Minun aamumeikkaamiseni kestää arkisin viitisen minuuttia (viikonloppuisin 0-5). Hiuksia en laita, korkeintaan sipaisen vähän vahaa latvoihin, jotta raskas kuntaloni ei näytä lehmän nuolemalta. Ihailen ihmisiä, joiden kasvot ovat aina tyylikkäästi, luonnollisesti, mutta tavallaan kuitenkin näyttävästi meikatut.
Koska en ikimaailmassa jaksaisi itse sellaista, mulla on vain yksi vaihtoehto: hymyillä.
En ole vielä tavannut ihmistä, joka näyttäisi vakavana kauniimmalta kuin hymyilevänä. Hymy sulattaa. Se tarttuu.
Ehei, hymyileminen ei tarvitse täydellistä huulimeikkiä, ei täydellisiä huulia eikä täydellistä hammaskalustoa. Mua kiusattiin lapsena viivahuuleksi ja alahampaat ovat iloisesti vinksin vonksin. Hymyilen silti, sillä en vain voi sille mitään. ”Elämä on hymyilemisen arvoinen” taitaa sanoa jokin hammasklinikkakin. Eikun se olikin näkemisen arvoinen ja optikkoliikkeen mainos, aivan sama.
Hassua, että muotikuvissa juuri kukaan ei hymyile. Selasin kerran piruuttani muutamat lehdet läpi ja varmaankin sadasta eri kuvasta kahdessa malli hymyili, Minusta juuri ne naiset olivat kauneimpia.
Kenelle niitä vakavia ranteet auki -kuvia otetaan? Miksi?
Hymyillään!
Priimaa pukkaa 
Vastaa