Poika lähti asepalvelukseen noin 12 000 muun kanssa eilen. Luulin, ettei se ole minulle iso juttu. Uusperheellisenä olen tottunut joka tapauksessa siihen, että poika on ollut viikonloppuja, lomia ja pyhiä isällään. Olen huomannut, että hän pärjää.
Olen jotenkin ajatellut, että tyhjän pesän syndrooma ja eroahdistus iskee sellaisiin vanhempiin, joilla elämä on pyörinyt hyvin paljon lapsen tai lasten ympärillä. En ole ajatellut olevani sellainen äiti. Elämäni ei ole pyörinyt lapsen ympärillä, vaan perheen ympärillä. Ja perhe olemme me. Elämässä on tehty asioita, jotka ovat perheelle hyväksi. Meille kaikille hyväksi siis – enimmäkseen kaikille yhtä aikaa, mutta välillä lapselle, välillä miehelle ja välillä minulle.
Poika meni harmaisiin siis eilen. Oikeastaan vasta edeltävänä viikonloppuna tajusin, mitä se tarkoittaa. Me olemme miehen kanssa nyt kahdestaan.
Poika pärjää armeijassa kyllä. Mutta entä me?
Kai me nyt pärjäämme. Viihdymme yhdessä, meillä on molemmilla mielenkiintoinen työ, harrastuksia ja ystäviä. Arki-illat ovat melkoisen aktiivisia, niin myös viikonloput.
Hieman haikeana ja jännittyneenä halasin pojan armeijaan. Ajattelin, että hyvinhän se meni. Ei itkua. Paljon melua tyhjästä?
Illalla suihkussa iski ahdistava puristus. Kun vesi valui kasvojani pitkin, alkoivat myös kyyneleet valua. Se oli äänetöntä, tuskaisaa itkua. Itkin enemmän sisäänpäin kuin ulospäin.
Tulin suihkusta ja tunnustin miehelle, että tämä taitaakin ottaa aika koville.
Tunnustus aukaisi padon ja istuin sohvalla puoli tuntia itkien. Kyyneleet valuivat, minä hytkyin. Se ei ollut sellaista kaunista itkua, jossa silmäkulma kostuu. Se oli rumaa, räkäistä itkua.
Sinne se meni. Sinne se lensi.
Itku teki kuitenkin hyvää. Samoin pari whatsapp-viestiä ystävälle ja siskoille. Vertaistukea.
Eniten teki hyvää se, että tunnustin sen ääneen, että nyt tuntuu pahalta. On ihan ok itkeä, kun lapsi lähtee. Se on ihan ok, vaikka me kaikki pärjäämme. Se on ihan ok, vaikka se on myös onnellista. Se on onnellista, sillä se kuuluu elämään.
Tämä vaihe kuuluu elämään. Poikasten kuuluu lentää pesästä. Emojen kuuluu jäädä. Olen onnellinen, että tiedän hänen pärjäävän ja uskon, että hän sanoo, jos tarvitsee tukea.
Tiedän, että armeija loppuu aikanaan, ja todennäköisesti poikanenkin palaa vielä hetkeksi pesään. Mutta tämä on ensilento. Kun hän palaa, niin hän palaa enää hetkeksi. Lähteäkseen sitten jossain vaiheessa lopullisesti.
Kun kyyneleet sohvalla loppuivat, tuli pojaltakin sopivasti kuvaviesti. Maastohousut jalassa. Mun poika.
Susanna
Kuvat: Niki Strbian
Priimaa pukkaa 