En juhli

Isäni bongasi aikoinaan paikallislehdestä syntymäpäiväilmoituksen: en juhli enkä ota vastaan lahjoja. Kunnon laihialaisenahan isäni vitsaili laittavansa itse ilmoituksen: en juhli, otan vastaan lahjoja. Itselläni oli tarkoitus todellakin juhlia, ei lahjojen vuoksi, sillä ihmisten kanssa juhlimisessa olisi lahjaa kylliksi. Mutta universumi päätti nyt sitten toisin, puolikas vuosisatani jää nyt juhlimatta. Fiilis on sen ja etenkin yleisen tilanteen vuoksi alavireinen.

Vituttaa, jos sen suoraan sanon.

Onneksi kilometrejä on kuitenkin sen verran takana, että elämään on oppinut suhtautumaan siten, ettei vitutuksella ole väliä. Ihmisellä on kaikenlaisia tunteita, ne tulevat ja menevät. Välillä on niin ihastunut, että polvia heikottaa, välillä ottaa päähän, välillä kuohahtaa, välillä pistää vihaksi ja välillä kateeksi. Vitutus on tunne ja se menee ohi.

Ihmisellä on tunteita, mutta tärkeämpiä ovat teot. Sillä kun tämä kriisi on ohi, ei ole merkitystä sillä, vituttiko minua vai ei. Mutta sillä on merkitystä, mitä tein kriisin aikana: voinko olla ylpeä siitä, mitä tein?

Olipa kyse perheestä, ystävistä, työstä, kollegoista, harrastuksista – niihin liittyy tunteita. Hetken innostuksessa ostetaan juoksulenkkarit ja kuukausikortti salille. Kun tilalle tulee uusi tunne, kyllästyminen, ne unohdetaan kaappiin. Joskus töissä on valtava innostus päällä. Usein kuitenkin inspiraatio on perspiraation seurausta, eli innostus syntyy tekemällä.

Ja vielä yksi viisikymppisen viisaus: jatkuva onnen ja naminamin jahtaaminen johtaa vain siihen, että se onni paradoksaalisesti katoaa. Minusta ei ole tullut yltiöpositiivinen ihminen sen vuoksi, että haluaisin olla sellainen. Minusta on tullut sellainen, koska olen hyväksynyt asiat sellaisena kuin ne tulevat. Ja lopuille yritän tehdä jotain. Kun maailman näkee asioina, joihin ei voi vaikuttaa ja asioina, joihin voi vaikuttaa, alkaa nähdä myös, että aika moni asia on ihan itsestä kiinni. Ja samalla lailla, kun se inspiraatio syntyy perspiraatiosta, niin samalla lailla se vitutuksen yli kipuaminenkin on perspiraatiosta, eli omasta aktiivisuudesta kiinni.

En voi juhlia. Mutta voin avata skumpan. Ja voin olla yhteydessä ystäviini. Ja se on sama asia kuin juhliminen.

Poks.

Susanna

IMG_5663
Hyvää syntymäpäivää mulle!

 

Tyylilyyli

Mieheni täytti vuosia ja meillä oli juhlat. Oli juhlapaikka varattuna ja catering buukattuna. Ohjelmaakin mietittynä. Mutta mitä ihmettä pistää päälle?

Sankari halusi, että pukeudutaan rennosti. Mitähän sekin tarkoittaa? Rennon juhlava on ehkä vaikein mahdollinen luonnehdinta siitä, mitä pitäisi pistää päälle. Jos olisi tottunut iltapukujuhliin,  niin se ehkä olisi ymmärrettävissä niin, että tiara ja iltapuku voidaan nyt jättää kaappiin. Mutta minä en ole tottunut iltapukujuhliin. Olen tottunut mekkojuhliin. Ja millainen on rento juhlamekko? Kaikkihan ne ovat rentoja, kun minä ne päälleni kiskon.

Sankari ja poika pukeutuivat rentoihin housuihin, paitaan ja mirriin. Yhdistelmä siis rentoa ja juhlaa. Ymmärrettävää ja helppoa.

Mutta entä naisena? En minä voi laittaa juhliin housuja ja toppia. Se ei eroaisi mitenkään siitä, mitä voisin laittaa päälleni ihan tavallisena arkipäivänä. Pukeudun töihinkin välillä hienommin.

Tein ehkä tylsääkin tylsemmän ratkaisun: kotelomekko. Se ei petä ikinä ja sellaiselle on aina käyttöä. Tällä kertaa oikea löytyi Mycokosta. Vaalea ja siksi kesäinen kotelomekko, jossa ainoa yksityiskohta oli vyötäröllä oleva rypytys. Ennakoin, että materiaali joustaisi mukavasti, kun buffet-pöydässä itsehillintä pettäisi.

Koska voin aivan hyvin pitää kotelomekkoa töissäkin, oli pakko tälläytyä arkea enemmän. Käynti kampaajalla ja meikissä auttavat asiaa, varsinkin, kun en osaa tehdä itse hiuksilleni mitään ponnaria kummempaa.

Kampaajalta toivoin banaaninutturaa, joka ei olisi liian sliipattu. Vähän 60-lukua peliin siis, kuten sankarin syntykymmenelle sopii.

Ja sitten se asustamishaaste: kengiksi nudet korkkarit, jotka ovat mukavat jalassa? Vai siniset remmisandaletit, jotka ovat kyllä erittäin kauniit, mutta aika räyhäkän väriset valkoisen mekon kanssa? Vai oranssinkorallinpunaiset stiletot, joiden kanssa illasta tulee hauska, mutta seuraavasta päivästä ei?

Entä korut? Klassista helmeä korviin ja kaulaan – helmet eivät ehkä vie kotelomekkoa varsinaisesti sinne ”rennon” suuntaan? Vai hitusen etnohenkinen sininen statement-kaulakoru, joka sopisi hienosti sinisten sandalettien kanssa? Mies sai valita.

Lopputulos: siniset kengät ja koru. Oli hauska ilta. Rento. Ja juhlavakin.

Kiitollisena.

Susanna

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑