Ihminen tuppaa harrastamaan asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä. Tai joista saa nopeasti positiivista palautetta. Ystävistäni joogaa harrastavat ne, jotka ovat jo valmiiksi notkeita.

Itse olen saanut lapsena positiivista palautetta lähinnä tanssilajeista, sillä rytmi on repinyt ruumistani pienestä saakka. Minua ei ole koskaan myöskään vaivannut se, että tanssiessaan pitää heittäytyä tavallisten sovinnaisuussääntöjen ulkopuolelle. Päinvastoin, näytän ihan mielelläni riemuidiootilta.

Se, että olen saanut vain vähän kannustusta liikunnallisuudestani, ei ole kuitenkaan estänyt minua liikkumasta. Harrastin nuorena jopa telinevoimistelua, vaikka siihen minulla ei ainakaan ollut minkäänlaisia taipumuksia. Pelkäänhän temppuja enkä ole edes notkea. Opin kuitenkin puolivoltin, siltakaadon, seisomaan käsilläni ja sain spagaatin tehtyä. Minä siis kehityin heikkouksissani.

Minusta olisi hyvä, jos harrastaisimme asioita, joissa olemme susihuonoja. Ainakin aikuisena. Aikuisen itsetunto ja kärsivällisyys kestävät ehkä paremmin sen, että on jossain aluksi tosi huono.

Jos harrastaa aina vain asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä, ei koskaan kehity heikkouksissaan. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä heikommaksi niissä heikkouksissaan usein tulee. Jäykkä jäykistyy entisestään. Punttisalia inhoava ei jaksa lopulta avata hillopurkkia. Toisaalta voimista ei ole paljon iloa, jos ei saa kenkiä jalkaansa.

Tästä rytmitajusta ei ole oikeastaan kyllä yhtään hyötyä taistelussa ikääntymistä vastaan. Sen avulla ei hillopurkkeja aukaista. Tosin tanssiessa oppii ehkä flirttailemaan ja sitten voi käyttää niitä taitoja hyväkseen saadakseen sen hillopurkin auki?

Minä olen nyt keski-iässä päättänyt kuitenkin panostaa edes vähän heikkouksiini. Yksi niistä on heikkous. Juoksen milloin tahansa kymmenen kilometriä tai kävelen kaksikymmentä. Mutta en jaksa edes roikkua tangossa, leuanvedosta puhumattakaan.

Hommasin kuntosalikortin viime kesänä, motivoin itseäni tapaamisilla personal trainerin kanssa ja äitienpäivälahjaksi pyysin leuanvetotankoa.

Tällä hetkellä eniten minua motivoi salille kuitenkin se, että kotimatkani varrella on sali. Ohi on vaikea ajaa tuntematta pistosta. Eihän treeniin mene tuntiakaan.

Susanna