosi tehnyt uudenvuodenlupauksia. Ja olen kohtuullisen hyvin myös pystynyt lupaukseni pitämään. Olen muun muassa vähentänyt punaisen lihan ja karkkien syömistä ja liikkunut ulkona enemmän. Yleensä lupaukseni ovatkin liittyneen nimenomaan oman hyvän olon parantamiseen. Mutta vain liikkumisen ja syömisen (tai syömättä jättämisen) muodossa.

Koska oma hyvä olo on muutakin kuin syömistä ja liikkumista, ajattelin tänä vuonna ottaa lupauksiini myös aivan uusia ulottuvuuksia: henkisen hyvinvoinnin ja sosiaalisen hyvinvoinnin. Kokonaisvaltaisempaa otetta keski-ikäistymisen haittojen torjumiseen siis.

Ohessa siis hyvinvoinnin neljään peruskiveen muuratut lupaukseni.

Vierivä kivi

Liikuntaa harrastan kohtuullisen paljon jo nyt. Viime vuonna HeiaHeian mukaan liikuin yhteensä 287 tuntia. Enimmäkseen liikun 4-5 tuntia viikossa, mikä on ihan hyvä saldo. Sitä en pyri lisäämäänkään. Mutta sen sijaan pyrin nyt pitämään liikuntabreikit mahdollisimman vähissä ja lyhyinä. Ja sehän onnistuu, kun on terveenä ja välttyy rasitusvammoilta. Tänä vuonna siis pyrin lisäämään kehonhuoltoa: Suomenojan urheiluhierojat saavat nähdä minua siis useammin ja lupaan myös venytellä itse enemmän. Sen en ei pitäisi olla vaikeaa, sillä HeiaHeian mukaan olen venytellyt viime vuonna kolme kertaa. Hups.

Täytyy syödä (hyvin), että jaksaa

Syöminen on toinen lempiharrastukseni. Sitä en siis aio lopettaa. Haluan syödä hyvin ja säännöllisesti, ja hyvin syömällä tarkoitan sitä, että syön hyvää ruokaa ja syön myös ruokaa, joka tekee minulle hyvää. Jatkan siis sillä linjalla, että punaista lihaa syön harvakseltaan. Karkin syömisen voisin lopettaa kokonaan. Katsotaan, kuinka käy.

Ruokaan liitty myös aivan uusi lupaus: yritän tehdä ruokaa uudella reseptillä vähintään kerran kuussa, niin helposti sitä jumahtaa tekemään samoja vanhoja juttuja. Vinkkejä hyvistä ruokablogeista siis otetaan vastaan!

Mieli virkeäksi

Ja sitten se henkinen hyvinvointi. Lukeminen on viime vuoden aikana jäänyt surkean vähälle. Lukupiiriharrastukseni piti sitä virkeänä monen vuoden ajan, mutta lukupiirin lopahdettua olen laiskistunut. Minimitavoitteena on kirja kuukaudessa.

Jatkan myös aktiivista käsityöharrastusta, mutta yritän tänä vuonna tehdä jotain lahjaksikin. Poika toivoi islantilaisneuletta. Sellainen siis ainakin tekeille.

Uusin myös museokortin. Keski-ikäiset naiset ovat kulttuurin ja museoiden kantava voima, yritän siis käyttäytyä ikäni edellyttämällä tavalla.

Sosiaalinen media ja elämä

En todellakaan aio tehdä somelakkoa. Ehei. Aion ottaa puhelimen lomillekin mukaan ja olla some-aktiivinen niin kuin tähänkin saakka. Mutta aion myös lisätä ystävien livetapaamisia ja kilautteluja kavereille.

Minusta lupaukseni kuulostavat siltä, että minulle tulee kiva vuosi!

Susanna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tuo kirjoneule valmistuu tänä vuonna.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä lankakori tyhjenee tänä vuonna.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Luonnonvalkoinen neule valmistuu tänä vuonna.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämähän on ihan kohta valmis.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑