Jo joutui

Tänä vuonna kevät jäi välistä. Talvesta siirryttiin suoraan kesään, eikä ihan mihin tahansa kesäkeliin, vaan suomalaisittain parhaaseen mahdolliseen.

Olen tänä kesänä syönyt ulkona jo useammin kuin viime kesänä yhteensä. Samoin olen vespaillut jo töihin useammin kuin viime kesänä.

Silti jotenkin minulle kesä alkaa vasta, kun koulujen lomat alkavat. Tänä vuonna suvivirsi kaikuu meidän perheessä viimeistä kertaa. Meillä on perheessä tuore ylioppilas.

Ensi lauantaina taidan tirauttaa siis muutamat kyyneleet, joissa sekoittuu ylpeyttä, iloa ja ihan pikkuriikkisen haikeuttakin.

Aika menee niin nopesti. Vaikka kuinka vetelisi mindfulnessia ja carpe diemiä, niin silti päivät, viikot, vuodet vilahtavat ohi kuin hyperlapse-videot.

Silti minusta tartu hetkeen -sanonta on ihan pöllö. Ei hetkeen tartuta, se kuulostaa siltä, kuin epätoivoinen ihminen yrittäisi saada väkisin pysymään energisen lapsen paikoillaan. Hetkeen ei tartuta, sitä hellitään ja pidetään kämmenellä ihastellen sen kauneutta. Sitten sen hetken annetaan mennä ja uusien hetkien tulla.

Susanna