Terveiset meidän huvilaltamme, joka on auto! Ollaan nyt oltu kaksi viikkoa ja yksi päivä tienpäällä. Vielä ei olla heitelty sormuksia eikä myyty autoa. Kilsoja takana yli 1900, joten rauhassa ollaan edistetty matkaa. Mä olen arkipäivät tehnyt töitä, joten reissua on tehty työn ehdoilla. Vaikka työstä tämä asuntoautoilukin käy näin aloittelijalle: koko ajan riittää jotain pientä puuhaa.
Vaikea sanoa, mihin ne illat oikein hurahtavat. Mutta pienessä tilassa kaikkeen tuntuu menevän vähän enemmän aikaa kuin kotona. Ja jotenkin tämä retkielämä väsyttää niin, että iltakympiltä on taju jo kankaalla. Tähän mennessä olen oppinut muutamia asioita, joista alla lista. Sen sijaan en ole oppinut vielä auton monimutkaista valaisinjärjestelmää (miehen mielestä se on hieno, ja onkin, mutta vaatii opintoja Otaniemessä, kuten kotonakin).
Kun kaksi ihmistä ja kaksi kissaa viettävät aikaa pienessä tilassa, pitää siivota joka päivä. Kissanhiekkaa, -karvoja ja -ruokaa löytyy yllättävistä paikoista. Onneksi pakkasimme mukaan karvasuulakkeella varustetun Dysonimme. Ja onneksi pienen tilan siivoaminen on myös nopeaa. Ja onneksi minä pidän siivoamisesta. Huono puoli on se, että siistiltä näyttää noin kahden tunnin ajan.
Parhaat petivaatteet ovat pellavaa. Minä valitsin ne ulkonäön perusteella, mutta valinta on osoittautunut käytännöllisimmäksikin. Pellavaa ei tarvitse mankeloida leirintäaluepesujen jälkeen, sillä sen kuuluukin näyttää ryppyiseltä.
Ruokavalinnat ovat menneet vähän uusiksi. Vaikka jääkaappimme on autovarusteeksi iso, se on silti pieni. Sivulokeroihin ei mahdu isoa jugurttipurkkia, joten syömme nykyisin viiliä tai jugurttipikareita. Leipä ja juusto ostetaan valmiiksi siivutettuna. Siivota ja tiskata saa muutenkin ihan tarpeeksi.
Tämäkin homma tarvitsee mobiilisovelluksia: puskaparkkien löytämisessä auttaa Park4night ja revotulista hälyttää My aurora forecast.
Millään ei voi heti tietää, mitä reissussa tarvitsee ja mihin tavarat kannattaa sijoittaa. Mutta kissanhiekkalaatikon paras paikka on suihkussa. Ja sinitarra on kätevää, sillä sillä saa asiat pysymään paikoillaan liikkeelläkin.
Matka jatkuu vielä todennäköisesti ainakin viikon verran, eli pääsiäisen yli. Sitten taitaakin tulla reissutaukoa, sillä kotiin palattuamme emme sieltä saa enää lähteä. Tai mökilleenhän sai lähteä ja eikös tämä ole mökki?
t. Susanna
Työpaikan etäjumpassa oli afrotunti. Se vaati 1,5 metriä tilaa ympärille, joten asuntoautoilijan ainoa vaihtoehto oli jumpata leirintäalueen pihalla. Anteeksi karavaanarikaverit, se ei varmasti ollut kaunis näky.Reissun kohokohtia on ollut yöpyminen puskaparkissa Saariselällä Kaunispään huipulla. Ilta oli kaunis, yö ei. Sattui se myrsky-yö, jolloin tuuli puhalsi 20-25 m/s. Ei juuri nukuttu. Auringonlasku Kaunispäällä. Ladut olivat Saariselällä niin hyvässä kunnossa ja suksi pelasi niin hyvin, että tunsin harhaisesti olevani hyvässä kunnossa. Pari kertaa on nähty poroja tiellä.
Korona ja keski-ikä on äärimmäinen yhdistelmä: se johtaa harrastuksiin, joita ei olisi osannut kuvitellakaan. Meillä tämä ilmeni niin, että iski asuntoautokuume. Ensioireet ilmenivät jo vuosi sitten, jolloin mies kävi potkimassa renkaita, mutta silloin tauti meni vielä ohi. Nyt se iski uudelleen, entistä pahempana. Kuvittelimme, että tauti pysyy hallinnassa, jos vuokraamme auton kesälomaksi. Hah ja pyh. Yhtenä arki-iltana tuli mieleen, että miksi odotella kesälomaa, kun etätöitä voi tehdä, no, nimensä mukaisesti etäältäkin. Sitä asiaa ei sitten sen kummemmin mietitty, vaan menimme kaupoille ja teimme kaupat.
Olemme tehneet elämämme kaikki isot päätökset nopeasti: lyöneet hynttyyt yhteen ja ostaneet kodin. Ja nyt siis ostaneet asuntoauton. Meistä tuli karavaanareita. Vaikka minulle kyllä sanottiin, että karavaanareita ovat vain asuntovaunulla köröttelevät.
Liikkeelle lähdimme heti, kun saimme pakattua ja auton varusteltua siihen kuntoon, että saamme vettä keitettyä ja selviämme ainakin yhden yön puskaparkissa.
Tarkoituksena on suunnata pikkuhiljaa kohti pohjoista ja reissata niin koronaturvallisesti kuin mahdollista: teemme ruokaa itse ja ihmiskontaktit rajoittuvat lähinnä kaupassa käymiseen. Hiihtolomareissummekin osoitti, ettei hiihtoladuilla todellakaan ole minkäänlaista riskiä.
Meitä on nyt siis humppakuutiossa kaksi henkeä ja kaksi kissaa. Ensimmäiset 1000 kilometriä ovat takana, ja voin jo nyt sanoa, että tämä on kissaystävällisin tapa matkustaa. Eka yö nukuttiin kotipihassa, jotta kissat saivat totutella uuteen kotiinsa. Sen jälkeen kissat ovatkin nukkuneet aina, kun ollaan oltu liikenteessä.
Ja jotta emme olisi teiden tukkona, matka etenee ruuhka-aikojen ulkopuolella. Ajelemme rauhassa, työpäivien ohjelman, fiiliksen, kelin ja koronan mukaan.
Jos siltä tuntuu, olemme heti neitsytmatkallamme pääsiäisen yli. Kesäksi on tarkoitus vaihtaa murtsikoiden tilalle vaelluskengät ja golf-bägit.
Bloggailen reissustamme aina silloin tällöin, sillä onhan tämä nyt melkoinen lifestyle-muutos (ja tämä on lifestyle-blogi).
Joten ei muuta kuin klassikkovideon myötä tunnelmaan!
Lomailin kaksi viikkoa. Tunnustan heti: olimme miehen kanssa Vuokatissa hiihtämässä. Meillä oli mökki vuokrattuna, hiihdimme ja olimme pääsääntöisesti kahdestaan. Kun kävimme ruokakaupassa, käytimme maskia ja pidimme turvavälit. Matkustimme lomalle autolla. Tiedän, että silti on ihmisiä, joiden mielestä nyt ei saisi kotoaan lähteä mihinkään. Korkeintaan omalle mökille voi mennä. Vaikka en minä ymmärrä, miten se omalla mökillä oleminen tuosta meidän lomastamme olisi poikennut.
Tuntuu, että nyt korona-aikana on ihmisille tullut yksi asia lisää, jossa voivat heristellä sormeaan muille ja kiillottaa omaa kruunuaan. Koronasta on tullut yksi lisä, jolla mitataan ihmisten hyvyyttä, vähän niin kuin ekologisuudesta tai eettisyydestä jo aiemmin. Mutta vähän samaan tapaan kuin niissäkin, on helppo nostaa esille vain ne asiat, jotka ovat itselle suosiollisia. Jos ei ole varaa maksaa Thaimaan matkasta – voi syyttää lomailijoita lentomatkustamisen päästöistä. Tai jos on varaa ostaa kalliimpia vaatteita, voi syyttää halpamerkkien ostajia lapsityövoiman käytöstä. Samaan aikaan ihminen voi ummistaa silmänsä hyvin omilta heikkouksiltaan, esimerkiksi suklaan syönniltä (ihmiskauppa) tai siltä, että jääkaapista heitetään roskikseen ruokaa valtavat määrät, kun tulee ostettua heräteostoksina kaikenlaista ja aivan liikaa.
Musta noissa ekologisuus, eettisyys ja samoin korona-asioissa voitaisiin ottaa lähtökohdaksi se, että fiksut ihmiset tekevät parhaansa. Ja ne ei fiksut – no niiden osalta paheksuminen ja neuvojen jakaminen onkin aivan turhaa, sillä eivät ne perille mene paheksumalla. Niitä ihmisiä varten suositukset eivät riitä, vaan tarvitaan selkeät ohjeet, kiellot, säännöt ja sakkorangaistukset.
Ja jos lähtökohtana on se, että ihmiset tekevät parhaansa, niin tästä korona-ajastakin (ja elämästä yleensä) tulisi paljon mukavampaa meille kaikille.
Meistä kukaan kun ei voi toisen pään sisään nähdä tai elämästä tietää. Ehkä sillä, joka ei kaupassa maskia käytä, on lääketieteellinen syy siihen. Ehkä sillä, joka harmittelee lasten ja nuorten harrastustoiminnan loppumista, on kotona ylivilkas lapsi, joka hyppii seinille. Ehkä se, joka käy kampaajalla kuukausittain, haluaa pitää lähikampaajansa leivän syrjässä kiinni. Ehkä se vanhus, joka haluaa nähdä lapsenlapsiaan ajattelee, että elämä ilman läheisiä ei ole elämää ja ottaa tietoisen riskin.
Meistä kukaan ei ole koronan, ympäristön tai eettisyyden suhteen täydellinen. Ei kukaan. Jo pelkkä olemassaolomme kuormittaa vähintään ympäristöä. Voitaisiinko ajatella, että jokainen tekee oman parhaansa? Jos kokee olevansa parempi kuin naapuri, niin hyvä – pisteet siitä ja papukaijamerkki, mutta hyvä ihminen ei yleensä hyvyydestään numeroa tee.
Ja mitä tämä aika tekee sitten aivan hyville ihmisille? Lisää meidän loputonta syyllisyyttämme. Olemme huonoja puolisoita, vanhempia, laiskoja liikkujia, ympäristön tuhoajia, lastenorjuuttajia tai syömme tai juomme vähintäänkin itsemme sairaiksi ja siten kuormitamme hyvinvointiyhteiskuntaa.
Olen monta kertaa ajatellut, että Suomi olisi aika hyvä totalitäärinen maa. Se sopisi meidän luonteelle. Voitaisiin sitten paikalliselle KGB:lle laverrella naapurista (tai mieluummin sukulaisesta), joka syö suklaata, matkusti talvilomalla mökille ja kesälomalla Kreikkaan, osti lastenvaatteet väärästä kaupasta eikä kerran huoltoasemalla käyttänyt maskia.
Turva(väli)llisin terveisin, Susanna
Turvaväleistä oli melko helppo pitää huolta hiihtoladulla.Loman ainoa ”ohjelmanumero” oli koiravaljakkoajelu. Miehen kanssa ajoimme samaa valjakkoa, kaksi muuta pariskuntaa omassa reessään, erittäin koronaturvallisesti järjestetty retki. Itse halusin satsata tähän retkeen, sillä koronan vuoksi tämänkin yrityksen asiakasmäärät ovat laskeneet 75 prosenttia. Eikä koiria voi lomauttaa, ne syövät joka päivä.
Se on hyvä, että tulee vieraita: tulee kaivettua kotipaikkakunnalta uusia retkikohteita, sillä Espoossa riittää kivaa nähtävää varsinkin tällaisina ihanina kesäpäivinä. Espoon saaristo on aivan ihana ja jää usein ihan suotta vähemmälle huomiolle kuin Turun saaristo.
Me olemme aiemmin omistaneet kimppaveneen, joten silloin tuli retkeiltyä jonkin verran lähisaarissa, mutta jostain syystä Pentala oli jäänyt väliin. Nyt sekin aukko sivistyksessä on paikattu, sillä teimme sinne päiväretken siskoni perheen kanssa.
Hyppäsimmesaaristoveneenkyytiin Suomenojelta ja mukavanpituisen venematkan jälkeen olimmekinPentalanmuseosaaressa.
Kävimme syömässä ravintola Pavenissa, jonka jälkeen suuntasimmekin luontopolulle. Luontopolun varrelta löytyy Pentalan hauskuus: saari, jossa on järvi, jossa on saari. Kummityttö arpoi, haluaako pulahtaa järveen vai mereen, mutta päätyi lopulta mereen. Eikä mikä tahansa pulahdus ollutkaan, sillä kyseessä ole kerrassaan viehättävä luonnontilainen hiekkaranta. Me joimme termarikahvit kalliolla ja nautiskelimme kesäpäivästä.
Ai että.
Susanna
Saaristovenematka kesti parisenkymmentä minuuttia.Museomiljöö.Punainen tupa. Vanha kalastajamiljöö.Sää ja mää.Beach hair, don’t care.Aurinkoa ja kahvit kallioilla.Komeat maisemat, hehe.Suuri sininen.Uimarannan kasvit ovat rauhoitettuja.Kotimatka alkaa.
No niin, viimeistä viedään. Tämä on siis bucket list -reissumme viimeinen bloggaus, ellei lisää toiveita esitetä. Tässä siis päivä päivältä reittimme ja reissupäiväkirjamaiset merkinnät. Paljon jää sanomatta, mutta suosittelenkin lämpimästi, että menette ja koette joskus itse.
14.2. Lähtö
Päivitimme lentoliput bisnekseen, joten ensimmäistä kertaa ikinä minä sain nukuttua lentokoneessa. Mies ei saanut nukuttua vaaka-asennosta ja samppanjasta huolimattakaan.
Hong Kong
15.2. Saapuminen liki tyhjälle Hong Kongin kentälle, turisti-infossa iskettiin ensimmäisenä kasvosuojat käteen. Oltiin kaksikerroksisen lentokenttäbussin ainoat matkustajat. Tässä kohtaa tuli tunne, että korona todellakin otetaan tässä maassa tosissaan. Hotel Hong Kong Regalissa mitattiin ensimmäisenä kuume. Hotellin kyljessä hyvä Din Tai Fun -ravintola. Käytiin kaupungilla käppäilemässä.
16.2. Käveltiin katsomaan Noonday gunia, sieltä kohti käveltiin Centeriin ja Hong Kong Parkiin. Teemuseo ja eläintarhan nisäkäsosasto kiinni, nekin koronan vuoksi. Sohossa lounaalla Check Inissä, jossa taiwanilaista sapuskaa. Sieltä jatkoimme Midlevels escalatorilla ylös.
Midlevel escalators.
17.2. Mentiin bussilla Aberdeeniin, josta lähdettiin patikoimaan Peakille. Siellä hienot näköalat ja lounas Gordon Ramsayn ravintolassa. Illallisella hainailaisessa Tia Tia -ravintolassa.
18.2. Historic route -kävelyllä. Start ferry -lautalle Kowloonin puolelle. Avenue of stars ja Temple streetin markkinat. Kello 20 valoshow rannassa, suosittelen.
Histroic route.
19.2. Kassillinen pyykkiä pesulaan, 5 €. Metrolla maailman halvimpaan Michelin-ravintolaan Tim Ho Waniin, ei jonoa. Ateria tippeineen kahdelta 15 €.
20.2. Lähtöpäivä – Mummia loungessa! Sain nukuttua koneessa taas aika hyvin.
24.2. Auton haku ja kohti Hobittonia. Meikäläinen ajoi ensimmäistä kertaa elämässään väärällä puolella! Jatkettiin matkaa Wentworthiin, majoittautuminen Bushland Park & lodge retreatiin. Reihardt ja Petra laittoivat illalliseksi lammasta.
25.2. Lounaalle Whangamataan ja sieltä upealle Opouteren rannalle. Illalla käytiin katsomassa kiiltomatoja.
27.2. Kohti Tongariroa, ajeltiin Rotoruan läpi ja pysähdyttiin Taupo-järvellä. Illalla terassiskumpat Skotelilla.
28.2. Aamulla startti Tama Lakes -reitille, ihan mahtava reissu!
29.2. Maisemareitti Tongariro-Whanganui-Wellington. Whanganui oli söpö, siellä olisi voinut yöpyäkin. Heräsin yöllä Wellingtonissa maanjäristykseen, luulin ensin, että mies kääntelee kylkeään.
1.3. Te papa -museossa aamupäivällä, se oli hieno! Iltapäivällä käveltiin kasvitieteelliseen, sekin oli hieno. Tultiin kaapelikärryllä alas ja illalla syötiin sataman Crab Shackissä.
Wellingtonissa on kiva kasvitieteellinen puutarha. Sinne pääsee kaapelikärryllä, mutta me kävelimme.
2.3. Interislanderilla Pictoniin, siellä Cougar line -taksiveneellä Furneaux lodgelle. Nähtiin veneestä keihäsrausku ja illalla hotellin takapihalla vekaluhtakana ja kettukusu!
3.3. Aamupäivä chillailua ja iltapäivällä 2,5 tunnin patikointi Queen Charlotte trackillä.
4.3. Sama kuin eilen, mutta patikointia toiseen suuntaan.
Puulla ja naisella ikää yhteensä 1050 vuotta.
5.3. Taksiveneellä Pictoniin, sieltä auto alle ja lyhyt ajo Blenheimiin. Illalla syömässä brasilialaisessa.
6.3. Opastettu viinikierros pyöräillen (White haven, Forrest ja Framingham), jatkettiin sitä omatoimipyöräilyllä (Allan Scott, Cloudy Bay ja Moa). Tilattiin intialaista kämpille, koska emme olleet ajokunnossa :).
7.3. Wairau Lagoon -patikointi, nähtiin mustia joutsenia.
Wairau lagoon oli reissun helpoin patikointi. Tasamaata.
8.3. Auto kohti etelää, Kaikourassa lounaalla mahtavissa maisemissa. Illaksi Christcurchiin, jossa maanjäristyksen tuhot vetivät vähän vaisuksi.
Kaikoura ei tällä kertaa mahtunut matkaohjelmaan muuta kuin lounasstoppina. Ensi kerralla tämä on listalla.
9.3. Trans Alpine -junalla kohti Greymouthia, hienoin junamatka ikinä! Sieltä auto alle ja kohti Hokitikaa, jossa mieletön ranta ja auringonlasku.
10.3. Matka jatkui Franz Josef glacierin kautta Lake Moerakille. Hauska opastettu kierros kuului majoitukseen.
11.3. Patikointi sademetsän läpi rannalle. Iltapäivällä opastettu kierros katsomaan ankeriaita. Illalla mieletön illallinen ja opastettu kiiltomatokävely.
12.3. Ajelu Wanakan kautta Queenstowniin, Kamana Lakehousista upeat näköalat. Suomessa alkoi tapahtua koronavirusrintamalla – vihdoin.
Kamana Lakehousen maisemat olivat upeat.
13.3. Bussiajelu Milford Soundiin, bussikuski oli samalla myös opas. Illalla näimme risteilyllä hylkeitä.
Vesiputous Milford Soundilla. Korkeus taisi olla jotain 150 metriä.
14.3. Risteily päättyi onnellisissa merkeissä, sillä näimme pullonokkadelfiinejä. Ja maisemalento takaisin Queenstowniinkin onnistui! Mies liitovarjoili.
Samat vesiputoukset lentokoneesta.
15.3. Käppäilyä kaupungilla.
16.3. Kondolilla Queenstownin huipulle, siellä hyvä maisemalounas.
Bangkok
17.3. Lento Aucklandiin ja siellä vaihto Bangkokiin. Ihan kamala lento, vaikka olikin päivälento. Anatara Sathornin kattoterassilla drinkeillä.
18.3. Uima-altaalla ja MBK:lla ostoksilla.
19.3. Uima-altaalla. Wat Pho -temppelillä katsomassa makaavaa buddhaa ja sen jälkeen drinkeillä ja auringonlaskua katsomassa. Illalla Asiatiquessa, jossa ei ollut juuri ketään.
Wat Phon temppeli nähtiin jo viime reissullakin.
20.3. Uima-altaalla ja Central World -ostoskeskuksessa.
21.3. Uima-altaalla ja puistokävelyllä. Tuktukilla takaisin hotellille. Reissun kallein ja huonoin illallinen hotellilla.
No niin, alkaa olla aika pistää pakettiin reissuamme. Tämä on tokavika postaus aiheesta, ensi kerralla kirjoitan vielä koko reissumme koosteen, jossa kerron matkamme reitin ja vaiheet. Mutta nyt TOP3-muodossa reissumme parhaat palat.
Viinitilat
Allan Scott, Blenheim (Marlborough), myös ihana ruokaravintola!
Allan Scottin viinitilalla oli myös todella hyvä ravintola, harvoin ruoka on näin nättiä!
Ruoka
1. Maailman halvin Michelin-tähdellä varustettu Tim Ho Wan -ravintola Hong Kongissa. Vaatii yleensä jonottamista (ei pöytävarauksia), mutta tässä tilanteessa kävelimme suoraan sisään.
Näin sitä syödään maskit kaulalla Hong Kongissa. Nuo keskellä olevat ”sämpylät” olivat parasta ikinä!
Patikointi
1. Tama Lakes, Tongariro, Uuden-Seelannin toiseksi parhaaksi sanottu patikointireitti.
2. Queen Charlotte Track, Marlborough Sounds. 70 kilometriä pitkä reitti, jonka varrella taksiveneet voivat siirtää tavarat seuraavaan majoituspaikkaan.
3. Lake Moeraki, täällä ei kuulu kuin linnunlaulu! Ks. linkki ylempänä.
Viiden tunnin reissu vaihtelevissa maisemissa Tongariron kansallispuistossa.
Maisemat
1. Hokitika beach, surrealistinen ajopuuranta, todella vaikuttava iltakävely!
2. Blenheim, viiniä ja vuoristoa. Mainitsinko jo viinin?
2. Milford Sound, komeat vuonomaisemat.
(tämä oli vaikein kategoria, sillä NIIN paljon oli hienoja maisemia)
Hokitikan ajopuuranta.
Tunnelma
1. Auckland, täydellinen: ilmasto, sopiva koko, täällä on kaikkea, täällä voisin asua!
2. Queenstown, rento ja reipas kaupunki, jossa voi tehdä kaikenlaista adrenaliinia nostattavaa. Mulle riitti se, kun katselin miehen liitovarjoilua…
3. Hong Kongin valoshow Kowloonin puolelta katsottuna. Itkuhan siinä tuli.
Waiheken saari on Aucklandin edustalla. Siellä olisi ihmisellä hyvä olla.
Romanttisimmat
Bushland Park & Lodgen kylpy eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaan alla. Se taivas on uskomaton!
The Peppertreenhotelli, Blenheim. Täällä voisi lueskella Jane Austenia ja nauttia iltapäiväteet.
Eväiden syönti Tama lakes -reitin huipulla. Perusasiat ovat <3.
2. Blenheimin opastettu viinitilapyöräily, kivat päivähönöt ja maisemat.
3. Taru sormusten herrasta -elokuvan Kontu eli Hobbiton. TSH-fanille ihan must.
Opit
Roadtrip sopi meille loistavasti, mutta jokaisessa paikassa olisimme helposti voineet olla 1-2 päivää pidempään. Oli myös loistavaa, ettei meillä ollut liian pitkiä ajomatkoja. Ilman taukoja pisimmät ajomatkat olivat reilun neljän tunnin mittaisia. Näin perille päästiin aina viimeistään viiden maissa, joten uuteen kohteeseen saattoi vähän tutustua jo illalla.
Yli viiden viikon 24/7 yhdessäolo meni myös mukavasti, tuon miehen kanssa on lomallakin mukavaa. Ainoastaan loman puolivälissä tuli selkeästi yhtenä päivänä sellainen olo, että ”kaikki ärsytti” kumpaakin. Sinä päivänä oli vähän tavallista hiljaisempi patikointireissu, kun molemmat olimme enemmän omissa ajatuksissamme.
Oli hyvä, että matkan suunnittelussa oli apuna matkatoimisto. Mitä monivaiheisemmasta matkasta on kyse, sitä tärkeämpää on, että palikat on suunniteltu hyvin. Varsinkin nyt, kun tuo korona toi epävarmuuksia, oli hienoa, että tukena oli toimisto, jonka kanssa saattoi viestitellä.
Kokonaisuutena koko Uusi-Seelanti oli aivan ihana, ja vajaat neljä viikkoa antoi meille vain pintaraapaisun ja kalpean aavistuksen koko maasta. Paljon jäi näkemättä. Halu palata sinne vaikka 3-6 kuukaudeksi on kova, ehkä sitten eläkkeellä…
No niin, kotona ollaan. Ihan omituinen olo. Koko unelmamatka tuntuu kuin unelta, koska lähdimme aivan erilaisesta Suomesta kuin mihin palasimme. Olen tietysti kotona karanteenissa, ja työt hoituvat kyllä etänä. Mutta moni asia on kuitenkin muuttunut. Huolettomista lomapäivistä Uudessa-Seelannin lintukodosta tänne huolentäyteiseen Suomeen on pitkä matka, sekä kilometreissä että henkisesti. Mutta silti minä uskon, että tästä selvitään. Asiat järjestyvät, mutta se vaatii sitä, että niitä järjestetään.
Silläkin uhalla, että lomabloggausten jatkaminen nykytilanteessa on kummaa eskapismia (onhan sitä maailmassa nyt tärkeämpiäkin asioita kuin viinitilavierailut), niin jatkan matkamuisteloita. Nimittäin haluan sekä saada kokemukset ylös vielä niin kauan kuin ne ovat itselläni tuoreena. Ja uskon myös, että ne voivat tuottaa iloa ihmisille: kun ei pääse matkalle, voi edes haaveilla matkasta!
Meidän matkamme yksi ”päätarkoitus” oli patikoida. Uuden-Seelannin maisemat ja luonto pitää kokea läheltä. Lintujen laulu pitää kuulla. Sademetsän tiheys pitää nähdä. Ja raikas vuoristoilma hengittää. Kävely on aina ollut mun ja miehen yhteinen harrastus, olimmepa sitten kotona, kaupunkilomalla tai luonnon keskellä. Patikoidessa ei ole kiire, joten kaiken ehtii kokea rauhassa. Ja sopiva fyysinen ponnistelu on hyvää lomahedonismin tasapainoa.
Meidän patikkareissumme tämän loman aikana olivat hyvin erilaisia.
1. Hong Kongissa menimme bussilla Aberdeeniin ja nousimme sieltä kävellen Peakille. Tämä retki oli mukava pako kaupungin vilinästä. Reissu oli pelkkää ylämäkeä, mutta jos ei pidä kiirettä, niin se sopii kaikenkuntoisille ja -tasoisille patikoijille. Ei vaadi erikoisvälineitä. Peakillä on ostoskeskus ja ravintoloita, joten reissun jälkeen saa nälkänsä ja janonsa tyydyytettyä esimerkiksi Gordon Ramsayn ravintolassa, ja jos jalat ovat hyytyneet, alas pääsee kaapelikärryllä.
Peakiltä avautuivat huikeat maisemat!
2. Reissun pääpatikointi oli Tongariron kansallispuiston Tama Lakes -reitti, joka on valittu Uuden-Seelannin toiseksi parhaaksi patikointireitiksi. Paras on samassa paikassa sijaitseva Alpine crossing -reitti, jonka skippasimme ihan siitä syystä, että olin juuri ennen reissua ensin flunssassa ja sitten vatsataudissa, joten reitti olisi ollut ehkä vähän liikaa meikäläiselle. Meille myös sanottiin, että Tama Lakes on vähemmän turistinen, sillä monille Alpine crossing on sellainen juttu, joka pitää suorittaa suorittamisen vuoksi. Se on parisen tuntia pidempi kuin Tama Lakes, mutta myös jonkin verran vaativampi. Muttei välttämättä muuten sen hienompi.
Tama Lakes oli yksi reissun hienoimpia kokemuksia: matkan varrella oli kaikenlaisia maisemia. Osittain se muistutti karua tunturimaastoa, mutta joukossa oli vulkaanista maisemaa, sademetsää, kraaterijärviä ja vesiputouksia. Reitti oli hyvin merkitty ja pääosin helppokulkuista. Reitin puolivälin nousu kraaterijärvelle oli sen rankin ja vaativin osuus, irtokivet tekivät ainakin näin korkeanpaikankammoiselle kävelystä vähän huteraa, mutta onneksi puuskuttaessa energia suuntautui etenemiseen eikä pelkäämiseeen. Jos Uuteen-Seealantiin vielä palaamme, niin tänne palaamme ja ehkä se ykkösreittikin tulee sitten kierrettyä…
Mulla on kotiasiat kunnossa ja patikointi on hieno harrastus!
Tongariron alueella on talvisin lunta ja kesäisinkin korkeimmilla huipuilla.
Vaikka oli ollut kuivaa, niin vuoristopuroissa virtasi vettä.
Tulivuoria näkyvissä!
Alempi järvi.
Ja sitten kiivetään aivan Tama Lakesin huipulle, noin 1400 metriin.
Huipulla tuulee!
Paluumatkalla vesiputous.
Loppumatkalla vihreää vaan ei enää niin vireää.
3. -4. Reissun kolmas ja neljäs patikointi sijoittuivat Marlborough Soundsille, eli tässä vaiheessa olimme siirtyneet jo eteläsaaren puolelle. Siellä majoituimme aivan kuuluisan Queen Charlotte track -vaellusreitin varrella. Valitettavasti sää oli juuri silloin aamupäivisin sateinen, joten aamut rentoilimme ja teimme molempina iltapäivinä lyhyemmän kävelyn, kumpaankin suuntaan. Queen Charlotten reitti on noin 70 kilometriä pitkä ja monet patikoivat sen päästä päähän. Homma on organisoitu hienosti, vaikka varrella ei ole oikein kunnon teitä. Me matkustimme Pictonista taksiveneellä hotellillemme, ja samaiset taksiveneet toimivat patikoijien apuna: taksiveneellä pääsee lähtöpisteeseen, taksivene voi roudata laukut siihen paikkaan, jossa aikoo seuraavan yön majoittua. Ja kun matka siitä taas jatkuu, taksivene hakee laukut ja vie ne taas seuraavaan majoituspaikkaan. Tännekin olisi kiva palata ja vetää koko reitti päästä päähän.
Marlborough Soundseilla sateli aamuisin.
Yhdistelmä sademetsää ja meriluontoa.
Queen Charlotte trackillä.
Ihania pikkurantoja.
Uuden-Seelannin vanhin puu ja aika vanha nainen. Ikää yhteensä lähes 1050 vuotta.
Bloggaaja työssään.
5. Viides patikointimme oli myös Marlborough’n alueella, Blenheimin kaupungissa, jossa kävimme kiertämässä lagoonin alueen. Parin tunnin retkellä kosteikkoalueella voi nähdä paljon lintuja, mutta nyt oli ollut kuivaa, joten lintujakin näimme vähemmän. Mutta heti mennessä näimme mustia joutsenia ensin lentämässä ja sitten ihan loppumatkasta lähietäisyydeltäkin. Helppo reitti, hyvin tasaista.
Mustia joutsenia.
Hylky.
Tasaista ja kuivaa.
Musta joutsen lähietäisyydeltä.
6. Kuudes patikointimme osui sitten matkapäivälle, kun pysähdyimme Franz Josefin jäätikölle: Valitsemamme reitti oli lyhyt, noin tunnin, sillä halusimme päästä perillekin ajoissa. Ja täytyy sanoa, että vaikka jäätiköt ja maisemat olivat upeat. niin tämä oli ehdottomasti reissun tylsin patikointi: jäätikölle tehdään niin paljon helikopterilennätyksiä, että lintujenlaulun sijaan kuuntelimme tauotonta kopterisurrausta. Siinä oli luonnonrauha kaukana. Suosittelen siis paikkaa huonolla säällä, jolloin kopterit eivät lennä.
Franz Josefin jäätikkö.
7. Viimeisin patikointi oli sitten Lake Moerakin sademetsässä. Lyhyt, noin tunnin reitti oli ihan uskomaton ja antoi elämyksiä saman verran kuin moni pidempikin reitti. Se johti ihanalta hotelliltamme suoraan rannalle, jossa pesintäaikana voisi nähdä jopa pingviinejä. No, nyt ei ollut pesintäaika, mutta lintuja muuten kyllä näimme ja etenkin kuulimme runsaasti: jo aiemmin tutuksi tulleet rohkeat fantailit ja tomtitit tulivat todella lähelle. Bellbirdin ääni kuului, mutta lintua oli vaikea nähdä muuta kuin vilaukselta. Sattumoisin näimme lähietäisyydeltä kuningaskalastajankin, sillä se tömähti hotellin ikkunaan ja istuskeli vähän aikaa pöllämistyneenä maassa. Lähti onneksi kuitenkin lentoon!
Rohkea tomtit.
Sademetsässä kasvaa myös sieniä.
Tällä rannalla on pesintäaikaan pingviinejä.
Uusi-Seelanti on ihana aktiivilomailijan kohde, ja myös vähän vähemmän aktiivisen lomailijan kohde. Sillä aktiivilomailijoillakin on rento asenne ja joka paikassa syödään hyvin ja juodaan paikallisia ihania viinejä. Juuri meikäläiselle sopivaa erähommaa siis: päivisin liikutaan ja ollaan luonnossa, illlalla syödään ja juodaan hyvin ja painetaan pää hyvän hotellin hyvään sänkyyn!
Terkut Queenstownista ja pahoittelut hiljaisuudesta! Täällä on vaan tapahtunut niin paljon, ettei ole konetta ehtinyt avata. Ja vaikka olisikin ehtinyt, niin yhteydet ovat olleet välillä niin huonot, että tässä on väkisinkin tullut pientä somepaastoa. Ja kun yhteydet ovat toimineet, on ollut tärkeämpää pistää viestiä sinne Suomeen läheisille ja ystäville, kun sielläkin maailmankolkalla tuntuu nyt olevan koronauutisia aika lailla.
Täällä Uudessa-Seelannissa on toistaiseksi rauha maassa. Ollaan sen verran syrjässä, että ihan ekaksi eivät virukset varmasti tänne kierrä. Mutta muutenkin tyypit tuntuvat täällä ottavan asiat iisisti… Toistaiseksi täällä on todettuja tapauksia kuusi (4,5 miljoonaa asukasta). Eilen tuli maahantulijoiden osalta ”self isolation” voimaan, poislukien Tyynenmeren alueen tulijat. Joten tietyssä mielessä oli kyllä onni onnettomuudessa, että tultiin tänne ennen tätä hässkkää. Nyt sitten tietysti jännitetään ja mietitään paluuta kotiin. Meidän pitäisi lentää tiistaina ensin Aucklandiin ja sieltä Bangkokiin, josta kotiinpaluu sitten ensi viikonloppuna.
Pohdinnassa on, skipataanko Bangkok ja jäädään tänne vielä ja tullaan sitten ”suoraan” kotiin. Tilanne selvinnee huomenna.
Tässä viime päivinä olemme tietty seuranneet Suomenkin tilannetta. Nyt on jo selvää, että karanteeniihaan tässä joudutaan. Onneksi meikäläisen työssä etätyö on mahdollista ja helppoa, taitavat kollegat tehdä etätöitä jo nytkin. Terkut ja tsemppiä sinne!
Jo 4,5 viikkoa sitten Hong Kongissa oli fiilis, että milloinkahan Suomessa herätään tuohon koronahommaan. Silloin tuntui, ettei oikein kukaan ollut asiasta moksiskaan. Honkkarissa homma otettiin kuitenkin niin vakavasti. Nyt sitten Suomessa tuntuu homma heilahtaneen ainakin uutisten ja somen perusteella toiseen äärilaitaan, melkein paniikkimielialaa on havaittavissa.
Hong Kongia sanotaan maailman flunssapääkaupungiksi, koska se on niin tiheästi asuttu. Siellä oli myös SARS tuoreessa muistissa. Siitä huolimatta, että korona otettiin vakavasti, niin elämä jatkui siellä niin normaalisti kuin mahdollista. Hengityssuojaimia jonotettiin, sillä niiden hinnat olivat nousseet ja alennusmaskeille oli kysyntää. Mutta ruokaa ja vessapaperia kyllä riitti. Hygieniaan kiinnitettiin paljon huomiota, mutta kaupat ja ravintolat olivat auki. Rajat Manner-Kiinaan pistettiin nopeasti ja ilmeisesti ajoissa kiinni.
Täältä reissuvinkkelistä katsottuna on siis tullut nähtyä kaksi tapaa suhtautua asiaan: Hong Kongin näkyvät toimenpiteet, mutta elämän jatkuminen – Uuden-Seelannin suht rennolta näyttävä suhtautuminen, mutta maahantulijoiden karanteeni.
Suomeen toivon kaikille hyvää terveyttä. Paniikista ei ole kenellekään mitään hyötyä, toiminnasta on. Ruokaa ja vessapaperia riittää kyllä, ostakaa mielummin kaupasta vaikka uusiseelantilaista lampaanlihaa ja pullo viiniä, niitä kun nauttii kohtuudella ja rakkaidensa kanssa, on elämän perusasioiden äärellä.
Perinteisempiä lomabloggauksia on vielä tulossa, viimeistään kotimaassa on aikaa kirjoitella ja muistella vielä reissua moneenkin otteeseen.
Susanna
Hokitikassa pysähdyimme vain yhden yön ajan matkalla eteelää kohti. Kylä oli ainakin näin loppukesästä melko ”uinuva”, mutta siellä oli todella vaikuttava, surrealistinen ranta. Tullessa oli pilviä, mutta illasta tuli hieno.
Hokitikassa on voimakkaat vuorovesivirtaukset, jotka tuovat rantaan ajopuita. Ne muodostivat tosi vaikuttavia luonnon taideteoksia rannalle. Puut kuulemma poltetaan pari kertaa vuodessa Suomen juhannuskokkoja vastaavin menoin.
Vaikuttavaa.
Tukin päällä lokki.
Taideteos.
Ei satanut.
Bloggaaja työssään.
Ihana biitsi.
Kultakuumeen aikana rannalle haaksirikkoutui säännöllisesti veneitä. Tämä taisi olla tuoreempi…
Harva ajattelee Uutta-Seelantia rantakohteena, mutta maassa, jossa pohjoissaari on subtrooppinen ja eteläsaari leuto ja jossa rantaviivaa riittää, niin rantojakin kyllä löytyy. Me kävimme pohjoissaarella Coromandelin niemimaalla kahdella rannalla, ja molemmat ovat kyllä todella visiitin arvoisia.
En yleensä ole pitkien hiekkarantojen fani, sillä ne tuppaavat olemaan täynnä ihmisiä, kaupusteilijoita ja koko ajatus rauhoittavasta rannasta menee pilalle. No, olen nyt sitten löytänyt poikkeuksenkin. Majoituspakkamme isäntäväki vinkkasi meilleOpoutere beachistä. Se on neljä kilometriä pitkä ja siellä on kuulemma yleensä neljä ihmistä. No, meidän visiittimme aikaan oli ehkä 14, mikä oli paikallisten mielestä ruuhka sillä rannalla. Rannan rauhallisuuden salaisuus on se, että parkkipaikalta oli noin 10 minuutin kävely rannalle. Laiskimmat eivät siis vain jaksa…
Rannalla ei ole mitään palveluita, joten siellä sai todellakin olla rauhassa. Vesikin oli varsin tuitavaa, noin 24-asteista, mutta mainingit olivat sen verran suuret, että homma meni kyllä enemmän kastautumiseksi.
Toinen rantakohteemme oli sitten Instagramista ja Pinterestistä taatusti löytyvä Hahei beach ja sen vieressä sijaitseva Cathedral Cove. Sinne pääsee kävellen laskuveden aikaan, mutta nousuveden aikaan vain kajakilla tai kanootilla.
Me otimme tämän rantapäivän aktiivisesti, sillä osallistuimme kolmen tunnin kajakkikierrokselle. Se oli oikein mukava tapa viettää päivä rannalla. Teimme myös visiitin Cathedral Coven rannalle, siellä on muuten vessa, josta on mukavat näköalat :).
Toistaiseksi rantapäivät ovat jääneet pohjoissaaren puolelle. Vaikka vietimme juuri kolme päivää Marlborough Soundsissa ”rantamökillä”, niin sateli ja tuuli, joten pysyimme pois vesiltä. Harmi, sillä siellä olisi ollut hyvät saumat nähdä kanootilla esimerkiksi pingviinejä, keihäsrauskuja, delfiinejä ja joskus jopa tappajavalaita. No, keihäsrauskun näimme onneksi ihan laituriltakin, eli saatiin pieni luontoelämys maakrapuinakin.
Terkut eteläsaarelta! Täällä Marlborough’ssa tihuttelee, joten odotellaan sään paranemista ja sulatellaan herkullista aamiaista. Nyt on siis sopiva hetki avata kone.
Palaan vielä pohjoissaarelle, sillä yksi tämän bucket list -reissun bucket list -ohjelmanumeroista oli Taru sormusten herrasta -leffan kuvauslavasteisiin tutustuminen. Kyseessä on siis Konnun kuvauslavasteista tehty Hobbiton-niminen nähtävyys.
Se teki pienen mutkan matkaamme siirtyessämme Aucklandista Coromandelille, mutta mutka oli matkan arvoinen.
Olen siis TSH-fani ja nähnyt leffat ainakin seitsemän kertaa, pariin otteeseen olen katsonut kaikki kolme perätystenkin. Mies sen sijaan ei ole fani, mutta viihtyi kyllä ihan hyvin myös. Peter Jackson ei nimittäin säästellyt Konnun yksityiskohdissa!
Hassua oli, että kuvauspaikka tuntui edelleen elävän hobittien elämää: kukat houkuttelivat perhosia ja niitä lenteli joka puolella, lampi oli houkutellut paikalle sorsaperheen ja Konnun kasvimaakin sai koko paikan tuntumaan siltä, että siellä asutaan.
TSH-leffoja kuvattiin Hobbitonissa kolmen kuukauden ajan, eli aivan sama Jacksonin pietettisyys näkyi sekä lavasteissa että tuotannossa muutenkin. Vertailun vuoksi: Hobitti-leffoja kuvattiin Hobbitonissa yhdeksän päivän ajan. Ja kyllähän sen leffoista huomaa: TSH on viimeisen päälle toteutettu, Hobitti-leffat puolestaan halvalla ja nopeasti tehdyn oloisia.
Opastettu kierros Hobbitonissa kesti parisen tuntia, omineen siellä ei voi liikkua. Mutta oppaalta kuuli paljon hyviä tarinoita, joten kierroksesta sai kyllä niin paljon enemmän irtikin.Nyt pitää varmaan katsoa leffat vielä uudestaan, jotta voi tiirailla tuttuja yksityiskohtia: esimerkiksi tarinassa olevat luumupuut ovat oikeasti omenapuita, sillä hobiteille luumut olisivat aivan liian isoja (perspektiivi menisi pieleen). Elokuvassa omenoiden tilalle siis kiinnitettiin luumuja!
On muuten sääli, että leffojen lavastukset ovat niin kertakäyttöisiä. Varmaan muistakin huolella rakennetuista lavasteista saisi Hobbitonin kaltaisia nähtävyyksiä. Olettaen tietysti, että itse leffakin on niin hyvä, että sillä riittää faneja…
Olemme tutustuneet TSH-maisemiin tämänkin jälkeen, sillä kävimme patikoimassa Tongariron kansallispuistossa, jossa on kuvattu Mordor-kohtauksia. Mutta siitäkin retkestä lisää myöhemmin…
Priimaa pukkaa 
Viimeisimmät kommentit