V-käyrällä

Taisin joskus blogini alkuaikoina julistaa, että tämä blogisti ei laihduta. Se oli aikaa ennen v-käyrää. Eli aikaa ennen vaihdevuosia. V-käyrä on nimittäin ollut vaihdevuosi-ikäisen jyrkästi ylöspäin nousussa oleva aamupaino. Paino on noussut noin parin kilon vuosivauhtia, joten neljässä vuodessa v-käyrään on siis tullut, no noin seitsemän kiloa lisää.

Vaihdevuodet ovat muuten päästäneet minut helpolla. Elämänlaatuni on jopa parantunut kaikilla muilla mittareilla paitsi juuri sillä mittamittarilla. Lehdissä puhutaan kyllä kuumista aalloista (omalla kohdallani lähinnä satunnaisia lämpökohtauksia) ja mielialanvaihteluista (mielialani vaihtelee vain vuodenajoittain), mutta tämä aineenvaihdunnan hidastumisen aiheuttama painonnousu on kyllä jäänyt minusta vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Ja aina liikuntaa harrastaneena ja suhteellisen terveellisesti syövänä ihmisenä olin tuudittautunut siihen, että ikäkilot ovat vain tekosyy, ja oikeasti syynä on se, etteivät ihmiset vain jaksa enää välittää ulkonäöstään niin paljon, ja tiukkojen farkkujen sijaan legginsit ja tunikat ovat ihan ok.

Mutta totta se on: energiankulutuskaavio on mennyt uusiksi. Ennen tiesin, mitä saan syödä tällä kulutusmäärällä. Nyt liikunta ja ravinto ovat pysyneet suht vakiona, mutta paino ei. Aineenvaihdunta on lyönyt jarrut päälle.

No, ei painonnousuni nyt tietysti maailman vakavin asia ole. Muutamasta kilosta ei kannata paineita ottaa, eikä ihmisen tarvitse näyttää ikuisesti 20-vuotiaalta. Toisaalta, onko ikä syy lyödä hanskat tiskiin ja antaa periksi? Olen vanha haahka ja saan näyttää siltä! Ei. Parin kilon vuosivauhdilla kertyy viidessä vuodessa kymmenen kiloa, kymmenessä vuodessa parikymmentä kiloa. Ja ennen eläkeikää olisikin sitten kakkostyypin diabetes, veranpainetauti ja vaatekaappikin mennyt monta kertaa uusiksi. Ja ne kilot täytyy kantaa mukana. Itselleni liikkuva elämäntapa on aina ollut tärkeä. Vaikka ihminen voi olla lievästi ylipainoisenakin liikkuva, niin kyllä se liikkuminen on raskaampaa ylimääräisen painolastin kanssa.

Niinpä nyt on ryhtiliikkeen aika. Käyn aamuvaa’alla ja lähetän ystävälleni aamupainoni. Lisäksi raportoin päivän syömisiä ja liikkumisia. Mulla on siis oman elämäni pippalaukka, mikä saa jo etukäteen miettimään, mitä sitä suuhunsa laittaa ja kuinka paljon. Hän on armollinen tsemppari, muttei mikään nössö.

Vaaka näyttää nyt 2,5 kiloa vähemmän (kyllä, puolikkaat ovat itsetunnolle todella tärkeitä). Toisin kuin sananlaskussa sanotaan, niin alku ei suinkaan näissä asioissa ole hankalaa vaan helppo. Nyt se vaikea osuus vasta alkaa. Tavoitteena ei ole lähtöpaino, mutta kilo tai pari voisi vielä lähteä. Ja se vaikein osuus on sitten pitää se paino.

Liikuntaa harrastavan ihmisen on vaikea lisätä liikuntaa – itsekään en lisää liikuntamäärää, mutta lisään rankan liikunnan osuutta. Se on nyt korona-aikana vaikeaa, sillä salille tai ryhmäliikuntatunneille en ole menossa vähään aikaan. Siksi olenkin ollut iloinen etelän hiihtokeleistä ja toivon, että rospuuttokaudesta tulee lyhyt ja laduilta pääsee nopeasti lenkkipoluille.

Neljän vuoden takaiseen painoon en haaveile. Olen realisti. Pieni liikunnan lisääminen ei tässä iässä enää riitä, pitäisi myös syödä vähemmän kuin aiemmin. Ja siihen kykenen juuri ja juuri arkisin, mutten viikonloppuisin.

Ilman elämän nautintoja nimittäin nousisi se toisenlainen v-käyrä.

Susanna

Keski-ikäisen v-sana

Ne jotka seuraavat blogiani säännöllisesti tietävät, että minulta leikattiin juuri kasvain. Kerroin heti kaikille kiinnostuneille tarkemmin, mistä kasvain löytyi ja mitä leikkauksessa poistettiin. Mutta en kertonut sitä kysymättä. En muuta kuin aivan läheisimmille.

Jäin pohtimaan, miksi?

Tulin siihen tulokseen, että kasvaimeni sattui kasvamaan paikassa, joka on tabu. Siitä ei oikein saa puhua. Ja koska siitä ei saa puhua, niin siitä pitää mielestäni puhua.

Siksi kerron nyt, että minulta löydettiin kohdusta harvinaislaatuinen kasvain ja sen vuoksi minulta poistettiin kohtu. Ja varmuuden vuoksi kiskaistiin samalla myös munasarjat.

Hui kauheaa, kuinka kehtaan kertoa tämän? Miten noloa? Miten tuolla lailla henkilökohtaisia asioitaan kehtaa kertoa?

Siksi, että haluan omalta osaltani olla tekemässä tästä vähemmän tabua. Sillä asian kohteleminen tabuna ei tee gynekologisten kasvainten tai muidenkaan alueen sairauksien kohtaamisesta yhtään helpompaa meille, jotka sellaista joudumme kohtaamaan. Kasvain, syöpä tai muu vakava sairaus ei ole koskaan helppo juttu – vielä vaikeampi se on, jos siitä ei saa puhua tai siitä pitää hyssyttellä. Ei pidä.

Ja jotta repisin vielä yhden tabun alas, niin kerron myös, että munasarjojen poistaminenhan merkitsee naiselle sitä, että hänellä alkavat välittömästi vaihdevuodet. Nollasta sataan. No, onneksi on hormonikorvaushoito, joten toistaiseksi en ole huomannut oireita. Toisaalta ne tulevat kuulemma usein myös pienellä viiveellä.

Vaihdevuosi on sanana lähes yhtä paha kuin v-alkuinen voimasana. Naisten vaihdevuosille naureskellaan, niistä tehdään ”mummotauti”. Sanana se on jotenkin sukua mummotunnelille – on muka huvittavaa, hävettävää tai kiusallista, että yli 30-vuotias nainen haluaa käydä baarissa.

Jotenkin yhtä huvittavaa, hävettävää, kamalaa ja kiusallista on se, että naisella on vaihdevuodet. Eikä ole, se on luonnollista. No, minun tapauksessani ei varsinaisesti luonnollista, vaan lääketieteellistä.

Meikäläiseltä on nyt siis sisuskalut ja hormonituotanto myllätty kertaheitolla. Miltä tuntuu? Iskikö identiteettikriisi? Ei. Naisellisuuteni ei ole kiinni päärynänkokoisesta elimestä.

Vaihdevuosien kamaluudesta en osaa nyt vielä varmasti sanoa mitään. Uskon kuitenkin, että siitä selvitään, miljoonat naiset minua ennenkin ovat selvinneet. Ja onhan tässä myös hyvät puolensa: en nyt varsinaisesti jää kaipamaan menkkoja.

Pysykää naisina!

Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑