Tänä vuonna tulee 50 mittariin. Lapsuudessani tämän ikäiset olivat mummoja. Eivätkä pelkästään sanan isoäiti-merkityksessä vaan muutenkin. Tämänikäiset juhlivat syntymäpäiviään laittamalla kahviin maidon sijasta kermaa. Saivat lahjoiksi viirejä ja kultakellon. Pohjanmaalla naiset saivat lahjoiksi niin sanotun kikkikellon, joka oli siis kaulaketjussa roikkuva kello. Sinne se sujahti murresanansa mukaisesti rintojen väliin. Viisikymppinen haaveili lapsuudessani eläkkeestä ja mietti lähinnä sitä, montako ämpärillistä puolukkaa ehtii vielä poimia ennen kuolemaansa.
Lapsuudessani myös luulin, että tämänikäinen on valmis kuolemaan, koska hän on valmis. Hän osaa jo kaiken, mitä tulee koskaan osaamaankaan. Hän on kypsä ja viisas. Tai ainakaan hän ei enää viisastu.
Toki osa käsityksistäni johtui omasta iästä. Lapsena 20-vuotiaskin oli vanha. Mutta ovat 50-vuotiaatkin muuttuneet tässä matkan varrella. Nykyään viisikymppiset pitävät nahkahousuja, opiskelevat kieliä ja lähtevät villille parisuhdematkalle, eikä se oli mikään pakettimatka, jossa seurataan opasta hätääntyneinä kaikesta eksoottisesta.
En tiedä olenko ainoa viisikymppinen, joka ei todellakaan koe olevansa valmis, viisas tai kaiken oppinut. Olen äitinä aivan yhtä viimeistelemätön kuin lapsen ollessa pieni. Jonkinlaisen vaiston, arvauksen ja perstuntuman mukaan mennään edelleenkin. Samoin parisuhteessa.
Työelämässä olen edelleenkin oppipoika, nuoremmat ovat joissakin asioita kisällejäni, itse taas ehkä toisissa asioissa kisällin roolissa. Edelleenkin on päiviä, että hyvällä tavalla jännittää mennä töihin, koska teen jotain aivan uutta.
Opittavaa riittää valtavasti. En vieläkään puhu täydellistä espanjaa tai portugalia. En osaa tennistä enkä lattareita.
Jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut, niin se on se, että keskeneräinen ja keskinkertainen on tosi jees.
Kun verkkaiseen tahtiin saan käsitöitäni valmiiksi, niin kappiin on ilmestynyt uusia lankoja tehtäväksi. Vähän samanlainen on koko elämä. Jotain saa aikaiseksi, joissakin asioissa tuntee kehittyneensä. Mutta uusia asioita tulee. Onneksi näin on. Sillä muutenhan sitä olisi se lapsuuden viisikymppinen, joka voisi sujauttaa sen kikkikellon paidan alle ja vain muistella, koska mitään odotettavaa ei enää olisi.
Susanna
Priimaa pukkaa 
Vastaa