Minulla on ollut 40 vuoden ajan ystävä. En muista, että olisimme koskaan riidelleet niin, että meillä olisi ollut välirikko. Silti olemme lapsesta saakka uskoneet toisillemme salaisuudet. Luottamus on ollut vahva.
Ystävyytemme on kestänyt etäisyyttä: välillä välillämme oli valtameri ja jonkin aikaa myös ruuhkavuodet, joiden vuoksi yhteyttä ei ehtinyt tai jaksanut pitää aivan valtavan paljon. Mutta koskaan yhteydenpito ei kuitenkaan tauonnut niin pitkäksi ajaksi, että olisi tarvinnut epäillä, onko ystävyys vielä tallella. Siitä on jatkettu, mihin on jääty.
Näin keski-ikäisenä elämässä jää aina aikaa asioille, joita pitää tärkeänä. Muu olisi selittelyä. Niinpä me puhumme puhelimessa vähintään kerran viikossa, usein useamminkin. Välimatkan vuoksi emme näe niin usein kuin haluaisin, mutta onneksi kuitenkin vähintään muutamia kertoja vuodessa.
Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että ruuhkavuosissa moni ihminen unohtaa ystävänsä jos ei kokonaan, niin liikaa. Ja kun elämä sitten taas muuttuu poikasten lentäessä, niin huomaa, ettei ystäviä enää olekaan.
Vaikka ruuhkavuosissa voi yhteydenpito olla vaikeaa ja se voi harventua, niin ei sen saisi kokonaan loppua. Ystävyyttä ei saa pitää itsestäänselvyytenä, niin kuin ei mitään muutakaan elämässä. Jos hän on sinulle tärkeä, niin näytä se. Sen voi sanoa, mutta vielä tärkeämpää on näyttää se. Soita. Järjestä aikaa kahvittelulle. Ole ystävä.
Toivon, että minulla on ystävä vielä sitten, kun juoksulenkkimme ovat vaihtuneet rollaattorikävelyiksi. Ja nauramme, emme pelkästään kuvainnollisesti vaan ihan konkreettisestikin pissat housussa, toistemme jutuille.
Susanna
Priimaa pukkaa 
Viimeisimmät kommentit